Alakuu

Istun ja syön yhdessä kääpiön kanssa luolan pisimmän puupöydän ääressä. Kääpiö istuskelee matalalla puisella tuolilla jalkojaan pöydän alla heilutellen. Polvillaan ollessani pääni on pöydän ääressä samalla korkeudella kääpiön silmien kanssa. Kääpiön pajavasara lepää hänen oikean kätensä ulottuvilla pöydän keskivaiheilla. Pieneksi mieheksi kääpiöllä on uskomaton ruokahalu. Katetusta ateriasta katosi melkoinen määrä, ennen kuin ehdin syödä itseni kylläiseksi. Kääpiön kumoamien tuoppien määrä oli moninkertainen omaan juomatahtiini verrattuna. Vaikka en kyllä uskaltaisi uuden tilanteen edessä humaltuakaan… Juoma oli jonkinlaista sahtia. Vahvuus minulle arvaamaton. Kääpiö oli kuljettanut kaikki pöydälle tuodut ruuat ja juomat kumartumalla vihreiden liekkien ääreen. Hän teki kuitenkin kaiken niin kumarassa ja taitavasti piilotellen, että en nähnyt mitä hän tarkalleen tulen ääressä teki. Ehkä kyseessä oli jokin loitsu. Tai oliko itse tuli lumottu, luomaan elämää tuhon sijasta? Joka tapauk...

- En kykene näkemään isääsi. Lapsi katselee kodan sisällä vaitonaisena maahan. - Mutta aavistan, että ratkaisu ilmaantuu ennen pitkää luoksemme. Sen pystyisin aistimaan, jos isäsi olisi hengenvaarassa. En aisti isästäsi nyt juuri mitään; siispä en myöskään usko, että saavutamme murehtimisella mitään juuri nyt. Hän vain on… toisaalla. - Tahtoisin silti käydä etsimässä isää. Jotain merkkejä hänestä. Tai käydä vaikka vanhalla seitapaikalla, jos saisin sieltä jonkin vihjeen isästä. Vanha nainen ei kommentoi mitään. Hän siirtää keitinorressa roikkuvan vesipannun pois tulen päältä. Sitten hän lykkää lapsen ehdotusta ja jatkaa keskustelua. - Ratkaisua odotellessamme tahtoisin kuitenkin palata vielä hetkeksi riimuihin kanssasi. Tiedä, vaikka ne yrittäisivät keskustelumme kuullessaan tuoda luoksemme ratkaisua. Ja oikeisiin valittuihin riimuihin voi aina luottaa. Ne ilmentävät ainoastaan omaa merkitystään. Vailla takaa-ajatuksia. Lapsi piristyy vähän. Ehkä hän oli odottanutkin saavan...

Kääpiö Mies astuu esiin kivenlohkareen takaa. Pieni tunneli avartuu suureen valaistuun luolaan. Tila näyttää hänen mielestään jonkinlaiselta verstaalta tai pajalta. Mukulakivisellä lattiatasolla on erilaisia mekaanisia laitteita ja kojeita. Väkipyörästöjä. Lampaantaljaiset palkeet yhdistettynä masuuniin ja kierreputkistoon. Kivisiä ja puisia pöytiä on sijoitettu sinne tänne ympäri luolaa. Lukuisilla kivisillä pöydillä lojuu hujan hajan monenlaisia työkaluja. Osa niistä on miehelle tuttuja metallitöistä. Suurin osa kojeista on kuitenkin täysin käsittämättömän näköisiä. Tilan suurin rakennelma on katosta ketjujen varassa roikkuva spiraalin muotoinen hopeisenharmaa putkisto. Korkealla putkiston yläpäässä on puisten tolppien varaan nostettu allas, jonka viereiselle puiselle työtasolle johtaa niin ikään puusta tehdyt tikkaat. Puoliavoimet nestekourut risteilevät, jakaantuvat ja yhdistyvät keskenään ilmassa spiraalin muotoisen putkiston sisä- ja ulkokaarien välillä. Lopulta kaikki putket...

  - Mitä tapahtui? Mies havahtuu selällään keskellä pimeyttä. Hän yrittää muistella, mitä tapahtui. Hän ei tavoita mitään tarkkoja muistikuvia. Ainoastaan etäisen tunteen, kuin aavistuksen kehossaan. Aivan kuin olisi merisairas. Tai vatsa olisi krampissa maratonin juoksusta. Kuin korvat olisivat lukossa pitkästä pudotuksesta johtuvasta paine-erosta. Tyhjyys. Aivan kuin olisi pudonnut pilvien tai vesiputouksesta pärskyvän sumun läpi. Alusta tuntuu kovalta ja epätasaiselta. Pinta tuntuu karhealta, kun mies tukee kämmenellään istumaan nousua. Alkukantainen aistiverkosto kytkeytyy ja tutkailee ympäristöä mahdollisten uhkien varalta. Miehen katse tavoittaa ainoastaan epäselviä tunnistamattomia muotoja pimeyden keskeltä. Ei mitään liikkuvia hahmoja. Toistaiseksi ei mitään vaaraa tai liikettä. Hyvä. Päässä jyskyttävä huimaus asettuu. Miehen muut aistit terävöityvät vähitellen. Korviin kantautuu harvakseltaan veteen tippuvien pisaroiden yksinäisiä ääniä. Pisaroiden ääni ja kaiku et...

  Perehdytys   - Isä sitten katosi. - Siltä vaikuttaa. Vanha nainen kohentaa kesäkeittiöksi pystytetyssä kodassa nuotion yllä olevaa mustunutta kahvipannua. Hän sijoittaa pannun liekkien ylle nokka kodan takaseinää kohti. - Minä tunsin sen. Kuin… yhtäkkiä… jokin olisi tarttunut minuun sisältä päin. Ja kiskaissut kovasti. Vanha nainen katsoo syrjäkarein kylään kasvatiksi jäänyttä nuorta lasta. Sitten katse palaa takaisin nuotion liekkeihin ja nainen syventyy ajatuksiinsa. - Ei ole isän tapaista kadota noin. Mitä mieltä sinä olet? lapsi jatkaa. - Kyllä sinä isäsi tunnet. - Tässä on mielestäni jotakin outoa. Yllättäen isänsä kadottaneelle lapselle oli kylän yhteisellä päätöksellä tarjottu mahdollisuus asua kylässä. Ainakin hänen isänsä poissaolon ajan. Kyllä lapsi pärjäisi. Kylässä oli lapsen lähisukulaisia. Ja lapsen äiti ajaisi lähimmästä kaupungista joka viikko töiden päätyttyä kylään. Viikonloppuisin he saisivat asua väliaikaisesti kylän päärakennuksen tiloi...

  Eletään loppukesän päiviä. Mies katselee hieman ympäristöään korkeammalle kohoavalta harjulta edessään avautuvaa pientä kyläkeskusta. Hän on tullut lomamatkalle pieneen pohjoisen kylään perheensä kanssa. Tuttuihin maisemiin, vaimon kotiseudulle ja sadonkorjuun kyläläisiä auttamaan. Mies muistelee viime yönä kummallisessa unessa kuulemaansa riimiä.      “Tämä aikakausi uhkaa perheitä.      Pahempaa, se uhkaa perhettä käsitteenä.      Siispä astuvat esiin rauhalliset      ja vetävät asemansa puolustukseen.”   Mies esittää itselleen ääneen kysymyksen. - Mikä voisi uhata minua? Tai perhettäni? Hänen kämmentään alkaa kihelmöimään. Hän tietää välittömästi, mitä kämmeneen on ilmestynyt. Mies katsoo sitä, tuttua kohtaa kämmenessään. Riimu hehkuu himmeästi. Se on käynnistynyt miehen luettua viimeöisen riimin ääneen. Kuin vaistomaisesti hän ottaa vyöllään olevasta tupesta puukon vasempaan käteensä.  Riimu...

  Vidar ja Vali kokoavat aasoja ja vaaneja sekä suuria kohtalon hirviöitä esittäviä nappuloita Ragnarökin jälkeisestä hävityksestä, Vígríðrn kentältä. Magni ja Modi etsiskelevät muita yhdeksän maailman hahmoja. Jotunheimin suuria jättejä kuvaavia patsaita, pienen pieniä kääpiöitä hiekanmurujen seasta sekä tummia ja valoisia haltioita kuvaavia veistoksia. Metsänneitoja, haltijoita, sarvekkaita hahmoja. Höðr ohjaa heidän etsintäänsä. Hän ei näe lähelle ollenkaan, mutta kauas muitakin paremmin. Hän kuuntelee muiden etsiessä veistoksia kentältä ja ohjailee tarvittaessa muita.   Hei, Modi, katsohan vasemman jalkasi kantapään alle. Et kääpiötä kynsiluolassaan saa unohtaa. Magni, tartu kiinni usvanhahtuvaan joka oikean olkapääsi takana liihottaa ja lentäviä kuvajaa. Vidar, älä unohda pientä sudenpoikaa mikä kävellessäsi kiinni on tarttunut jalkaterääsi. Vali, älä kompastu edessäsi maailmankäärmeeseen ja poimi myös solmu joka käärmeen aikaan saattaa.   ...