Alakuun saaga - osa 4

Kääpiö

Mies astuu esiin kivenlohkareen takaa. Pieni tunneli avartuu suureen valaistuun luolaan. Tila näyttää hänen mielestään jonkinlaiselta verstaalta tai pajalta. Mukulakivisellä lattiatasolla on erilaisia mekaanisia laitteita ja kojeita. Väkipyörästöjä. Lampaantaljaiset palkeet yhdistettynä masuuniin ja kierreputkistoon. Kivisiä ja puisia pöytiä on sijoitettu sinne tänne ympäri luolaa. Lukuisilla kivisillä pöydillä lojuu hujan hajan monenlaisia työkaluja. Osa niistä on miehelle tuttuja metallitöistä. Suurin osa kojeista on kuitenkin täysin käsittämättömän näköisiä.

Tilan suurin rakennelma on katosta ketjujen varassa roikkuva spiraalin muotoinen hopeisenharmaa putkisto. Korkealla putkiston yläpäässä on puisten tolppien varaan nostettu allas, jonka viereiselle puiselle työtasolle johtaa niin ikään puusta tehdyt tikkaat. Puoliavoimet nestekourut risteilevät, jakaantuvat ja yhdistyvät keskenään ilmassa spiraalin muotoisen putkiston sisä- ja ulkokaarien välillä. Lopulta kaikki putket ohjautuvat alas luolahuoneen suurimman kivipöydän ylle päättyen kivipöydän sisään koverrettuihin eri kokoisiin pieniin altaisiin.

Erikokoisia puisia, koristeellisia kirstuja on pitkästi kolmatta kymmentä. Kivisiä raskastekoisen näköisiä kannellisia arkkuja näyttää olevan viisi. Luolan seinämillä on myös puisia asetelineitä. Telineissä on pitkä rivistö varrettomia keihäänkärkiä, niiden alapuolella kaksi tusinaa monen muotoisia miekkoja. Luolan vastakkaisilla seinillä komeilee kahdessa takkasyvennyksessä suuret tulet. Toisessa palaa normaalin näköinen hiillos ja liekkejä… vastakkaisessa liekit ovat smaragdinvihreitä.

- Jahas… Haloo?

Kaiku vastaa miehelle ensin luolasta, sitten ääni kantautui kauemmas luolastoa useisiin sivuhaaroihin, vastaten hiljempaa mutta monesta eri suunnasta.

- Hyvä akustiikka, mies mutisee ja lähtee kävelemään ympäri verstasta.

Hän hypistelee kävellessään tuttuja työkaluja tohtimatta koskea tuntemattomiin. Miehellä on ikävä tunne, että verstasta ei ole jätetty tyhjilleen kovin pitkäksi aikaa.

Lopulta mies tulee normaaleja liekkejä sisältävän takan eteen. Tulen ja ahjon edessä on tilan pienin nelijalkainen puupöytä, jonka päällä on yksi ainoa työkalu. Leka, lyhytvartinen leka, jonka lyömäpää on kuitenkin julmetun suuri suhteessa varteen.

Mies kummastelee työkalun keskinäistä tasapainoa. Hän on ojentamassa kätensä lekaa kohti, kun hänen jalkansa kiskaistaan eteenpäin pöydän alle ja mies kaatuu kivuliaasti selälleen luolan lattialle.

- Uskallapas!

Mies näkee rintakehänsä päällä jotakin hyvin merkillistä. Pienen pieni vanha mies. Tuuhea harmaantunut ja kipinöiden laikuttama parta. Kyömynenä. Silmät ovat miltei mustat. Lähietäisyydeltä näkee juuri ja juuri tumman maan ruskeat laakeat värikalvot mustuaisen ympärillä.

Vanha mies pitelee äskeistä lekaa ojennettuna kasvojani kohti. Yhdellä kädellä, ilmeisen vaivattomasti.

- En tarkoittanut pahaa? maassa makaava mies sanoo kokeilevasti.

- Sitten sinun sietää pitää sormesi erossa kääpiön pajavasarasta! matala kurkkuääni mörisee.

Kääpiö.

- Anteeksi.

Kääpiö hämmentyy, nousee pois miehen rintakehän päältä ja hypähtää puupöydälle. Kääpiö on edelleen varuillaan, kun mies nousee liioitellun hitaasti ylös ja puistaa lattialta tarttuneen kivipölyn vaatteistaan. Vasara on yhdellä kädellä kohotettuna ilmaan kääpiön kasvojen korkeudelle. Mies hieroo kädellään aristelevaa takaraivoaan.

Lopulta hän katsoo kääpiötä kohti ja virnistää sille sovittelevasti.

- Pyysitkö sinä… anteeksi? kääpiön möreä ääni kysyy epäuskoisena.

- Kyllä. En olisi saanut koskea omaisuuteesi.

- Kautta kytevän parran… mikäs sinä oikein olet?

- Minä olen…

Sitten sisäistän kääpiön kysymyksen perimmäisen tarkoituksen.

- Minä olen ihminen.

- Inehmo! Midgardrin ihminen! No ilmankos! Ei yksikään näiden vaellusteiden asukki olisi koskenut kääpiön vasaraan! Saati olisi herennyt anteeksi pyytelemään. Perkunas! Luulin jo, että saan tuulen viemät rankaisut osakseni, kun menen kiskomaan jalat sinun altasi. Mutta ehei, etpä ollutkaan näiden vihurien ahjon alta tullut? Haa!

Perin kummallisia kielikuvia.

- Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?

Kääpiö heristää kädessään kohotettua vasaraansa kasvojani kohti.

- Herkeä jo nöyristelemästä siinä! Minä en ole tottunut katselemaan itseäni pidempiä nöyristelemässä ympärilläni kuin jotkin mamsellit! Se ei ole yhtään tavallista! Aina minun luokseni tullaan ja ollaan vaatimassa jotakin, korjaa tämä ja tee tuota! Jos kysyttävää on, niin kysy!

- Miksi sinä luulit minua?

- Tumma olet kuin varvikon asukit. Ja sinä tulit kävellen tuolta luolan umpiperästä. Kuka sinne nyt kallion läpi olisi päässyt tietämättäni? Muut kuin metkuilijat?

-                 -                  -                 -                  -                

Näen kääpiön puisella pöydällä edessäni nyt kokonaan. Kääpiöllä on yllään pronssin värinen haarniskan yläosa. Haarniska peittää lyhyen kääpiön ruhon polviin saakka. Haarniskan alaosa on tehty jonkinlaisista metallisista liuskoista. Se näyttää painovoiman avulla roikkuvan alas kääpiön ruhon päälle. Myötäilevän kääpiön liikkeitä. Sulautuvan liikkeessä lähelle ruhoa, suojaten. Haarniskan alta kääpiön käsivarsille työntyvät nahkaiset puolipitkät hihat. Kääpiön kourat ovat muuhun ruhoon suhteutettuna suuret, kuin kaksi lapiota vantterien käsivarsien päässä. Jaloissa on nyöritettynä jonkinlaiset turkiksista valmistetut harmaat jalkineet. Vyöllä roikkuvat lenkeissä ilmiselvät tulukset, nahkainen pieni ruskea pussukka ja jokin ääniraudan näköinen metallinen avain.

Kääpiö seisoo edelleen puisella pöydällä. Hänen silmänsä ovat tismalleen samalla katselukorkeudella omieni kanssani. Tuuhean parran takana hän hymyilee ilkikurista hymyään. En kuitenkaan voi välttyä tunteelta, että samalla hän arvioi ja tutkiskelee minua, uutta tuttavuutta. Analyyttisella tarkkuudella. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän ilmeisesti on tyytyväinen arvioonsa. Kääpiön olemus rentoutuu. Tuntuu kuin saisin nyt luvan aloittaa keskustelun.

- Mikä tämä paikka oikeastaan on?

- Olet itse kääpiöseppä Kuukiven pajassa. Ole tervetullut!

Kääpiö nyökkää leikkisästi ja irvistelee irvokkaasti. Sitten hän laskee vasaransa alas pöydän reunalta ja vasaran varsi jatkuu kuin teleskooppi. Painava pää laskee pöydän alapuoliseen kiviseen lattiaan. Kääpiö jää nojaamaan rintansa korkeudelle jääneeseen vasaran varren päähän.

Mahtailija.

- Ja mistäs sinä sitten olet?

- Midgardista sanoit minun olevan. En tiedä, tunnetko siellä paikkoja tarkemmin.

- En tunne en. Midgardr riittää.

- Mutta muuta en tiedä. En sitäkään, miksi olen tullut tänne luolaan. Tai kuka minut tänne passitti.

- Passitti? Puhu selvää.

- Kuka minut on siirtänyt.

- Vai niin.

Kääpiö hyppää alas puiselta pöydältä ja pajavasaran varsi kelautuu äskeiseen lyhyeen mittaan. Kääpiö kiertää ympärilläni ja tarkastelee minua nyt pää napani korkeudelta. Pysyttelen paikallani, mutta annan katseeni kiertää kääpiön suuntaan.

- Kovin olet heppoinen, vaikka rautahampaat jo suussa. Etkä ainakaan berserkki. Vaikka en ole Mannheimurin miehiä aiemmin nähnyt. Joskus nuoria neitoja vain. Ovat niitä tuoneet iloksi kanssaan kyliinsä. Osa ihan viereislahjaa varten.

Vai sellainen maailma.

Kääpiö katsoo minua uteliaasti.

- Tiedätkö sinä jo, missä olet?

- En ole käynyt täällä koskaan.

- Se on sinun onni.

Kääpiö päättää kierroksensa suoraan eteeni. Sitten se heristää pajavasarallaan vyölläni roikkuvaa puukkoa.

- Soturi sinä et ole. Mies ja pelkkä puukko mukana liikut.

- Tänne tuloni tapahtui aika äkkiä ja yllättäen.

- No, näytä. Varovasti, kääpiö sanoo ja heristää uudestaan vakuudeksi lekaansa.

Hymähdän. Kyllä tämä aito käsityöläinen on henkeen ja vereen. Ei vielä kunnolla tunne uutta miestä, kun on jo työkalua tutkimassa.

Otan puukon tupestani – kääpiö jännittyy – mutta käännän sen käsissäni ja otan terästä kiinni. Kyykistyn toisen polveni varaan ja ojennan puukkoa kahva edellä lyhyttä kääpiötä kohti.

- Totisesti. Et sinä täältä kyllä ole.

Kääpiö rentoutuu ja ottaa puukon kädestäni yllättävän sirosti sormiinsa.

Kääpiö tutkii ja tasapainottelee puukkoa ensin oikealta puolelta. Hän tuhahtaa.

Sitten hän kääntää puukon ja avaa suunsa – ilmeisesti moitteeseen – mutta sanat kuihtuvat hänen suuhunsa.

Kääpiön silmät revähtävät suuriksi. Hän katsoo tiukasti puukon terän ja kahvan yhdistävään kohtaan.

- Kas. Opetitpa vanhaa.

- Mikäs siinä?

- Tässä on riimu.

- Onhan siinä.

Kääpiö kääntelee puukkoa. Hän katsoo terää nuotion liekeistä tulevaa valoa vasten ja pitkin omaa nenän varttaan.

- Näin alkeellista käsityötä. Mutta ehkä et ole parempaa tarvinnutkaan. Kyllä, riimu täyttää tässä tarpeen.

- Mitä se riimu siinä vaikuttaa? Saanko… tai siis kerro.

Kääpiö napsauttaa sormiaan. Luolan akustiikka muuttuu kuin loitsittuna vaimeammaksi eikä keskustelu enää kaiu tilassa. Sitten kääpiö kävelee kulmikkaan pienen kivipöydän luokse. Ja työntää puukon kahvaa myöten kiinni kivipöytään.

Kiinni.

Mitkä voimat, ajattelen.

- Onko sinulla pitkään ollut tämä puukko? Riimu?

- Ei ole kauaa ollut.

- Et tiedä.

Kääpiö nauraa hohottamalla. Alan ärtyä.

- Kerro, vaadin.

Kääpiö nostaa kätensä puukon kahvalta ja pyyhkäisee naurun kureita silmistään.

- Riimu on uusi minulle. Mutta ymmärrän sen, se muistuttaa täkäläistä taikaa. Riimu on kuin vahvistus. Riimulla lujitettu.

Katson puukkoa kivipöydässä. Kääpiö jatkaa.

- Ja mikä on terän tehtävä? Miten sanotaan… Leikata? Viiltää tai vuolla. Valitse niistä. Riimu vahvistaa sitä.

Katson epäröiden kääpiötä.

- Jos et usko, kokeile. Ei huono teräsi muuten olisi lävistänyt kivipöytääni.

Kääpiö perääntyy vasara olkapäällään muutamia askelia. Kävelen pöydän ääreen ja nostan puukon pöydästä. Yllättävän vaivattomasti.

Leikkaa. Mutta myös viiltää tai vuolla.

Liu'utan puukon terällä pöytään äsken ilmestyneen kolon reunoja. Puukko vuolee palkeet – kiviset palkeet – sileiksi kuin tyhjää vain.

- Hyvä riimu.

- On.

En ole tiennytkään.

-                 -                  -                 -                  -

- Kuule. Mistä sinä olet saanut riimun? Haluaisin ostaa sen. Yksi riimu.

- Enpä tiedä… Se on minulle melko henkilökohtainen.

- Henkilö?

- Riimu on pysytellyt piilossa.

- Uskon sen. Ei tuollaista kannata jokaiselle jakaa.

Katson puukkooni.

- Kerro minulle vielä. Miten tämä riimu siis toimii.

Kääpiö astelee luolassa olevan vihreitä liekkejä leimuavan tulisijan luokse. Hän kyykistyy liekkien ääreen ja tuo palatessaan virnistellen puisen kiekon päällä olevat kaksi kolpakkoa täynnä vaahtoavaa juomaa.

- Istu appeelle. Kerron.

Kääpiö kävelee vihreiden liekkien ääressä olevan tilan pisimmän puupöydän ääreen. Asetun risti-istuntaan kiviselle lattialle pöydän vastakkaiselle puolelle. Liekit hohtavat fyysisen lämmön lisäksi jotain… elämää lämmittävää. Lämpö soljuu mieleeni istuessani tulen lämmittämällä kivisellä lattialla.

- Se vahvistaa sitä mihin se uurretaan… Reen jalas luistaa. Tulus sytyttää. Terä leikkaa, kääpiö sanoi ja viittasi puukkooni.

Kääpiö katsoo minua odottavasti. Epäröin.

Kääpiö kääntyy ja katselee vihreisiin liekkeihin aavistaen niiden olevan minulle uusi asia.

- Silmät sinulla liikkuu. Elävät. Ja ajatuksia on. Paljon. Omassa Midgardrissa voit olla viisas. Terävä pää. Mutta tanner on sinulle uusi paikka.

- Mitä sitten tarjoat?

- Voin uurtaa puukkoosi toisen riimun. Se auttaa pärjäämään. Täällä.

- Minkä sitten?

Kääpiö vakavoituu. Sitten hän näyttää selin tulen edessä varsin selkeän käsimerkin.

- Katkaisu.

- Oh.