Alakuun saaga - osa 2

 Perehdytys

 - Isä sitten katosi.

- Siltä vaikuttaa.

Vanha nainen kohentaa kesäkeittiöksi pystytetyssä kodassa nuotion yllä olevaa mustunutta kahvipannua. Hän sijoittaa pannun liekkien ylle nokka kodan takaseinää kohti.

- Minä tunsin sen. Kuin… yhtäkkiä… jokin olisi tarttunut minuun sisältä päin. Ja kiskaissut kovasti.

Vanha nainen katsoo syrjäkarein kylään kasvatiksi jäänyttä nuorta lasta. Sitten katse palaa takaisin nuotion liekkeihin ja nainen syventyy ajatuksiinsa.

- Ei ole isän tapaista kadota noin. Mitä mieltä sinä olet? lapsi jatkaa.

- Kyllä sinä isäsi tunnet.

- Tässä on mielestäni jotakin outoa.

Yllättäen isänsä kadottaneelle lapselle oli kylän yhteisellä päätöksellä tarjottu mahdollisuus asua kylässä. Ainakin hänen isänsä poissaolon ajan. Kyllä lapsi pärjäisi. Kylässä oli lapsen lähisukulaisia. Ja lapsen äiti ajaisi lähimmästä kaupungista joka viikko töiden päätyttyä kylään. Viikonloppuisin he saisivat asua väliaikaisesti kylän päärakennuksen tiloissa.

Lapselle oli tarjottu yösijaa kunnollisista perheistä. Hänen sukulaistensa perheissä ja kylän vauraimmissa taloissa. Mutta hän oli välttämättä tahtonut tulla juuri tänne. Vanhan naisen luokse, verrattain askeettisiin oloihin. Taitavat olla unennäkijöitä tai enteiden lukijoita molemmat, isä ja lapsi. Nainen hymähti ajatuksilleen.

Kylässä oli vieläkin kaikkien tuntemia kansanuskon omaisia tarinoita niistä ihmisistä, jotka olivat kadonneet yhtäkkiä ja palanneet hieman poissa tolaltaan mutta täysin hyväkuntoisina myöhemmin takaisin kylään. Sellaista oli tapahtunut vain tässä vesistöjen eristämässä kylässä. Kylän ulkopuolella kadonneista puhuttiin esimerkiksi Amerikkaan muuttaneina. Ne tarinat, joissa kylän asukkaat eivät koskaan palanneetkaan, pidettiin visusti aikuisten suun takana.

 - Kertoisitko minulle. Mitä tiedät riimuista?

Lapsen kysymys yllättää, eikä vanha nainen voi peittää hätkähdystään.

- Mielenkiintoinen kysymys.

- Onko niitä vielä olemassa? Jokapäiväisessä ympäristössä?

Vanha nainen pitää pienen tauon ja kävelee istumaan hiilloksen ääreen.

- On toki.

- Miten ne toimivat?

Vanha nainen kohensi asentoaan. Tästähän taisi soppa tulla…

Ehkä hän oli kuitenkin lapselle selityksen velkaa. Viimeinen kylässä elossa oleva matkoilta palannut, kuitenkin.

 - Riimuja voi olla kivien halkeamissa, leijailemassa ilmassa, tanssimassa nuotion liekeissä tai ne liikuskelevat usvan ja virtaavan veden mukana. Niitä voi kutsua polttamalla eri materiaalia, möyhimällä maan multaa ja sammalta tai uurtamalla kalliota. Veden riimujen työstö liittyy lähinnä lumeen ja jäähän, mutta ne ovat jo täysin eri asia kuin koskessa vapaana juoksevan veden riimut.

Lapsi katselee kiinnostuneena vanhan naisen tummiin silmiin ja kuuntelee tarkkaavaisesti. Aivan kuin olisi aavistanutkin tämän keskustelun etukäteen.

 - Riimut ovat ennen kaikkea aikaan kytköksissä. Ne ovat olleet olemassa jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Riimu on ympärilläsi kauan ennen ensimmäisenkään tunnistettavan esi-isäsi ensimmäistä askelta, ja riimu tulee olemaan läsnä hetkessä, jolloin sukulinjasi mahdollisesti sammuu viimeiseen perilliseen.

- Oh…

- Itseään nielevä käärmekin liikkuu ainoastaan yhteen suuntaan. Vääjäämättömästi.

- Ymmärrän.

- Mutta se ei ole syy väheksyä nykyisyyttä. Jokainen mennyt ja tuleva hetki on täysin turha, jos nykyisyyttä ei olisi sitomassa niitä kahta toisiinsa. Mennyt unohtuu, jos me emme keskustelisi tässä hetkessä kahdestaan, kahtena toisensa näkevänä ihmisenä. Eikä tulevaisuus koittaisi, jos emme olisi sitä vastaanottamassa. Siihen vaikuttamassa, tässä hetkessä.

- Päähäni alkaa kohta koskea.

- Hyvä. Siis ymmärrät asian merkityksellisyyden. Tai riimullisuuden, nainen naurahteli.

 - Ja sitten alkuperäiseen kysymykseesi liittyen, nainen jatkoi.

- Se, miten me ihmiset ymmärrämme riimujen käytön, liittyy ennen kaikkea tulevaisuuteen. Voimme kysyä riimuilta menneisyydestä ja hakea vahvistusta nykyisen käsillä olevan hetken päätöksentekoon. Voimme yrittää vaikuttaa tässä hetkessä ympärillämme oleviin riimuihin tai lukea tulevaisuutta. Mutta varsinainen riimun tunnistaminen ja käyttötarkoitus vaikuttaa aina ainoastaan tulevaisuuteen ja tuleviin tapahtumiin.

 - Oletko… näyttäytyvätkö riimut sinulle? lapsi jatkaa.

- Kylässämme on yksi kauan ja kauan elänyt suku. Se ei ole nimellisesti tunnistettavissa, sillä tämä – riimujen lukutaito – on periytynyt vain äidiltä tytölle.

Lapsi hihkaisi.

- Äiti sanoi, että sinun lisäksi hänen äitinsä – isoäitini – osasi nähdä asioita. Liittyykö se tähän?

- Kyllä se liittyy. Oma äitisi ei ole ollut kiinnostunut riimuista. Eikä hän ole koskaan halunnut opiskella näkemään niitä ympärillään. Mutta se ei vaikuta veren perintöön. Miehillä riimujen lukutaito on harvinaisempaa.

 - Alkavatko riimut näyttäytyä jossain iässä?

- Äitisi on hyvä esimerkki. Päätöksesi ja tekosi vaikuttavat siihen, tuletko näkemään koskaan riimuja vai opitko lukemaan niitä ymmärrettävällä tasolla.

- Mutta äiti. Voi äiti parkaa…

Nainen karehtui ja nojasi eteenpäin.

- Siinä, että ei halua nähdä tai lukea riimuja ei ole mitään sääliteltävää. Kyse on ikiaikaisesta asiasta, joka ei todellisuudessa ole riippuvainen meistä ihmisistä millään tavalla. Vaikka maan päällä ei olisi yhtäkään lukutaitoista ihmistä, riimut kukkisivat edelleen rinnallamme kaikkialla. Emme vain näkisi niitä. Emmekä välttämättä edes tarvitse niitä, ne eivät ole meille välttämättömiä, ja pystymme elämään ilman yhtäkään riimua elämässämme.

Lapsi painoi päänsä.

- Haluan, että ymmärrät tämän. Riimuja on. Ja on ihmisiä. Molemmat kulkevat ajan virrassa rinta rinnan. Useimmiten erillään, mutta joskus käsi kädessä. Tästä ja tulevista keskusteluistamme se on tärkein ja ensimmäinen asia, jonka haluan sinun sisäistävän.

- Joo.

Nainen hengitti syvään ja rauhoittui istumaan taas hiilloksen ääreen pyrkien rentoutumaan.

 - Tietääkö isäni tästä? Riimuista tai äidistäni?

Nainen kallisti päätään ja näytti lapsen mielestä hetken kummalliselta. Vaivaantuneelta? Lempeältä?

- Isäsi on merkillinen mies.

- Mitä?

- Me kylän yhden suvun naiset olemme osanneet lukea riimuja ympärillämme jo monessa sukupolvessa. Mutta isäsi. Hän… hän näytti minulle riimun, jota en ole nähnyt koskaan aiemmin missään. Ikinä.

- Mitä?

- Kyllä. Hän kantaa oikeassa kämmenessään riimua, jota en ole tavannut missään muualla. Ja hän… jotenkin hän osaa käyttää sitä.

- Oho.

- Se ei näy selvästi. Hän näytti minulle muistinsa varassa tarkan kohdan kämmenestään, jossa itse näki riimun ensimmäisen kerran. Vaikka hän näytti kohdan, pystyin vain vaivoin erottamaan sen ääriviivoja.

 - Kumpi sitten on tärkeämpää? Osata lukea? Vai osata käyttää?

- Siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta.

Nainen laski kätensä polvilleen ja avasi molemmat kämmenpuoli ylöspäin.

- Kuvittele kaksi ihmistä. Toista osaa lukea riimuja. Toinen osaa käyttää riimuja.

- Kaksi ihmistä. Kaksi tapaa.

- Kyllä. Ensimmäinen, riimuja lukemaan oppinut, näkee menneitä tapahtumia ja osaa oppia niistä. Hän näkee mitä riimuja hänen ympärillään on, ja voi yrittää ennustaa niistä tulevaisuuttaan. Jokin riimu varoittaa, jokin rohkaisee. Yksi riimu kertoo kuinka välttää kurjuutta ja toinen, kuinka saadaan yltäkylläisyyttä.

 - Toinen, riimuja käyttämään oppinut, on sokea ympärillään oleville riimuille. Hän voi hahmotella omien tekojensa ja valintojensa kautta riimun käyttöä. Hän voi muistella kerran löytämiensä tai aiemmin toimineiden riimujen muotoa. Yrittää kutsua riimuja ympärillään oleviin materiaaleihin ja vaikuttaa tulevaisuuteen riimujen avulla, tietämättä lopullisia seurauksia.

- Vau.

- Kyse ei ole pelkästä hyvästä asiasta, nainen mutisi.

- Kuvittele, että olisit ensimmäinen ihminen. Näkisit riimut ympärilläsi kykenemättä vaikuttamaan niihin, ainoastaan lukemaan. Entä jos eräänä päivänä heräisit ja ympärilläsi olisi tummia riimuja? Hallaöitä kesälämpimillä, eripuraa ja kaunaa, sairautta tai pahoja enteitä? Etkä pystyisi muuta kuin lukemaan ja varoittamaan niistä etukäteen.

Lapsi järkyttyi.

 - Tai toinen ihminen. Hän ei näkisi riimuja ympärillään. Jos hän käyttää riimua väärin? Hän voi yrittää vaikuttaa riimun käytöllä tulevaan, mutta voi päätyä käyttämään aivan vääriä riimuja kykenemättä näkemään ympärillään riimujen muuttuessa tummiksi – vieläpä omien tekojensa seurauksena. Maan riimut suuttuvat, jos niitä uurretaan aivan väärällä tavalla tai liian syvään. Veden ja ilman riimut voivat saastua tai tuli karata.

 Lapsi mietti kauan aikaa hiljaisena.

- Nyt ymmärrän. Miksi äiti ei halunnut nähdä.

- Riimuissa on riskinsä.