Alakuun saaga - osa 1

 

Eletään loppukesän päiviä.

Mies katselee hieman ympäristöään korkeammalle kohoavalta harjulta edessään avautuvaa pientä kyläkeskusta. Hän on tullut lomamatkalle pieneen pohjoisen kylään perheensä kanssa. Tuttuihin maisemiin, vaimon kotiseudulle ja sadonkorjuun kyläläisiä auttamaan.

Mies muistelee viime yönä kummallisessa unessa kuulemaansa riimiä.

    “Tämä aikakausi uhkaa perheitä.

    Pahempaa, se uhkaa perhettä käsitteenä.

    Siispä astuvat esiin rauhalliset

    ja vetävät asemansa puolustukseen.”

 

Mies esittää itselleen ääneen kysymyksen.

- Mikä voisi uhata minua? Tai perhettäni?

Hänen kämmentään alkaa kihelmöimään. Hän tietää välittömästi, mitä kämmeneen on ilmestynyt. Mies katsoo sitä, tuttua kohtaa kämmenessään. Riimu hehkuu himmeästi. Se on käynnistynyt miehen luettua viimeöisen riimin ääneen.

Kuin vaistomaisesti hän ottaa vyöllään olevasta tupesta puukon vasempaan käteensä. Riimun vielä hehkuessa hän painaa sen puukon terää vasten. Äänen voi kuulla. Kuinka kuvio piirtyy sihisten puukon terään.

Tuskin mies on saanut puukon takaisin tuppeensa, kun epämääräinen melu harjun rinteestä kiinnittää hänen huomionsa. Vanha nainen kiipeää viimeisen töyrään yli vaivalloisesti.

- Täällähän sinä olet.

- Täällähän minä.

Nainen kävelee miehen viereen.

- Lapsesi kyselee taas asioista ikäistään vanhemmalla suulla.

- Hän on viisas.

- On.

Nainen ojentaa kätensä, ja mies antaa tottuneesti kätensä hänen tarkasteltavakseen.

Nainen tarkkailee kauan aikaa kämmentä.

- Riimu ei ole vahvistunut kämmenessäsi juurikaan. Hyvä. Mutta näen sen kyllä paremmin kuin ensimmäisellä kerralla siitä mainitessasi.

- En ole käyttänyt sitä juuri ollenkaan.

- Hyvä. Mitä enemmän riimua käytät, sitä vahvemmin se alkaa näkyä sinussa.

- Mutta juuri äsken. Aivan, kuin olisit tullut kutsuttuna tänne harjulle. Se alkoi hehkua.

- Mitä teit sitä ennen?

Mies kertoo viimeöisestä unestaan. Hän lukee riimin uudelleen ääneen, mutta kämmen pysyy tyhjänä.

- Se voi olla enne. Toivottavasti edessä ei ole kovia aikoja, vanha nainen sanoo huolestuneena ja kääntyy kävelemään takaisin kylää kohti.

Mies jää katselemaan vielä hetkeksi naisen perään sekä kylään. Onhan hän tiennyt, että kylän vanhimmalla naisella on ennustajan lahjoja. Silti kohtaamisen ajoitus tuntuu liian absurdilta ollakseen sattumaa. Mitä, jos nainen olisi nähnyt hänen tekonsa? Hänen kämmenessään olevan riimunsa? Mutta mies ei pysty komentamaan riimua. Se tulee ja menee omia aikojaan, piiloutuu yhtä nopeasti kuin ilmestyykin.

Harjulta poispäin lähtiessään - kenenkään näkemättä - mies tutkii vielä omaa kalastajan puukkoaan. Terään, juuri kahvan tyvelle, oli ilmestynyt pieni, lähes huomaamaton kuvio. Kuin peilikuva kämmenen riimusta. Kummallista.

Olisikohan vanha nainen ollut kiinnostunut puukossa olevasta kuviosta, jos mies olisi kertonut siitä hänelle? Mies ei ollut käyttänyt riimuaan vielä mihinkään muualle näkyvään asiaan. Hän oli riimun saamisen jälkeen tietämättään palautellut muutamia suurien kalojen sieluja uimaan niiden pyydystämisen jälkeen. Asia oli valjennut hänelle pikkuhiljaa, kun kylän läheisyydessä olevat kalakannat olivat alkaneet kohentumaan. Mutta mykät kalat eivät olleet laverrelleet asiasta kenellekään.

Nyt hänellä on konkreettinen merkki riimun tempauksesta puukossaan. Pidättelikö häntä häpeä raakalaismaisesta teostaan? Ajatuksistaan? Jokin aavistus kertoo hänelle, että riimun on kuitenkin vielä parempi pysytellä piilossa. Mutta joka kerta, kun hän oli käyttänyt kämmentään, hehkuva kuva oli pysytellyt kauemmin näkyvissä.

 Puolustaa, rakastaa perhettään. Suojelee.

 Mies punnitsee tupessa olevan puukon painoa.

- Perheen suojeluun. Mutta toivottavasti en tarvitse tätä muuhun. Koskaan.

Harjun päällä kasvavan aihkimännyn latvaan lentää musta korppi. Korppi kääntelee päätään. Kuin miehen itsekseen puhelua kuunnellen.

Korppi kääntää vasemman silmänsä kohtisuoraan miestä kohti. Se räpäyttää silmäänsä.

Mies katoaa harjulta.

Kuin maa olisi hänet niellyt.