Alakuu

Veistän kalenterisauvaan taas seuraavan päivän merkin. Säätila yllätti eilen, ilmassa leijaili vahva kevääntulon enne. Aamulla havaitsen pakkasen väistyneen ainakin hetkeksi. Suojasää on pehmittänyt lumivaipan kantta myös viime yön. Aurinko alkaa kajastaa horisontissa ja keväinen tuuli lakaisee vähiä pilviä pois taivaalta. Leirikentällä kulkeminen on melkoista sohjossa rämpimistä. Pehmeässä lumessa lammelle asti kahlaaminen ei houkuttele, mutta toisaalta minulla on varattuna leiriin vain vähän särvintä. Edellisinä päivinä saamani raudut ovat myös kaivettuina lumeen lähemmäs pyyntipaikkaa. Nälkä ohjaa minut haeskelemaan kovempaa kulku-uraa aiempina päivinä lammelle polkemiltani jäljiltä. Aamusyönti jää lyhyeksi. Saan äkisti alkavasta syönnistä enteenomaisesti onkimalla noin kahdeksi päiväksi riittävät ruokakalat. Sitten syönti loppuu kuin leikaten. Tiirailen muutamien päivien aikana levenneen uveavennon reunalta lammen syvyyksiin. Yhtäkkiä katseeni tarkentuu näkökentän laitamille ilme...

No niin. Istuhan alas, ystäväni. Kai olemme vielä ystäviä? Kirjoitin vuoden alussa otaksumia ja ajatuksia vielä silloin edessä olevasta vuodesta 2025. Jokainen voi lyhyellä uutiskatsauksella itse muodostaa käsityksensä siitä, mihin suuntaan ja kuinka lujaa sen jälkeen maailma on menossa. Miten maailma voi? Do what you can, with what you have, where you are, lausui Theodore Roosevelt. Miten sinä voit, ystäväni? Otitko sen merkittävimmän askeleen tänä vuonna? Ensimmäisen, kohti parempaa? Onnistuitko pysymään valitsemallasi polulla, kohti parempaa? Jatkoitko sinnikkäästi, vaikka vastassasi olisikin tuntunut olevan liian monta umpikujaa, liikaa ylämäkiä? Liikaa alamäkiä? Ylämäet vievät tunturin huipulle. Alamäet vievät vehmaalle maalle ja kurujen pohjalle, kristallinkirkkaiden vesien ääreen. Onko vieläkään liian myöhäistä? Sillä maailma on meidän. Meidän kaikkien, myös sinun ja minun. * Jospa tarraudunkin tällä kertaa suoraan siihen tuntemattomasta kemiallisesta a...

 Idavöllr - Lukekaa kuolevaisen tietokanta vielä kerran. Vaatimaton aasa, jonka nimeä yli puolet käräjillä olevista osallistujista ei muista, rykäisee kurkkuaan puhujan korokkeella. - Ei suoria osumia tai avainsanoja Instagramin tai Twitterin hakutuloksissa (aasat eivät pitäneet Twitterin jäljempänä annetusta nimestä – se muistuttaa liikaa heille salaperäisten riimujen algoritmeista ja mahdista). Kuolevaisten iässä verrattuna vanhoja Facebook-julkaisuja, ei voimassa olevaa käyttäjätiliä. Pari vanhentunutta käyttäjätiliä henkilöstöpalveluyritysten järjestelmissä. Muutamia voimassa olevia käyttäjätilejä eri pilvipalvelupohjaisille teknologia-alustoille (ihmiset ja heidän käsittämättömän alkeellinen mutta toimiva magiansa, Kvasir hymähtää). Ei omaa verkkosivustoa. Ei julkisia tietoja hänen ahjon ääressä tekemistään töistä tai suuremmista saavutuksista. Muutamia tietoja suoritetuista kisällin opinnoista. Yksi laillinen rekisteröity ruutiase. Ei voimassa olevaa minkään metsästysseuran j...

  Vaikka minua väsyttää armottomasti ja lihakseni muistuttelevat pitkästä kivisestä päivästä, edessä on vielä tuiki tarpeellinen veiki eli iltapuhde.  Etsin ja löydän oudasta tuulen kaataman ikimännyn, jonka maasta ylös repeytynyt juurakko muodostaa hyvän tuulensuojan. Juurien edustalle kasaan kivistä pienen nuotionpohjan. Tulisijan (aernien) henkeä muistan vuolaisemalla hieman hopeaa pienen kivipiirin keskelle, ennen kuin alan sytyttelemään märkiä maapuita. Kun olen kantanut pari juurakkoa yösijaksi aikomalleni paikalle, tapailen puukkoa veistääkseni niistä syttöjä. - Seis, toppuutan ääneen toimiani. Iltatulia ei parane tehdä pelkän puukon voimin. Kirves on työkalu metsään, puun pilkkomiseen ja kunnon lastujen lohkomiseen. Mistä tämä ajatus tulikin nyt mieleeni? Ehkä mielessäni pyörteilee jokin vanha talven aikana käymäni keskustelu Kuukiven kanssa? Niin tai näin, laitan puukkoni tuppeen. Kuukiveltä saamani kirves on juuri mitoilleni sopiva. Pian silläkin saa tarvittavat toim...