Alakuun saaga - osa 6

Istun ja syön yhdessä kääpiön kanssa luolan pisimmän puupöydän ääressä. Kääpiö istuskelee matalalla puisella tuolilla jalkojaan pöydän alla heilutellen. Polvillaan ollessani pääni on pöydän ääressä samalla korkeudella kääpiön silmien kanssa. Kääpiön pajavasara lepää hänen oikean kätensä ulottuvilla pöydän keskivaiheilla.

Pieneksi mieheksi kääpiöllä on uskomaton ruokahalu. Katetusta ateriasta katosi melkoinen määrä, ennen kuin ehdin syödä itseni kylläiseksi. Kääpiön kumoamien tuoppien määrä oli moninkertainen omaan juomatahtiini verrattuna. Vaikka en kyllä uskaltaisi uuden tilanteen edessä humaltuakaan… Juoma oli jonkinlaista sahtia. Vahvuus minulle arvaamaton.

Kääpiö oli kuljettanut kaikki pöydälle tuodut ruuat ja juomat kumartumalla vihreiden liekkien ääreen. Hän teki kuitenkin kaiken niin kumarassa ja taitavasti piilotellen, että en nähnyt mitä hän tarkalleen tulen ääressä teki. Ehkä kyseessä oli jokin loitsu. Tai oliko itse tuli lumottu, luomaan elämää tuhon sijasta? Joka tapauksessa minulla oli tunne, että jos yrittäisin samaa, tulisija ahmaisisi minut liekkien sisään.

Kaiken aikaa ruokaillessamme kääpiön silmät tarkkailevat omiani. Muistissani oli ennen ruokailua käymämme lyhyt sananvaihto.

Haluaisin ostaa sen. Yksi riimu.

Omassa Midgardrissa voit olla viisas. Terävä pää. Mutta tanner on sinulle uusi paikka.

Voin uurtaa puukkoosi toisen riimun. Se auttaa pärjäämään. Täällä.

Katkaisu.

Mielessäni pyörii ajatus, että ilmaista ateriaa ei taida olla olemassakaan. Tässäkään maailmassa. Valitettavasti olen siinä oikeassa. Heti syötyämme kääpiö palaa puukossani näkyvän riimun käsittelyyn.

- Ymmärrän nyt. Olet saanut aihion jostakin. Aihiosta uurtaminen voi olla monta kuuta kestävää. Epävarmaa. Mutta tunnistan kyllä aihiosta uurretun riimun kun näen. Itse en sellaista jaksaisi tavoittaa. Epävarmaa on niistä taonta.

- Näkeekö riimun nyt sitten puukosta?

- Näkee. Ja ei näe. Puukossa on alkuperäisestä riimusta uurrettu jälki. Ei alkuperäinen.

Mikä helpotus.

- Myy minulle riimu. Tarvitsen alkuperäistä riimua. Tai kerro tietoja siitä. Mistä sait sen? Se on epävarmaa, mutta sentään jotakin. Puukkoasi en tarvitse.

- Vai niin.

Kääpiö keräilee hopeisia aterimia ja tyhjiä puisia kolpakkoja tarjottimen virkaa toimittavalle suurelle puiselle kiekolle. Sitten hän nostaa tarjottimen ilmeisen vaivattomasti yhdellä kädellä täydellisessä tasapainossa.

- Kuule. Jos aiot täällä pärjätä. Sinun on käytävä kauppaa. Et ole vahva että uhata voisit. Viisas. Mutta et täällä. Et vielä. Sinun on poimittava sitä satoa mikä on kypsä.

Puntaroin mahdollisuuksiani.

- Mihin sitten käyttäisit riimua?

Kääpiö osoittaa pajavasaraansa.

- Takoa.

- Siihen? Osaat varmasti työsi.

Kääpiö nauraa jylisevästi ja vie puukiekon tykötarpeineen luolan vastakkaiselle puolelle normaaleilta näyttävien liekkien eteen. Sitten hän palaa spiraalin muotoisen putkiston ja lukuisat luolan pöydät kiertäen ruokapöydän ääreen. Mutta istuutuu tällä kertaa samalle puolelle ruokapöytää.

- Ei olekaan taidosta kiinni. Mutta maailma muuttuu ympärillämme. Vaarallisempaan suuntaan. Umpiperäisestä luolastakin tulee kuin tyhjästä ihmisen sukua. Aina voi tehdä toimensa paremmin.

- Mistä voin tietää, että et käytä riimua väärin?

Kääpiö osoittaa päätäni sormellaan ja hymyilee.

- Terve pää. Hyvä on.

Kääpiö asettaa ojennetun kätensä rintakehän – sydämensä – päälle.

- Minä, kääpiö Kuukivi, vannon Óðinnin keihään Gungnirin nimeen, että käytän riimua vain vasaraani jos sen saan. Jumalatar Vár todistakoon valani oikeaksi ja valvokoon, etten sitä koskaan riko.

Kääpiön sormenpäistä, ihoa vasten ilmestyi pieni kultainen kipinä. Kääpiö nosti kämmenensä iholtaan ja avasi sen käsivarsi ojennettuna eteensä. Kipinä leijaili hetken ilmassa kämmenen yläpuolella. Sitten yhtäkkiä kipinä lähti kiihtyvällä vauhdilla liitämään ulos luolasta kohti pimeitä tunneleita.

- Valani on hyväksytty. Tämän parempaa valaa et juuri voi saada.

Hymyilen väistämättäni. Kuukivi on kaikessa karkeudessaan jotenkin sympaattinen.

- Siis vasaraan.

Kuukivi nostaa pajavasaransa pöydältä käsiinsä.

- Tähän. Ei tee pahaa vahvistaa työkalua. Ja pajavasara takoo, Kuukivi sanoo ja taputtaa nyt miltei hellästi omaa vasaraa kädessään.

Tunnen, miten riimu alkaa hehkumaan kädessäni.

Käsityöläisten arvostus on tainnut jo tehdä päätöksen puolestani.

- Noh. Olkoon. Riimu riimusta.

Ojennan kättäni Kuukiven lekaa kohti. Kuukivi näkee riimun hehkuvan kämmenessäni. Kääpiö suorastaan hypähtää ilmaan ja keikahtaa pöydän ääressä olevasta tuolista selälleen tuoleineen päivineen.

Hän ei ole kaatumisestaan moksiskaan.

- Mitä! Kädessä kannat riimua! Taas opetit vanhaa!

Hymyilen taas.

- Enemmän olette te Midgardrin mies kuin päälle näen!

- Saanko?

Kääpiö ottaa kaatuessaan maahan tippuneen pajavasaransa ja ojentaa sitä kiihkeästi kohti kättäni.

- Tähän kohti?

- Siihen keskelle, kääpiö miltei kuiskaa.

Kuin vaistomaisesti käteni osaa ohjautua täsmälleen lekan päällimmäisen sivun keskikohtaan.

Pajavasara sihisee, kun riimu piirtyy kädestäni uuteen työkaluun. Katsomme toisiamme silmiin.

- Takoa, sanomme yhteen ääneen. Kääpiö ja minä.

-                 -                  -                 -                  -

Kuukivi oli haltioissaan. Hän kiersi ympäri verstasta. Kääpiö käytteli nyt riimulla varustettua vasaraansa luolassa. Suuria ja pieniä työkaluja, keihäänkärkiä, saipa yksi puinen kolmilukkoinen puuarkkukin lukkoihinsa lyönnin. Yksi lyönti tuonne, toinen tänne. Monet taokset saivat osansa vasaran viimeistelystä. Lopuksi hän nosti luolan kivilattiasta yhden kivenlohkareen ja teki kivisen pienen veitsen niin nopeassa ajassa että en ollut uskoa silmiäni.

- Se toimii! Totisesti! Se toimii!

- Hyvä riimu.

- On! On!

Yskäisen.

- Ethän unohda kauppaamme?

- En! Kuukivi ei unohda. Koskaan.

Hän vakavoituu ja ojentaa kättään kohti. Ojennan puukkoni jälleen kahva kääpiötä kohti ja Kuukivi käy töihin.

Vieläkin kääpiö ravistelee hilpeästi riimutettua pajavasaraansa työjellessään, mutta ei anna hilpeytensä vaikuttaa työtahtiin. Ripeään työtahtiinsa. Kuukivi käyttää kivipöytien ääressä erikokoisia kiiloja, talttoja ja naskaleita kuvion uurtamiseen.

Lopulta Kuukivi lähestyy minua puukko suuren kouransa sisällä ja näyttää varovasti puukkoa minua kohti.

- Katsopas nyt puukkosi riimua. Siinä Katkaisu on vahvikkeesi kanssa sulassa sovussa. Riimusi on turvattu. Ei alkuperäistä riimua nyt tunnista tai voi irti saada. Kädestäsi se pitää nähdä. Joka niin mielii.

-                 -                  -                 -                  -

- Riimu riimusta, sanon ja ojennan kättäni Kuukiveä kohti.

Tämä lienee se hetki, jolloin petos paljastuu jos kääpiö sellaista juonii. Kuukivi on saanut minulta vasaraansa haluamansa riimun. Seison aseettomana – oma puukkoni vahvistettuna kääpiön kädessä – hänen edessään.

Kuukivi katsoo totisena suoraan silmiini. Hetki kuitenkin tulee ja menee. Kuukivi ottaa puukon kahvan etuosasta kiinni pinsettiotteella ja ojentaa sitten puukon kahva edellä takaisin minulle.

- Älä tarjoa jatkossa puukkoasi tuntemattomille kahva edellä. Kiusaus voi olla liian suuri. Vaaneilla ja varsinkin aasoilla.

Asetan puukon takaisin tuppeen.

- Mitä sinä tekisit seuraavaksi? Jos olisit minä?

- Kuule. On jo myöhä. Ja harvoin sattuu kahta hyvää päätöstä tahi kauppaa ilman unentuojan taukoa. Taoskin jäähtyy, se pitää välillä karkaista.

Kääpiö viittilöi normaalin tulen lähellä olevaa askeettisen näköistä kivipaatta kohti vasarallaan.

- Nuku. Aamulla on asiat kevyempiä pohtia. Saat sijan.

Tarkastelen kivipaatta. Sen sivuun on koverrettu syvennys ja taso, josta löydän jonkinlaisen peurantaljan alleni. Katsahdan vielä kerran Kuukiven suuntaan, mutta hän tuntuu hääräilevän nyt normaalien liekkien edessä olevien aterimien parissa.

Kivinen taso on yllättäen pehmeän tuntuinen selän alla. Kivisen pedin pinnassa on mikroskooppisen pientä kaiverrettua ja uurrettua pintakuviota. Jälleen minulle tuntematonta työstöä. Yhdessä kivisestä pinnasta heijastuvan kehoni lämmön ja läheisen tulisijan hiilloksen kanssa lämpötila on täydellisen sopiva nukkumiseen.

- Älä käytä Katkaisua yöllä. Ikävä olisi herätä aamulla ilman päätä hartioilla, Kuukivi sanoo vielä.

Naurahdan ääneen.

- Kamalan kuuloinen on Midgardrin ihmisen ilo. Laskee vakavasta asiasta pilkkaa, kääpiö moitiskelee vielä ääneen ennen kuin nukahdan.