Alakuun saaga - osa 5

- En kykene näkemään isääsi.

Lapsi katselee kodan sisällä vaitonaisena maahan.

- Mutta aavistan, että ratkaisu ilmaantuu ennen pitkää luoksemme. Sen pystyisin aistimaan, jos isäsi olisi hengenvaarassa. En aisti isästäsi nyt juuri mitään; siispä en myöskään usko, että saavutamme murehtimisella mitään juuri nyt. Hän vain on… toisaalla.

- Tahtoisin silti käydä etsimässä isää. Jotain merkkejä hänestä. Tai käydä vaikka vanhalla seitapaikalla, jos saisin sieltä jonkin vihjeen isästä.

Vanha nainen ei kommentoi mitään. Hän siirtää keitinorressa roikkuvan vesipannun pois tulen päältä. Sitten hän lykkää lapsen ehdotusta ja jatkaa keskustelua.

- Ratkaisua odotellessamme tahtoisin kuitenkin palata vielä hetkeksi riimuihin kanssasi. Tiedä, vaikka ne yrittäisivät keskustelumme kuullessaan tuoda luoksemme ratkaisua. Ja oikeisiin valittuihin riimuihin voi aina luottaa. Ne ilmentävät ainoastaan omaa merkitystään. Vailla takaa-ajatuksia.

Lapsi piristyy vähän. Ehkä hän oli odottanutkin saavansa suoran torjunnan isän etsimisestä. Nyt hän alkaa kuunnella keskittyneesti vanhan naisen puhelua.

- Olet perinyt äidiltäsi riimujen lukutaidon veriä. Ja isäsi osaa käyttää kämmenensä riimua omalla tavallaan.

Hän kaataa kuivattuja maustekasveja sekä teenlehtiä pannuun. Lapsi pani merkille, että he eivät juoneet tällä kertaa tavanomaista kahvia.

- Mikään lukemani tai päättelemäni ympäristön viesti ei kiistä, etteikö yksi ja sama ihminen oppisi tai osaisi molempia taitoja. Mutta on oltava varovainen. Valta ei voi koskaan keskittyä samoihin käsiin kovin... turvallisilla seurauksilla. Vahvan riimujen kanssa eläjän on opittava tunnistamaan rajat. Ja ennen kaikkea tunnistettava oma rajallisuutensa riimujen maailmassa.

Seuraavaksi vanha nainen kaataa teepannusta kuumaa juomaa kahteen tulisijan reunalle nostettuun kuksaan. Lapsi ottaa naisen ojentaman kuuman teen.

- Puhaltele siihen ensin. Se on kuumaa.

- Millainen se isän riimu on? Miltä se näyttää?

Vanha nainen hymyilee lämpimästi ja tuntuu lapsen mielestä katsovan kaukaisuuteen.

- Hän on kuvaillut minulle pari tapahtumaa, kun riimu on ilmestynyt näkyviin hänen käteensä. Hänen riimunsa… ikään kuin hän käyttäisi sitä viestinä ympärillä olevilleen riimuille. Pyyntö saada tehdyksi jotakin. Tai toteutetuksi.

Nainen katsoo lapsen ihmetystä.

- Mutta hänen riimun käyttönsä tuntuu olevan kytköksissä muiden ihmisten auttamiseen. Kun kyselin häneltä, milloin riimu ilmestyy käteen tai mitä hän aikoi riimun kanssa, hänen tahtonaan on ollut pohjimmiltaan saada autettua jotakuta hänen tuntemaansa ihmistä. Tai tätä kylää.

Vanha nainen levittää kätensä ja hakee sanoja ilmasta puhuessaan.

- Hän ei oleta riimun toimivan eikä edes ymmärrä täysin, miten hän pyyntönsä esittää. Mutta hän lausuu ympäröivään maailmaan toiveensa jonkin asian toteutumisesta. Hyvän asian. Ympäristön riimut sitten joko jättävät pyynnön rauhaan, tai järjestelevät luonnon olosuhteita hänen itse sitä tietämättään. Ja toinen kysymyksesi…

- Sanoit, että et ole nähnyt samanlaista riimua missään täällä muualla?

- Totta sekin. Riimu on kummallisen rosoinen useimpiin näkemiini ympäristössä oleviin riimuihin verrattuna. Mutta silti ehdottomasti oikein uurrettu, sen uurteet ovat vahvoja ja määrätietoisia.

- Mitä se uurtaminen on? lapsi keskeyttää.

- Riimuihin voi yrittää vaikuttaa itsekin. Sitä sanotaan uurtamiseksi. Kuin piirtäisit kallioon riimun, joka onnistuessaan muuttaa ympäristöään jollain tavalla. Lujittaa kallion särkymättömäksi tai tuhoaa sen hienonhienoiksi hiekanjyviksi. Mutta käyttämänsä riimut pitää tuntea. Riimujen uurtaminen on alkukantaisen vaarallista. Riimuja voi yrittää uurtaa niiden lukemista jäljitellenkin, mutta virheellisesti tehtynä se on kuin virheellinen kopio. Riimu, joka voi tummua. Tai muuttaa merkitystään aivan toiseksi kuin mihin alun perin oli tarkoitus. Kuin syöpäsolu ihmiskehossa.

- Tumma riimu…

- Kyllä. Se voi olla yksi syy, miksi riimujen käyttäjiä on niin kovin vähän. Ja että uurtaisi riimun omaan käteensä… se voi mennä todella karmealla tavalla pieleen.

- Miten isä uskalsi?

- Minusta tuntuu… että hän on saanut riimun jostakin.

Vanha nainen kaataa itselleen lisää kuumaa teetä ja tarjoaa myös lapsen ojentamaan kuksaan.

- Hän kyseli minulta riimun ilmestymisen jälkeen, liittyykö kämmenen riimu jotenkin häneen itseensä. Isäsi ei osaa lukea riimuja ympäristöstään. Hänen tarkkasilmäisyytensä pohjautuu ainoastaan vankkaan kokemukseen luonnon tarkkailusta sellaisena, kuin ihmiset sen näkevät tuntematta riimuja. Mutta isäsi ei toisaalta ole koskaan myöskään maininnut sanallakaan, mistä kämmenen riimu on peräisin. Ehkä jostakin urotyöstä, tai vain syvästä yhteydestä luonnonilmiöihin.

- Kuulostaa isältä, lapsi hymähtää eikä voi peittää kokonaan kaipausta äänessään.

- Useimmat kyläläiset eivät tunne muuta kuin sukulinjamme riimunlukuperinnön. Eivät yhtäkään riimun käyttäjää. Isäsi on pitänyt viisaasti riimun piilossa muilta kyläläisiltä. Vaikka muutamat taitavat aavistella jo jotain kylää ympäröivän luonnon elvyttyä viime vuosina.

Vanha nainen nostaa katseensa tulisijan liekeistä ja katsoo suoraan lapsen silmiin.

- Nyt kun mietin… itse asiassa isäsi on ainoa minunkaan tuntemani elossa oleva riimun käyttäjä. Ja hänkin käyttää vain sitä yhtä omaa tuntemaansa riimun käyttötapaa. Hyvä niin.

He juovat teen loppuun hiljaisuudessa, kumpikin mietiskellen. Lapsi laskee kuksansa takaisin tulisijan viereiselle kivelle ja kiittää. Vanha nainen näkee lapsen mielessä polttelevan kysymyksen. Hän päättää itse nostaa asian vielä esille. Ohjailla.

- Vain minä ja nyt isäsi katoamisen jälkeen kylämme päälliköt tietävät isäsi kämmenriimusta. Kun kerroin heille asiasta, päälliköt eivät olleet järin ilahtuneita keskuudessaan olevasta riimujen käyttäjästä. He tunnistavat riskit. Sain kuitenkin vakuutettua heidät, että isäsi on saanut aikaan ainoastaan hyvää.

Vanha nainen katsoo ulos taivaalle kodan tulisijan luukusta ja huokaisee.

- Jos tahdot auttaa isääsi jotenkin, voit yrittää opetella kanssani matkariimua. Isäsi tarvitsee keinon päästä kotiin. Missä tahansa hän nyt onkin.

Lapsi ryntää halaamaan vanhaa naista.

- Kiitos Fulla!

- Mutta pysyttele kylän lähietäisyydellä. Kylän henki suojaa, ettet päädy kauas kuten isäsi. Seidan kivikehää kauemmas et saa mennä.

- Selvä. Kiitos!

-                 -                  -                 -                  -

Kun lapsi oli lähtenyt pois kodasta valmistautuakseen retkelleen, Fulla muistelee itsekseen kaikkia lukemiansa ja näkemiänsä riimuja.

- Kylän hengen pitäisi suojata.

Hän katselee edelleen taivaalle. Mitä sellaista tässä on, mitä hän ei nyt näe? Sitten hän hätkähtää.

- No mutta… Se uurtotyyli.

Fulla pyörittelee äänteitä suussaan, puhuu ja välittää äänteitä kämmentään kohti. Ilma ja ääniaallot liikkuvat hänen puhuessaan, keuhkot ja äänihuulet muodostivat mekaanista ja resonoivaa liikettä ilmassa. Hän joutuu aloittamaan monta kertaa alusta; hän ei ollut käyttänyt tätä äännettä – riimua – sitten nuoruutensa opissa olemisen.

Lopulta äänne muodostuu oikein. Ilmaan, kämmenestä ja uloshengityksen lämmöstä tiivistyneeseen utuun ilmestyy riimu – ympäristöstään erilainen. Kuin toisesta ulottuvuudesta.

- Vanaheim, Fulla kuiskaa.

Riimu häilyy ilmaan tiivistyneessä kosteudessa hetken. Vanha nainen tarkastele paikkaa ilmentävää riimua. Uurteen tyyliasu vastaa täsmälleen tytön isän kämmenen riimua. Rosoinen, mutta vahvalinjainen ja määrätietoinen.

Vaanien koti. Rehevä erämaa. Eränkävijöiden ehtymätön aitta.

- Nyt minulla on aavistus, missä hänen isänsä voi olla.