Siirtymä

Istahdan työhuoneen narisevaan tuoliin. Lasken mukin sekä mukana tuomani pienen lautasellisen voileipiä työpöydälle. Koira seuraa perässäni huoneeseen, laskee päänsä polvelleni ja maiskuttaa kuuluvasti. Väistämättä tunnen pienen hyväntuulen puuskan itsessäni.

- Senkin kerjäläinen. Vasta söit aamuruuan…

Huokaisen. Katsahdan kirjastosta lainattujen lehtien pinkkaa, Erä-lehtiä ja Suomen luontoa. Toisaalta Areenassa olisi uusi kausi katsomattomia luonto-ohjelmiakin. Millekähän tässä nyt alkaisi tauon ajaksi. Seuraava palaveri alkaa vasta tunnin päästä. Katson ikkunasta ulkona hieman kajastavaan aamuhämärään.

Tunturikoivuja.

Hieraisen silmiäni. Ei sentään… Siinähän ne ovat, omalla tutulla paikallaan. Muutama vuosi sitten riviin istuttamamme marja-aroniapensaiden rivistö. Ja nuo jäljet pensaiden juurella? Ne ovat jänisten polkuja kiertelemässä taajamassa ihmisten pihoissa, eivät riekon kynnen piirtoja.

Mutta pensaat näyttävät huurteisina ja lumella kuorrutettuina aivan tunturikoivuilta valkoista lumen lakaisemaa hankea vasten.

Suljen avoinna olevalta tietokoneelta työohjelmat ja sähköpostin. Pienen etsiskelyn jälkeen löydän hakemani valokuva-albumin muistitikulta. Vaihdan tietokoneen työpöydän taustakuvaksi lumisen maiseman Ruotsin tunturilakeuksilta. Kuvan ottohetkestä on kulunut jo… päätän olla laskematta vuosia.

Milloin kävin ensimmäistä kertaa pidemmällä kevättalven pilkkireissulla pohjoisessa? Se oli Kilpisjärvellä, kahvila Ida-Sofien aikaa… Yövyimme matkailuyrittäjän kelkalla kuljettamassa jalasmökissä Haltin juurella, Pihtsusjärvestä rautuja pyydystäen. Viimeiseksi yöksi ajoimme takaisin Kilpisjärvelle. Nukuimme Saanan juurella komeissa maisemissa ennen paluumatkan ajoa ja saunoimme rajavartiolaitoksenkin käyttämissä saunatiloissa.

Toisella kerralla muistelen lähtöpisteen kahvilan nimen olleen Marjas. Nimi saa minut hymähtämään vieläkin. Eihän Kilpisjärvellä ole varsinaista lohikulttuuria kuten Tenolla tai Torniojoella. Pikaisella tarkistuksella nykyisin asiakkaita palvelee näemmä Ravintola Kilpis.

Omat viimeisimmät keväiset reissuni ovat suuntautuneet kuitenkin Pohjois-Ruotsiin. Taitojen ja kokemusten kartuttua silloinen kalastusseurueemme uskalsi ryhtyä omatoimimatkoille puolijoukkueteltassa yöpyen. Suomessa Halti toimii vasta porttina Norjan puoleisten korkeampien tuntureiden maisemaan. Ruotsissa kalastusreissujen puitteet sijoittuivat vastaavan kaltaisten maisemien keskelle. Oli se komeaa aikaa olla ja elää… Kuunnella kiirunoiden keväistä sointia.

Koira laskeutuu polveltani alas työpöydän alle. Kyhnytän jalallani sitä korvan takaa, ja koira urisee hiljaa tyytyväisenä.

Viimeisimmän retkeilyreissuni tein koti-Suomessa, viime… ei, toissa syksynä. Vietin viikonlopun verran vanhojen kotiseutujen metsästysseuran vanhalla kämpällä. Silloin tämä koirakin oli ollut mukana, perheen lasten huviksi hankittu. Ja vähän vahtikoiraksikin, kaupungin liepeillä asuville. Koira oli tykännyt olla kämpällä mukana, verkkojen laskussa ja veneessä pirraaville siioille äkseeraamassa. Niihin aikoihin tykkäsin jo pitää yllä pienimuotoista retkeilypäiväkirjaa ja kirjoitin lyhyen matkakuvauksenkin itselleni otettujen valokuvien lisäksi muistoihin.

Katsahdan vielä lehtipinkkaa. Olen ollut erilaisten erä- ja retkeilyaiheisten mediasisältöjen kuluttaja senkin jälkeen… mutta olisiko nyt pitkästä aikaa hetki olla taas sisällön tuottaja?

Poden hetken verran tyhjän sivun turhautuneisuutta tietokoneen ääressä. Kun kirjoittaminen ei ota luonnistuakseen, haukkaan palan leipää suuhuni ja käännyn katselemaan uudelleen ulos pihamme talviseen maisemaan. Makustelen ruisleipää suussani ja mietiskelen äänettömänä. Koira pöydän alla avaa silmänsä, tarkkailee minua mutta ei liikahda mihinkään. Silitän jälleen sitä jalallani.

Lapsena miellä oli aina kotona koiria. Välillä talvisin sisällä, mutta pian jälleen ulos pyrkimässä pakkasta pelkäämättä. Kädessäni ei ole itse tehtyä rieskaa kuten meillä tapasi olla lapsuudenkodissani. Mutta kotipihan ja sen lähimetsän pienillä retkillä minulla ja sisaruksillani oli usein ruisleipää taskuun työnnettynä myttynä, voipaperiin käärittynä.

Nuuhkaisen mukini sisältöä… kahvi on minulle tuttavuus vasta myöhäiseltä aikuisiältä. Varsinaista kahvikoukkua minulla ei ollut onneksi armeijassakaan, vaikka saatoin kahvikupin ostaakin sotkun munkkien kyytipojaksi. Kahviin liittyvät haju- ja makumuistoni liittyvät ajokortin ja oman auton saamisen jälkeisiin nuoruuden vapaisiin vuosiin. Silloin, kun kuljin entisen kotiseutuni ja maakunnan valtajoella kalastelamassa taimenia ja harjuksia. Keittelimme veljeni kanssa pannukahvia jokivarren laavuilla, eikä se pahalta maistunut alkuillan ja aamuyön kalastuksen hetkillä.

Vaimoni tulee katsomaan työhuoneen ovelle, kun kuulee sormieni näppäimistön painalluksista syntyvän äänen. Pidän tauon ja jännityn automaattisesti hetkeksi, mutta jatkan sitten kirjoittamista. Ei kai tämä ole mitenkään luvatonta puuhaa, tauolla kirjoittamalla palautuen. Hän tulee selkäni taakse ja lukee muutamia rivejä kirjoittamastani tekstistä.

- Onko tuo nyt välttämätöntä?

- Kai se on keino palautua tämäkin. Palaveri alkaa…

Katson tietokoneelta kelloa.

- Vartin päästä.

- Selvä.

Vaimo astahtaa takaisin työhuoneen ovelle.

- Otatko lisää kahvia?

- Voin minä ottaa.

Nousen ylös työtuolista ja oikaisen selkääni. Koira herää ja nousee sekin venyttelemään etukäpäliään kumarassa eteenpäin.

- Minä voin tuoda, vaimoni sanoo yllättäen ja ottaa tyhjän mukini työpöydältä.

- Saatan minä hakea. Pesen pannun samalla, vastaan takaisin.

- Minä tuon. Vauvakin nukkuu vielä, pakkanen oli lauhtunut niin laitoin vaunussa ulos nukkumaan.

- Okei. Kiitos, rakas.

Vaimo ja koira katoavat peräkanaa olohuoneen puolelle.

Odotan että vaimo tuo mukini takaisin täytettynä. Katseemme kohtaavat hetkeksi. Vaimoni ilme on tutkimaton. Tiedän, että minun pitäisi osata käyttää vapaa-ajan hetkeni hyväksi tuottavasti… mutta kai itselle järjestetty järjissä pysymisen aika lasketaan hyödylliseksi pidemmällä aikavälillä?

Kymmenen minuuttia aikaa ennen palaveria. Oikoluen kirjoittamani tekstin kertaalleen ja teen muutamia pieniä muutoksia. Pitäisiköhän taustakuva vaihtaa johonkin neutraalimpaan palaverin ajaksi? Jos palaverin aikana täytyy jakaa näyttöä luonnoksen esittelemiseksi? Ei sentään, maisemakuvat ovat sinällään näyttäviä mutta arvoiltaan neutraaleja.

*

Tarkistan sähköpostini. Vertaisarvioinnista ei ole vielä tullut viestiä. Katson kelloa tietokoneen näytön nurkasta. Keskipäivän tiima on lipunut ohitse. Odottaminen jatkuu todennäköisesti vielä ainakin yhden arkipäivän verran.

Lapsi (nuorempi) nukkuu päiväunilla. Kun kerroin vaimolleni ottavani läppärin palaverin ajaksi, vaimoni otti tabletin omaan kokoukseensa pienten erimielisyyksien jälkeen. Eikä suostunut ottamaan hänelle kiikuttamaani läppäriämme omaan palaveriinsa. Selailen toteutuneiden kurssien ja sähköpostin sisältöä osaamatta tarttua oikein mihinkään toimeen. Päätän yrittää kirjoittamista, vaikka tekstiä tuppaakin syntymään vaivalloisesti ja kovin ristiriitaisin tuntein.

Kävin tapaamassa ystäviäni mökkeilyn parissa viime viikonloppuna. Ystävieni kanssa oli riittänyt puhuttavaa eletystä elämästä, yhteisistä kokemistamme muistoista, unien tulkinnasta sekä yleisesti maailmanmenon mielettömyydestä. Keskustelujen päästyä totuttuihin uomiin olimme keskustelleet lennokkaasti tunnin junasta, nykyajan viikingeistä ja tulevaisuuden logistiikasta.

Mökin lähellä virtasi joki, humuspitoista tummaa vettä maakunnan valtavesistöön pumppaava sivu-uoma. Virveli ja uistimet jäivät pois matkasta. Tai jätin, en kokenut niille tarvetta viikonlopun sisällössä. Olin selannut aamulla aikaisin heränneenä kahvikupin ääressä puhelimessani olevia artikkeleita vanhoista erälehdistä. Tunnistin nostalgian ja lapsuuteni mielikuvituksen voiman lukemissani jutuissa ja vanhoilla kameroilla otetuissa kuvissa. Mutta sanoma ei ollut puhutellut minua täysin kaipaamallani tavalla. Seuranani olivat eletyt päivät, vertaisarvioinnin odottelu ja tarve olla yhteydessä läsnä olleisiin samanhenkisiin ihmisiin.

Eräily on ollut minulle veljeni kanssa kokema harrastus. Ja usein yksin koettuja seikkailuja, mikrokosmoksia makrokosmoksen syleilyssä. Perhe on aina perhe, merkityksellinen, rakas ja tiivis. Suunnaton voimavara. Mutta kyllä ystävien tuoma näkökulma aina virkisti.

Olin täpärästi ehtinyt heittämään viikonlopun aikana talviturkin, ennen kuin kalenterin mukaan seuraava syksy toisi mukanaan uuden tilalle. Olimme saunoneet ja lämmittäneet paljun. Joessa rohkenin käydä vasta kuumasta saunasta vauhtia kerättyäni. Loppukesän ensimmäiset revontulet olivat yltyneet riemuksemme leiskumaan pohjoisen taivaalla keskiyön pimeydessä. Ystäväni, etelästä tullut, katseli minun, pohjoisesta päin tulleen, kanssa näytöstä pimeässä laiturilla. Hetkessä oli jotakin ainutlaatuista.

Laiturin nostimme roskaisesta tulvavedestä porukalla ennen poistumistamme. Vielä ennen lähtöä olimme maalailleet vuoden päähän suunnitellun tapaamisemme suuntaviivoja. Etiäinen oli kuiskinut, että ystäväpiirini koko joukon kerralla tapaamisessa saattaisi tulla eteen välivuosi. Onneksi ystävien luona voi kyläillä kulkiessa ja pitää yhteyttä luurilla. Paluu oli sujunut mielestäni kitkattomasti. Olimme heränneet sunnuntaina auringonnousun aikaan, siistineet mökin ja lähteneet ennen kauppojen aukeamista kotimatkalle kukin omaan suuntaamme.

Kotona viikonlopun yleisvire oli ollut kuitenkin levoton. Työnsin väsymykseni sekä lievän herkuttelun ähkyn syrjään ja tartuin perjantaina saamani palautelomakkeen kanssa työni kimppuun. Iltapäivällä olin antanut aikaani lapsille sekä koettanut olla läsnä vaimolleni, joka ei ollut osannut pukea sanoiksi omaa olotilaansa.

Vielä sunnuntaina illalla olin katsellut viikonlopun aikana ottamiani valokuvia. Olin muistellut viikonlopun keskusteluja moderneista viikingeistä. Mielikuvitustani olivat viritelleet revontulten alla minua ennen askeltaneiden mahdolliset, aavistuksenomaisena aistittavat koetut mielenmaisemat näillä leveyspiireillä.

Kohotan katseeni näytöltä ja kuuntelen tarkasti. 12.36.

Tunnistan kirjoittamisessa olleen kiireen ja stressin kovertaman tauon. Miten ja kuinka usein tulisin kirjoittaneeksi alkavan syksyn syleilyssä, kun vertaisarviointi olisi valmis ja kuluneiden parin-kolmen vuoden urakkani valmistuisi? Minulla ei olisi enää samalla tavalla syytä olla läppärin ääressä tuottavasti, kun viimeistelyvaihe päättyisi. Mikä olisi verukkeeni minulle toimivan purkuventtiilin, kirjoittamisen, pariin päästäkseni?

Minun on oltava uskollinen itselleni, niin kuin hyvän kirjoittajan kuuluukin. Kiire ei saa olla Käskynhaltijani.

Osatkaamme arvostaa kirjoittajan pikkutarkkuutta, sillä siinä piilee tekijän itsekuri, uskollisuus omalle itselleen ja aloittamallensa työlle.

Olen urakkani ohessa kerännyt tasaisesti aineistoa, muovannut ideoita ja kehitellyt suuntaviivoja. On aika tutkia laaria.

Seppiä tarvitaan sekä sodassa että rauhassa.

Aseta jalkasi miekan päälle. Vahvista vala. Kotisatama tai haaksirikko!