Joki

Napsautan vedenkeittimen päälle.

Lastenhuoneesta kuuluu vielä viimeisiä päivän loruja. Kuuntelen tarkkaavaisena, tuleeko pienten askelten töminä ovelle. Miten keitin voikin ääntää noin kovaa, sitä ei tule ajatelleeksi koskaan päivällä. Keittimen sammuttua tulee hiljaista, niin keittiössä kuin lastenhuoneessakin.

Avaan aiemmin keväällä bonganneeni uutisen ja tavaan sitä pieneltä näytöltä.

- Rasvaevällisten lohien ja taimenten pyynti kielletään… Kielto jatkuu vuoteen…

Pohdiskelen jo aiemmin päivällä mielessäni pyöriskellyttä asiaa. Tunnen oloni jollain tavalla hyväntuuliseksi.

*

Ensimmäinen kohtaamiseni "kummikosken" kanssa sijoittuu kauas ajassa taaksepäin, nuoruuden poikavuosiin.

Sinä ensikohtaamisemme kesänä osallistuin asutusalueemme kyläseuran ja kalastuskunnan yhteisiin kesätalkoisiin. Talkootapahtumassa kunnostettiin kalastuskunnan hallinnoiman vesistön rannalla sijaitsevat kota, halkoliiteri ja ulkohuussi. Olin osallistunut jo aiemmin kyläseuran tienvarsien roskienkeruutalkoisiin ja makkaranpaistoiltoihin. Olin myös käynyt kesäisin uimassa saman ikäisten poikien kanssa kyläkoulun läheisellä rantahietikolla. Kalastuskunnan miesvoittoinen jäsenistö oli minulle oudompi.

Isäni tunsi hyvin kalastuskunnan muita jäseniä. Hän oli osallistunut satunnaisesti hoitokalastustoimenpiteisiin ja kalastanut nuottaporukan mukana särkiapajaa kotijärvellämme. Kalastuskunnan nuottaa käytettiin myös syksyllä muikunpyyntiin asutusalueen suurimmalla järvellä. Monena vuonna olimmekin saaneet perata syksyisin kalastuskunnan isälle antamia muikkuja, kun nuottaajille oli sattunut tavallista suurempi apaja. Lisäksi isäni sääteli tarvittaessa purojen ja pienten jokien yhdistämässä pitkässä vesistöketjussa meidän kotijärvemme vedenkorkeutta. Järven laskuojasuulla oli omatekoinen pato, jonka avulla virtaamaa pystyi vähän pidättämään. Isäni tapasi käydä avaamassa patoluukun kevättulvan aikaan ja sulki luukut kesän edetessä. Varsinkin kuivempina kesinä luukku oli hyvä käydä sulkemassa heti juhannuskesän aikoihin.

Talkoiden kohteena oleva kota palveli kesäaikana kaikkia kyläläisiä säätyyn ja ikään katsomatta. Kodalle pääsi kävelemällä ja pyörällä vanhaa talvitien pohjaa pitkin kelirikkoajan jälkeen. Järven pulleat ahvenet houkuttelivat yhtä jos toistakin kyläläistä käymään kesäisillä onkireissuilla. Olin itsekin käynyt järvellä isäni kanssa onkimassa ahvenia edellisenä kesänä. Ei kyläläisten perheretkiä järvelle ainakaan vähentänyt kodan läheisyydestä löytyvä hiekkainen uimaranta. Talvisin kota toimi satunnaisten pilkkijöiden tulistelupaikkana. Kyläseura huolehti kuivia polttopuita kodan läheiseen halkoliiteriin hyvissä ajoin syksyllä. Monesti kesän loppupuolella halot saattoivat loppu. Mutta eivät kodalla vierailevat kesälomalaiset olleet siitä moksiskaan maiseman ja puitteiden ollessa muuten niin komeat.

Talkoissa kyläseuran ja kalastuskunnan raavaat aikamiehet kengittivät uudelleen maata vasten painuneen kodan perustuksia. Tuona aikana mönkijä oli vielä harvinaisempi kapine, eikä niitä ollut asutusalueen kotitalouksien keskuudessa vielä kovin monella. Joku kalastuskunnan avuliaista miehistä oli kuljettanut edellisenä talvena keväthangilla tarpeelliset rakennus- ja talkootarvikkeet paikan päälle vesistöä pitkin moottorikelkalla.

Talkoissa tomerat kyläseuraan kuuluvat naiset ottivat tehtäväkseen paistaa aimo kasan lättyjä muurikalla. Perhekuntien lapset häärivät toimissa ympärillä kukin ikänsä ja kykyjensä mukaan. Minun tehtäväkseni annettiin sutia uusi kerros punamultamaalia ulkohuussin seiniin.

- Kyllä ulkohuussin pitää olla punainen. Oli se sitten maalikylien taajamissa, mökillä tai erämaassa, kalastuskunnan ohimoiltaan harmaa Ikämies vitsaili minulle.

- Ja ovessa rakkauden tunnus? kysyin yrittäen nasevaa vastausta.

Ikämies naureskeli. Homma mikä homma, tuumin ja aloin täyttämään omaa osuuttani talkoista.

Kylän sekatavarakaupasta ostetut kaksi täyttä limsakoria vajuivat nopeasti lämpimässä talkoopäivässä. Kävin nappaamassa itselleni yhden jaffan limsapullon, kun huomasin jälkimmäisen korin alkavan tyhjentyä. Talkoiden loppuun kuuluivat tietenkin kaikkien osallistujien yhteiset nokipannukahvit sekä makkaranpaisto. Naiset olivat paistaneet suuren kasan lättyjä mehukattikannuissa mukanaan tuomasta taikinasta. Kerrankin lätyt olivat valmiina eikä niitä tarvinnut odotella vesi kielellä! Kahvia en vielä tuolloin ollut opetellut juomaan, isälleni se maistui kernaasti.

Ikämies oli katsellut etäämmältä sivusilmällä omien askareidensa lomassa pensselöintiäni. Tarkan jäljen se osaa viimeistellä, hän totesi käydessään vaivihkaa tekemässä jälkitarkastuksen. Ei ollut maalaamattomia kohtia eikä maalia lotrattuna, muttei myöskään nuukailtuna. Osasi poika ottaa homman hommana, eikä nurkunut paskahuussinkaan tärkeää toimea.

Nuotiotulilla Ikämies keskusteli isäni kanssa jotain kahden kesken ja lopulta he esittivät asiansa myös minulle.

- Mitäs sanoisit, jos lähdetään porukalla illalla käymään joella? Tanelia jahtaamassa?

Aurinkoinen kesäpäivä ulkoilmassa oli tehnyt oloni melko raukeaksi. Lause karisti kuitenkin väsymyksen silmänräpäyksessä.

- Mitä, missä?

- Sitten näet. Ilmanhenki käy tänään siltä suunnalta, että kanjonissa voisi heitellä uistinta puhurin sitä kiusaamatta. Eikä nyt tuule muutenkaan liikoja.

Katsoin isääni. Olimme kyllä käyneet yhdessä kalastamassa. Rannalta käsin onkimassa sekä veneellä uistinta vetämässä kotijärvellä. Osasin nostaa ongella ahvenen ja taltuttaa virvelillä hauen. Minulle oli annettu lupa kalastella myös yksin kotijärven rantoja. Mutta taimen… Se olisi koskikalastusta joella.

- Lähdetään vaan!

*

Kotona pakkasimme isän kanssa reppuun sen verran evästä, että osasin aavistaa kalastuksen venyvän myöhäiseen iltaan. Sain pakata omaan kevyeen Tervasportin reppuuni eväsleivät, vesipullon sekä myös yhden limpparipullon meidän alun perin juhannukseksi ostamastamme limsakorista. Kalapakin ääressä tuskailin tovin. Taimenen kalastus oli minulle kokonaan uusia aluevaltaus vailla aiempaa kokemusta. Lopulta pakkasin pieneen uistinrasiaan mielestäni koskelle sopivia vaappuja sekä pari lippaa. Lippa saattaisi kyllä pyöriä kovassa virrassa, mutta järkeilin että suvannossa niillä voisi koettaa pyytää harjuksia. Vielä vajaa rulla vessapaperia, sanomalehti ja omistamani löytöpuukko, niin olin mielestäni valmis vastaanottamaan uuden kokemuksen.

Ajoimme autolla puolisen tuntia kotipihasta. Ohitimme kylän ja asutuskeskuksen vilkkaammat maantien pätkät. Menimme jossain vaiheessa kenttäradan yli ja ajoimme kerrassaan minun käymättömiäni maisemia. Isäni keskusteli ajaessamme jotain omista mopolla nuoruusvuosina tekemistään kalastusretkistä. Tyydyin vastailemaan harvakseltaan ja enimmäkseen kuuntelemaan juttuja. Saapuessamme pienen metsäautotien päätepisteeseen korkean hiekkaharjun vierelle auton kello näytti iltakuutta. Automme ajovalot pyyhkivät parkissa olevan toisen auton sammutettuja etuvaloja. Ikämies odotti meitä jo tien päässä kääntöpaikalla.

Kääntöpaikalta lähti vanha kaivinkoneen ura alas läheltä kuuluvaa jokea kohti. Olin malttamaton. Koppasin virvelini ja nostin repun autosta. Pienen uistinrasian sulloin maastotakkini suureen taskuun. Häthätää sudin isäni ojentamasta hyttyskarkotepullosta tervan hajuista sääskimyrkkyä kämmenselkiin sekä poskiin ja niskaan. Olin jo suuntaamassa alas jokivartta kohden, kun Ikämies sanoi ääneen ohjeensa.

- Seuraavaksi on vuorossa kevyt iltakävely.

Hän suuntasi reppu selässä kohti hiekkaharjun korkeinta kohtaa. Isäni lukitsi automme ja asetti avaimet apukuskin puolelle renkaan päälle. Sitten hän sovitti oman reppunsa selkään. Hän viittoi minua seuraamaan perässä. Hölmistyneenä lähdin kipuamaan harjua kohti, kuitenkin jokea takaviistoon silmäillen.

- Kyllä ehdit vielä kalalle. Kävelemme ensin joen vartta ylävirtaan ja palaamme kalastamalla takaisin autolle.

Näköetäisyyden päässä kääntöpaikasta kuivan kangasmetsän pohjalla kiemurteli pieni polku. Polte mielikuvissani uiskentelevista luvatuista taimenista kiritti askeleitani. Pääsimme nopeasti näköetäisyyden päähän edeltä polulle lähteneen Ikämiehen kevyesti keinahtelevasta repusta. Isäni puhui minulle vielä kahden kesken tilanteeseen sopivia sanoja, ennen kuin saavutimme kiinni Ikämiehen. Ikämies oli kutsunut minut varta vasten tähän paikkaan kalalle.

Sitten saavutimme jo Ikämiehen, joka oli pysähtynyt edessämme polulla mittailemaan katseellaan edessä kohoavaa hiekkaista harjua. Ikämies katseli ystävällisesti minua ja hymyili. Nuori kalamiehen alku, uuden edessä. Aloimme kävelemään jonossa polkua pitkin. Tahti sovitettiin kevyeksi, eikä minulla ollut hankaluuksia pysyä miesten perässä. Kiire yritti vielä punnertaa mielessäni. Eikö alkuilta ole yksi parhaita taimenen syöntiaikoja? Mikseivät isä ja Ikämies kävele nopeampaa? Harjun päälle päästyäni kiire hellitti ja aloin kävelemään tasaista mutta kiireetöntä nuoren miehen askelta, jossa kilometrit eivät vielä tuntuneet. Isä ja Ikämies juttelivat harvakseltaan matalalla äänellä heinäpoudista ja muista maanmiesten asioista.

Tuntui kuin polun puitteet olisivat olleet kenraaliharjoitus alkavalle näytelmälle. Harjun päällä kasvaa kilpikaarnaisia aihkimäntyjä. Jokin rastas laulaa omaa kesäyön huilumaista soittoaan. Veden päältä, alhaalta jokilaaksosta nousee usvahaituvia. Taitaa tulla kylmempi yö. Kunhan ei palelluttaisi hillankukkia… Kääntöpaikan lähellä olevan kosken ääni kuuluu tasaisena kohinana. Polkua pitkin kävellessä takaa kuuluva kohina vaihtuu pian edestä päin kantautuvan seuraavan kosken sointiin. Metsä jatkuu harjulta laskeutumisen jälkeenkin vielä kuivana mäntyvoittoisena kangasmetsänä. Rungot loistavat kauas paljaana puiden vihreän latvuston alapuolella. Joen kosket ovat vuolaita ja pitkiä. Iltakävelylle kertyi mittaa hyvinkin reilut pari kilometriä.

Vielä kerran jätimme vastaan tulleen kosken äänet taaksemme. Kolmannen kosken äänen alkaessa kuulua edestäpäin kävelemämme polku johdatti suuntaa kangasmaalta alemmas, kohti jokivartta. Lähellä joen rantaa polkua reunustaa hämärä ikikuusikko. Askelten alla narskuvat kuivaneet oksat. Siellä täällä on muutamia tuulen kaatamia maapuita sekä juurien pystyyn nostamia juurakkoja. Kynttiläkuuset ovat taatusti iäkkäitä. Kuusten rungot ovat harmaita ja ryhmyisiä. Niiden alaoksilta roikkuu kevyesti tuulenvireessä heilahtelevaa naavaa. Mielestäni jokivarren korpiryteikkö näytti tismalleen samalta kuin Avaran luonnon karhuja kuvaavien dokumenttien metsät.

Lopulta pysähdyimme ylävirran puolelta löytyneen kolmannen kosken alapuoliseen suvantoon. Rantaa pitkin mutkitellen matka olisi ollut paljon pidempi. Paljonkohan kävelyä tulisi vielä illan mittaan? Haukottelin kevyesti ja otin suullisen repun vesipullosta. Katselin paikkaa ja näin joessa olevan yläpuolisen kosken pusertuvan kahden korkean kalliorannan välisestä kanjonista. Suvannon kohdallakin rannat olivat kaltevia, mutta maaperä oli helppokulkuista moreenia. Kalliotörmät kohosivat taas muutaman sadan metrin päässä alavirran suunnalla nousten korkealle ennen tulomatkalla ohittamamme toisen kosken niskan imua. Suvannon rannoilla kasvoi pientä koivua ja etäämmällä metsässä niitä suuria kynttiläkuusia. Polun alkupäässä kasvaneet jäkälämatto ja kuivat rahisevat sammalet olivat vaihtuneet metsän pohjan heiniin ja saniaisiin. Joen rantojen maisema oli äskeiseen harvaan mäntymetsään verrattuna miltei tyly.

Ikämiehen mukana tuoman kahvipannun ja muut kalastuksessa tarpeettomat tavarat jätimme suvannon rantatörmälle pystytetyn kivisen nuotiosijan lähelle. Nuotiopaikan lähellä oli useampia istumapölkkyjä sekä reunakiviä vasten tuettu vanha pitkä keitistanko. Vielä korkeammalla törmän päällä tasaisemmalla maastolla oli ohuista puunrangoista kyhätty kehikko louteelle.

Siitä alkoi pitkä kalastus minulle paljastetulla kummikoskella.

*

Eletään heinäkuun parasta kesää. Kampean rantakoivikon aukosta katsomalleni heittopaikalle.

Kummikosken suuret kulissit ovat pystysuoria, vajaa kymmenen metriä korkeita peruskallion törmiä. Joki itsessään on yllättävän matala, vaikka jyrkät rannat antaisivat muuta väittääkin. Aikojen yössä joki on voinut virrata nykyistä korkeammallakin. Luultavasti rantojen eroosio on pysynyt kurissa joen leveyden vuoksi. Vuosittaisen kevättulvan ei tarvitse ahtautua kovin kapeasta rännistä. Kallioiden juurella ovat mukulakivien armadat sekä pajujen ja satunnaisten koivujen juurten sitomat hiekkaiset kohdat. Tarkkajalkainen voi kalastella kallioseinämien juurella olevalta rantakaistaleelta.

Teen kalliokielekkeen päältä pistoja alas jokivarteen niistä kohdista, joissa peruskalliossa on kiipeilyyn soveltuvia halkeamia. Myös jääkauden murskaamat suuret irtolohkareet tarjoavat sopivan jalansijan alas laskeutumiseen ja taas ylös kallioseinämän päälle kiipeämiseen. Paikka on kutkuttavan haasteellinen kalastettava nuorelle miehelle. Kalat ovat arkoja matalassa ja kirkasvetisessä joessa. Ne eivät anna virheitä tai kompastelua anteeksi. Kallion takia takaheittotilaa ei ole. Vastarannalle on turha kuvitellakaan yltävänsä kevyellä vaapulla tai lipalla. Raskas uistin taas on vaarassa tarttua matalaan joen pohjaan tai virtaa jakaviin kivenlohkareisiin koska tahansa varomattomalla uittamisella.

Valitsen uistinrasiasta ohuen ja solakan kaksivärisen lusikan. Hopean ja kuparin välähdykset vuorottelevat siiman päässä. Kalastan kosken osuuden ja etenen kalastaen siirtymän kerrallaan alemmas. Kun koski alkaa päättyä, kelaan siiman sisään ja puran virvelin lyhyemmäksi kuljetusta varten. Juuri ennen kosken loppumista jokeen yhtyy pienempi puro. Harmillisesti juuri yhtymäkohdassa puro on niin syvä, ettei siitä ole yli menemistä ilman kahluuhousuja. Ikämies on onneksi näyttänyt minulle kuitenkin sopivan kahlaamon viisikymmentä metriä sivupurosta ylävirtaan. Kahlaamon kiviä pitkin pääsee yli kumisaappailla, kun katsoo sopivat askelkivet eikä pidä kiirettä. Viime kesänä tekemäni kahluusauva oli säilynyt talven yli tarkkaan katsomani kuusen alaoksien suojassa.

Kahlaamon kiviä lähestyessäni huomaan puron hiekkapohjaa vasten tammukan pakovanan. Purossa on myös oma taimenkantansa. Ikämies oli kuitenkin vannottanut minua olemaan kalastamatta pieniä taimenia tässä jokeen yhtyvässä sivupurossa.

Ei smoltteja aleta pyytämään tammukoina. Edes vahingossa. Ei pappasi tai isäsikään syö pirttiin keväällä itämään nostettujen perunoiden laarista, hän oli sanonut. Uskoinhan minä.

Palaan puron ylityksen jälkeen pääjoen rantaan. Suvannon puolelta voi heitellä pitkillä heitoilla kosken viimeisiin pyörteisiin ja loppuvirtaukseen. Mielestäni hankkimani lusikka ui houkuttelevasti, vaikka en ole sillä vielä saanutkaan yhtään kalaa. Viehe saa jatkaa kalastusta siiman päässä.

Jälleen yhden heiton jälkeen kosken loppuliu'ussa jysähtää.

Kala juroo ensin ja lähtee sitten laskeutumaan hiljalleen alavirran suuntaan. Nostan vavan pystyyn ja yritän ohjata siimaa virtaa halkovien kivennokkien yli. Kiipeän joesta nopeasti kohoavan törmän päälle. Korkeammalta väsyttely ja tuntuman ylläpito kalaan on helpompaa. Nyt ei ole pelkoa siiman hankautumisesta matalan joen rosoisiin kiviin. Törmällä ja joen reunassa kasvavat kitukasvuiset koivuntarrit tuovat kuitenkin omat haasteensa kalastukseen. Pujottelen vavan ja siiman koivupuskien oksien lomitse joen puolelta runkoa. Kerta toisensa jälkeen. Onneksi rantaviivaa voi edetä muuten koko suvannon mitalta. Pääsisin koukkaamaan...

Lopulta kala asettuu suvannon syvimmälle kohdalle. Seuraavan kosken niska ei ole enää kovin kaukana, eikä mieleni tee lähteä johdattamaan kalaa seuraavaan kiviseen koskeen. Kelaan ja pumppaan vavalla kalaa lähemmäs. Vahvan pyrstön ja raskaiden potkujen saattelemana kala kääntää itsensä monta kertaa rullaa huudattavaan pakosyöksyyn. Syöksyt suuntautuvat kuitenkin aina suvannon syvyyksiä kohti. Kalassa on jotakin outoa... Miksi se asettuisi suvantoon?

Alan epäillä. Kyllähän suuret taimenet käyvät syönnöksella kosken alapuolisessa patamassa? Mutta kalan käytös… Joko kyseessä on todella suuri taimen… tai sitten hammasjunkkari. Jälkimmäinen vaihtoehto saa minut huolestumaan uistimeni puolesta. Olen kesän aikana ostanut paikalliselta uistintentekijältä kolme eri mallista lusikkaa. Vaatimattoman näköisiä, ohutpeltisiä ja kapeita. Tällä koskiosuudella niiden ominaisuudet kuitenkin kunnostautuvat. Metallin paino riittää heittoihin pitkälle, mutta virta ottaa uistimeen sopivasti yläviistosta tai nopeasti uittaessa eikä viehe tartu pohjakiviin. Yhden ohuen lusikan keinahtelu on kelvannut jo muutamalle alamittaiselle taimenelle valaen uskoa löytöihini.

Vaatimattomista oloista lähteneenä ajatus yhdenkin uistimen menettämisestä tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. Muutan väsyttelyäni varovaisemmaksi. Ei äkillisiä riuhtaisuja. Annan kalan tehdä hidasta väsytystyötä tahollaan. Säädän jarrua löysemmälle, ettei terävä hammas viillä siimaa poikki, vaikka kala tekisikin vielä syöksyjä.

Lopulta kuparin väri välkehtii virrassa. Hauen ilmestyessä näkemäalueelle huomaan, että lusikka retkottaa miltei kokonaan ulkona suusta. Vain kolmihaarakoukku on tarttunut siististi suupielen sisäpuolelle. Onni onnettomuudessa. Nyt tohdin alkaa suunnittelemaan kalan ylös saantia.

Suvannon rannalla on metrin kaistale pyöreää mukulakiveä ennen uoman äkillistä syvenemistä. Hauki vaikuttaa lannistetulta. Se ei enää syöksähtele vaan pyörii laiskasti siiman päässä. Silmällä arvioituna käteni eivät yllä kalan niskan molemmin puolin kunnon otteeseen. Käännän kalan nokkaa maata kohti ja vedän vavalla haukea rantaa kohti edessäni. Kävelen kumisaappaiden varren verran koskeen, hauen taakse, ja ohjaan pienellä mukanani kulkevalla yhden käden taimenhaavilla kalan pyrstöstä rantakivien väliin. Haavilla kuin työntäen, vavan kärjellä uistimesta suuntaa ohjaten. Talutus lienee parhaiten väsytyksen loppuvaihetta kuvaava termi.

- Se taisi olla viimeinen taimenen penikka, jota erehdyit havittelemaan.

Kala on pitkä jokihauki, virrassa varttunut. Täynnä lihasta ja jäntevyyttä. Perkaan hauen rantakivillä ja fileoin kalan niin hyvin kuin puukollani pystyn. Hauen terävät leukaperät repisivät repussa keinahdellessaan mukaan varaamani muovipussin alta aikayksikön. Onneksi pidän kalapuukon terässä. Selkäruoto irtoaa kiitettävästi kenttäoloissakin.

Hauen liha on aavistuksen punertavaa… On tainnut olla taimenta ruokavaliossa. En kuitenkaan väheksy saalistani. Paistettu hauki on hyvää, kun osaa varata pannulle tykötarpeita. Ja lusikka säästyi.

- Se, mikä kelpaa hauelle, maittaa myös isolle taimenelle. Petokaloja molemmat. Niin se uistimen tekijä minulle meinasi.

*

Entäs se yksi erityinen sadekesä? Joen vesi oli korkealla vielä juhannusviikollakin. Rohkenin kokeilla korkeamman veden aikana pienten vaappujen uittamista kummikosken syövereissä. Kevyitä vaappuja ei saanut juurikaan lentämään virvelillä. Tuulettomalla säällä heittojen pituus riitti joen keskivaiheille. Kelluvilla vaapuilla uittaminen onnistui kuitenkin ala- ja sivuvirtaan siimalla tuntumaa pidellen. Onneksi olin käynyt joella jo muutamina kesinä. Suurimpien kivien sijainti koskessa alkoi muistua vaistonvaraisesti. Vaappujen uittaminen onnistui, kun osasi valita oikeat uittolinjat.

Tunnen terävän nykäisyn keskellä koskea olevan kalliopaaden takaa. Hidastan vaapun uittamista, nyin ja heilutan vavan kärjellä samalla kun kelaan. Silmä tavoittaa poikittaisen vanan joen vedessä ja kala on kiinni. Hetken se tempoilee kuohuissa. Sitten taimen tekee pitkän syöksyn alavirtaan päin. Kohti sivuojaa, välähtää mielessäni.

Nyt kala asettuu täysin paikalleen. Koska kala tuntuu rauhalliselta, sovittelen askeliani rantakivillä ja laskeudun rantaa pitkin sivupuron suulle. Kummallista kun noin asettui.

Totuus valkenee pian minulle. Kovemmin vavalla vetäessä tuntuu aivan, kuin jokin antaisi periksi siiman päässä. Vetoa hellittäessä vastus lisääntyy laiskasti alavirran suuntaan.

- Pohjapuu.

On se. Veto ei ole hellittänyt hetkeksikään enkä ole tuntenut siimaa ja vapaa pitkin nytkähdyksiä tai löystymistä. Jotenkin taimen on onnistunut sotkemaan uistimeni kesken syöksyn pohjan hakoon.

- Olipa epeli.

Saan vaapun pois kahlaamalla suuren kiven päälle keskemmäs virtaa, taimenen syöksyn tulosuuntaa kohti. Uistin irtoaa tasaisella vedolla ja kelautuu siististi luokseni. Katkaisen pätkän siimasta ja sidon rannalla uudet solmut. Vaihdan toisen pienen vaapun takin taskussa olevasta uistinrasiasta. Haossa käyneen vaapun koukut teroitan kotona seuraavalle reissulle. Harmillista, kun viila jäi pois matkasta.

Hypin pienen sivupuron yli. Vavan olen laittanut taas kasaan sivupuron ylityksen ajaksi. Puhelen ajatuksia itsekseni ääneen alapuolisen suvannon rannalla vapaa jälleen kasatessani.

- Ei tämä onneksi pahasti harmita. Luonnonkalat taitaa kyllä temppuja.

Tietenkin asia olisi eri, jos siiman päässä olisi ollut ennätyskala. Mutta nyt osaksi tuli kartuttaa lisää kokemuksia. Sivupuron rannalta arvioin pohjahaon sijainnin ja painan sen mieleeni mahdollisia seuraavia reissuja varten. Kevättulvat kuljettelevat joskus isompiakin hakoja mukanaan ja jättävät ne sopivaa kiveä vasten tai rannan matalaan muokaten alati joen mosaiikkista pohjamaisemaa. Laitan viehelukon jatkoksi perukkeen ja jatkan kalastamista suvannossa ilman mielipahaa. Saan loppumatkalla saaliiksi hauen – oli pahalainen taas virran loppuliu´ussa lohikaloja kyttäämässä – ja yhden alamittaisen harjuksen. Hauen otan paistinkalaksi. Harjus saa alamittaisena jatkaa matkaansa. Irrotan kalan havaksessa pihdeillä uistimen koukusta vääntämällä.

Näemmä joessa on jäljellä harjustakin. Aivan kuten Ikämies on minulle kertoillut. Ne eivät vain ole aiemmin välittäneet suuremmista lusikkavieheistäni, joita olen uittanut koskessa. Perhokalastusta en ollut vielä silloin oppinut tai omaksunut omaan repertuaariini, eikä se olisi kanjonissa aina helppoa ollutkaan.

Mitähän keksisin jatkossa niiden päänmenoksi…

*

Loppukesä ja alkava syksy ovat luonnossa aina omanlaistansa kummitusten aikaa. Kuivahtaneet horsmanlehdet reunustavat metsäautoteiden laitamia. Koppuraisia lehtiä, jotka harovat autoa kohti ja heilahtavat ponnettomasti perään ohikiitävän kulkijan ilmavirtauksessa. Kääntöpaikalle pysäköidessäni metsä kumisee ja huokailee levottomasti. Tuuli tohahtelee puiden latvustossa ja vaimenee yhtä-äkkiä kuin nousikin. Siellä täällä alkavan ruskan värittämät yksittäiset lehtipuut luovat valoisia laikkuja havupuiden tiiviiseen vihreään mattoon. Sääkin on harmaa, harvat värit korostuvat kangasmetsän maisemassa. Maaruska antaa vielä odottaa itseään. Silloin koko harjua ympäröivä kangas pukeutuu viininpunaiseksi.

Pieni polku harjua kohti löytyy sieltä, minne armeijaan ja korkeakouluun lähtiessäni sen jätin. Sormissanikin kulkee nykyisin kihlauksen tunnus. Pelkäsin ennen reissua, että askel ei asettuisikaan enää kummikoskelle vievälle polulle. Pelko on turha, askel lähtee vetämään tasaisesti eteenpäin. Kuin itsestään.

Märän kesän sisiliskot ovat isoja. Poutakesien sisiliskot ovat puolestaan kuin siroja keijukaisia. Tänä kesänä sisiliskot ovat olleet paksuja kuin sikarintumpit. Niiden jäykistyneen profiilin näkee jo kauempaa katsottuna paistattelemassa päivää keloutuneiden ja jokea kohti kaatuneiden puiden rungoilla. Hyönteisiä vipeltää kosteassa ilmassa ja maaperässä. Yhtä lailla niitä kulkeutuu koskiinkin ilmasta kaatuvan ja jyrkässä kanjonissa rinteiltä vierivän sadeveden mukana.

Taimenen herkkua.

Jalkapatikka kummikosken alapuoliselle suvannolle käy nopsaan. Kivistä ladottu tulisija on tallessa. Kevennän tyhjässä koiranruokasäkissä mukana tuomani polttopuut ja kalastaessa tarpeettomia eväitä jätesäkin mutkaan tulipaikalle. Tullessa auton tuulilasiin sateli yksittäisiä vesikuuroja. Taivas on täälläkin vielä vahvanlaisessa pilvikerroksessa. Tuttu ylityspaikka löytyy sivujoen varresta. Kävelen korkeilla kalliorannoilla ja aloitan kalastuksen vasta kummikosken ylimmältä niskalta.

Olen laskeutunut muutamia kymmeniä metrejä niskalta. Viistätän liitsiä virran mukana. Kiven tausta. Lyhyt pätkä akanvirtaa. Uusi vahvempi virransivu… olen hypähtää ilmaan, kun taimen päsähtää pinnassa ja lyö suurelta näyttävällä pyrstöllä pinnan tuhansiksi vesipisaroiksi. Noin rannassa? Tuollainen mela?

Painan mieleeni pyrstön kohdan joessa. Katselen sopivaa heittopaikkaa. Sellainen löytyy ylävirran puolelta sopivana kahluukivenä. Turhia metelöimättä kävelen rantaa kappaleen matkan ylemmäs ja heitän tavan vuoksi karvapyrstön laskemaan toisen kerran äskeisestä kohdasta. Ei mitään. Kelaan siiman sisään ja katselen pilvien lomassa piilottelevaa aurinkoa. Liian aikaista. Nyt on sama haukata evästä ja odottaa vielä.

Kala on merkannut asentonsa.

Paluumatkalla suvannolle poukkoilen kallion reunalla ja laskeudun välillä myös alas jokirannan kivikkoon. Kalastelen niitä kohtia, joista menneinä vuosina on tullut tärppejä, karkuutuksia, alamittaisia poispäästettyjä ja muutamia hyvän kokoisiakin taneleita. Erään rannan hiekkakaistaleen luona teen järkyttävän havainnon.

- Raakkuja!

Rantahiekalla lojuu tyhjiä jokihelmisimpukan kuoria.

- Mitä täytistä täällä on tapahtunut?

Katselen jokea, katselen rantaa. En ole tiennyt joessa olevan raakkukantaa näin ylhäällä. Jos Ikämies onkin tiennyt, hän ei ole siitä kertonut. Mutta mikä hävityksen kauhistus on tuhonnut simpukoita? Tuossa yksi, vieressä toinen pienempi puolisko. Ja tuossa, risainen kuoren puolisko. Risainen?

Pulahtelija. Saukko.

Lasken rannalta vajaan tusinan raakun verran kuorenpalasia. Näppään valokuvan rikospaikalta ja otan yhden ehjän kuoren puolikkaan maastotakin taskuun. Paljonko yhden raakun suojelullinen arvo olikaan? Satasissa vai yli tonnin? Löytö saa minut mietteliääksi.

Nuotiopaikalla päästelen mukana tuomani pienen nökkösen koivuklapeja nuotiopaikan viereen. Istuinpölkkyjen päälle nostetun yksinäisen vanhan pitkospuun alla näkyy olevan muutamia säästyneitä aiempien kulkijoiden polttopuita. Katsahdan ympärilleni. Kentura näyttää siistiltä. Kas, silmä tapaa muutakin. Joku kulkija on vuollut kiehiset valmiiksi kolmesta laakakivestä valmistettuun sateensuojaan. Käteen tapaillessa kiehiset tuntuvat kuivilta. Ei ole muuta kuin tulitikkua näyttää.

- Kiitos vaan. Laitetaan vahinko kiertämään.

Tuota pikaa tuli kiskoo liekkejään korkeammalle ja tumma savu alkaa leijailla joen yläpuolella. Täytän kahvipannun ja vuolen yhdestä mukaan varaamastani tervaksesta sytykkeet seuraavalle tulijalle. Varraskalan tuoksu puuttuu - tälläkin kertaa. Kalansaanti oli tärkeää varsinkin nuoruusvuosina. Viimeisillä säännöllisillä kummikosken reissuilla tuntui kuitenkin, että tulin paikalle oikeastaan enemmän latailemaan akkuja. Niin nytkin, olen tullut hakemaan vanhoista maisemista vastapainoa kaupungin työelämälle.

- On maailma muuttunut siitä, kun täällä ensi kertaa olin.

Nuorena minulla oli määrätyn lainen elämisen polte ja suoranainen kiire. Pahimpina elämän harppomisen jaksoina kiire tuppasi tarttumaan myös kalapuseroon. Näin jälkeenpäin saatan todeta, että kyllä elämä asettui uomiinsa, vaikka en olisi turhaan stressannutkaan.

Ja loppujen lopuksi kalastusreissulle pitäisi aina tulla vain mies ja vapa. Muuta pystyy harvoin selvittämään huonojen kenttien ja virka-aikojen ulkopuolisesta maailmasta. Pörssikin menee kiinni ennen kuin taimenten hetki koittaa. Eikä kalastukseen käytetty aika liene kovin paljon muusta elämästä pois. Se on vain järjestelykysymys ja päätös satsata myös omaan hyvinvointiin.

Kamera kulkee nykyajan kännykässä aina mukana. Eihän kuva vedä vertoja oikein silmin katsotulle jokilaakson auringonlaskulle. Mutta kyllä luontokuva kaupunkivalokuvien seassa herättelee onneksi mukavia muistoja. Luontoakin on oppinut katselemaan jotenkin tarkemmin. Ei isän kanssa kalastellessa erikseen opeteltu lintujen ääniä tai ulkonäköä. Isäni nimesi luonnossa havaitsemiamme lintuja ilman paatosta. Opit tuntuvat löytyneen uudelleen muistin kätköistä nyt aikuisiällä. Kulorastaan ääni kevätillassa on edelleen mielestäni yksi parhaita ääniä maailmassa.

Täällä ylemmillä suvannoilla on vielä verrattain rauhallista. Joen yläosien kosket ovat kartalla lyhyehköjä ja rannoiltaan haasteellisia kalastaa. Ne eivät näyttäydy niin houkuttelevina karttaa katseleville ja paikalle vieraana saapuville kuin kääntöpaikalta alaspäin löytyvät pitkät koskijaksot. Kulkijoiden määrä on kuitenkin lisääntynyt joella tasaisesti vuosi vuodelta. Paljonkohan kalastuskunta myi lupia kuluvalle kaudelle? Pitääpä vaihdella kuulumiset ensi kevään erämessureissulla. Nyt oli välivuosi. Martatkin lopettivat kausilupien myynnin kotikonttoreilta viime vuonna. Tämänkin luvan kävin hakemassa huoltoasemalta tulomatkalla.

Kääntöpaikan lähellä kalastajien jäljet näkyvät rannallakin. Makkaratikuiksi soveltuvat pienet koivut alkavat olla katselussa. Vaikka on maisema ympärillä muuttunut muutenkin. Itse hiekkaharju ja jokivarren isompi metsä on onneksi entisellään. Monikäyttömetsän statuksen turvin metsä harjun päällä sekä alueen maisema jokivarteen päin on turvattu. Viisas päätös, kalastajia sekä retkeilijöitä ajatellen. Olenhan itsekin tykästynyt maisemaan jo ensimmäisistä kerroista saakka. Harjun päältä katsellessa silmä tavoittaa kuitenkin talousmetsästä nuoria kylvettyjä mäntytaimikoita. Olipa niitä myös tulomatkan varrella tien kahta puolta. Töitä maakuntiin ja puuta maailman tuuliin. Niin se menee…

Kahvipannun kansi alkaa hypähtelemään. Otan pannun pois liekkien päältä. Tovin päästä lisään pannuhöystöt ja käytän pannua vielä käsivaralla nuotion liekkien päällä. Sitten pistän kahvin laskeutumaan laakakivelle. Kasaan nuotiopohjan palaneista puista keskelle hiilloksen ja sijaan isommat palavat puunkappaleet reunoille. Mukaan ottamani pienet pihvit paistuvat kuuman hiilloksen päälle laitetulla ritilällä nopeasti. Tiedossa on ruisleivän kanssa oikein voimaevästä.

Kahvin laskeutumista ja pihvin tuoksua odotellessa on vielä aikaa mietiskelylle. Joki virtaa karttapaperilla sekä valtion että kalastuskunnan alueella. Aikuisiällä kalastuskunnan historiaan tutustuessani minulle selvisi, ettei yhteisomistajuus suinkaan ollut aina mennyt yhteisten nuottien mukaan ilman riitasointuja. Nyt kalastuskunta on kuitenkin saanut valtuudet hoitaa laaditun koskikalastusalueen kalastusasioita omatoimisesti. Istutuksista kalalupien myyntiin. Metsähallitus onneksi valvoo lupia alueella kunnan muiden kalastuskohteiden tarkistusreissujen yhteydessä. Minultakin kysyttiin viime kesänä ensimmäistä kertaa virallisesti lupia. Pienen ikänsä joella kalastaneelta, hymähdän. Hyvä vaan, ei ole mennyt luvanosto hukkaan. Ja ainahan ne luparahat palautuvat määrätyiltä osin kalastuskunnan kalaveden hoitoon.

Kahvia hörppiessäni katse tavoittaa tyhjät louepuut suvannon törmällä. Ikämies…

Mitähän kummi mietti opastaessaan minut tänne koskelle ensimmäisen kerran?

Kalastuskipinä saadaan yleensä kyllä perheen kautta. Niin minunkin kohdallani. Isän saappaanjäljissä ja soutureittejä pitkin kiertelin kotijärvellä. Opettelin soutamaan niin että verkot saa laskettua. Mutta halusiko hän tuoda oman lisänsä kalakärpäsen pureman pojan elämään? Siinä hän kyllä onnistui. Monta niksiä on iskostunut mieleeni hänen kanssaan tehdyillä reissuilla jokivarteen. Ja myöhemmin puhumalla jaettuun tietoon. Helpon koukun irrottimen saa lyhyestä puutarhaletkun pätkästä, kun veistää pienen halkeaman millä poimia koukku kiinni. Oikein hyvän perhon teko alkaa kynsien leikkaamisella. Alakuun sopivat vaiheet ovat isojen kalojen aikaa. Sininen on ison kalan väri…

Kummi oli omanlaisensa erämaan jermu. Ei käynyt kirkollisissa juhlissa tai viihtynyt välttämätöntä asiointia enempää ihmisten ilmoilla. Isäni kanssa hän kuitenkin teki moniaita kalareissuja. Enkä minäkään aina ollut niin koulussa tai kesätöissä kiinni, ettenkö olisi joutanut välillä mukaan. Metsä ja järvenselkä on eräveristen ihmisten kirkko. Ja koski, tietenkin. Ei jokaiselle käy sama kaava hengellisyyden ilmentämiseen. Eivät ihmisetkään ole keskenään samanlaisia. Eikä kaikista edes ole käsittelemään näitä asioita. Ehkä Ikämiehen kohdalla kyse oli myös määrätyn laisesta henkisestä perinnöstä.

Ja hyvästä tahdosta. Aikakautensa talkoohengestä, jota olen yrittänyt parhaani mukaan välittää myös nykyaikaan.

Vielä yksi asia pyöriskelee mielessäni. Saukon ilmaantuminen joelle huolettaa minua. Kuinka vahvasti joen taimenkanta voi tulevaisuudessa? Ovatko taimenet turvassa sinällään pienellä joella? Saukko on mestariuimari. Ja joki on matala, isoja kivenjärkäleitä kuohuissa. Onko taimenilla pakopaikkaa sileäkarvaisen vaanijan sattuessa kohdalle? Suvannot ovat toki syviä. Mutta niissä ainakin pienempiä taimenia päivystää todistetusti luupäiden kolmivuorotyö. Joelta saamani satunnaiset suuret hauet olivat punertavalihaisia jo siihen aikaan, kun tein vasta ajokortin saaneena omia retkiäni kummikoskelle.

Pitkään pidin joen taimenkantaa melko paikkauskollisena. Yhtenä keväänä sain kuitenkin kesän ensimmäisellä kalastusreissulla kääntöpaikan alapuolisilta koskilta täyskirkkaan hopeisen taimenen. Kaukana alavirran puolella joki yhtyy ensin maakunnan valtajokeen ja sitä pitkin aikanaan mereen. Pitkään äimistelin ja kuvittelin saaneeni nousulohen täältä lohettomasta vedestä. Pyrstön muoto ja pilkut todistivat kuitenkin nousutaimenen olemassaolosta. Terveisiä kaukaa mereltä.

Miten ollakaan, mielessä pyörähtää jostain kuulemani toteamus.

Kyllä luonto hoitaa. Senkin, mitä ihminen ei hoida. Jos ihminen vain sen sallii ja on kärsivällinen. Kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan. Mutta niillä mennään, mihin itse voi vaikuttaa.

 *

Iso taimen iskee kiivaimmasta virrasta. Siitä tiedän sen melkoisella varmuudella olevan joen alkuperäistä luonnonkantaa. Kala ei välttämättä ole järisyttävän iso, mutta virtavedessä kasvaneet pilkkukyljet ovat täynnä voimaa koko varreltaan. Ja vielä mustaan liitsiin. Hyvät sillä on näkimet, kylkiviiva-aisti ja muut. Itse tuskin näen enää virtaa muutoin kuin valkoisia kuohuja siellä täällä.

Ajallaan tehty refleksinomainen vastaisku olisi aina paras aloitus taistelulle. Olen saanut harjoitella taitoa jo moniaita kalastuskesiä. Silti nytkin olen lähes myöhästyä vastaiskussa. Kun taimen tuntuu kuitenkin olevan vielä siiman päässä, nykäisen pari tasaista vetoa vavalla. Mieluummin väsytyksen alussa rehellisesti irti päässyt kala, kuin loppumetreillä huonon vastaiskun takia töpeksitty karkuutus.

Lieneekö tartutuksesta johtuen, mutta kala junnaa hetken aikaa pienellä alueella virran sivussa. Joen kivissä kasvaa pohjasammalta. Yritän pitää siimaa vavalla mahdollisimman korkealla, taimenen hyppäämisen uhallakin. Olen harjoitellut siiman laskemista ja kevyttä vavan taakse vetoa taimenen hypyn hetkellä pitääkseni uistimen ja siiman avulla tasaisen vedon ja kosketuksen vastustajaan. Arvaan taimenen aatokset oikein; se syöksyy pohjasta hyppyyn ja laskeutuu hieman hyppykohtaansa ylemmäs virtaan.

Saan pysymään tuntuman siimassa nopeilla reflekseillä. Löystyvä siima olisi voinut irrottaa koukun kalan suussa. Taimen ei kuitenkaan tykkää onnistumisestani. Se kääntää suuntansa ja syöksyy parinkymmenen metrin matkan kohti alavirrassa olevaa sivupuron laskua. Veto pysyy tasaisena, kelan jarru pirisee syöksyn ajan hämärtyvässä illassa. Sitten kala asettuu sivupuron edessä olevan matalan ja syvän veden rajalle. Minulla on jalassani iänikuiset kumisaappaani.

Yötuuli alkaa heräillä. Kevyt sade ropisee huppuuni. En välitä, kala on kiinni ja pysyy. Itse sitomassani vieheessä.

Että oliko suuri?

Se saattoi olla suurin tähän astisista. Tai sitten ei. Väsytystaistelu kesti aikansa. En tiedä tarkkaa kestoa, kuinka kauan tanssin taimenen kanssa rantakivillä ja virran pyörteissä. En vaihtaisi hetkeäkään. En liioin tunne omantunnon tuskia päästäessäni elämäni kauneimman taimenen takaisin jokeen. Elementtiinsä. Kutusoraikkoja kohti uimaan.

*

Palailen pimeässä rantapolkuja pitkin pois kummikoskelta. Jokivarressa olisi jo mahdotonta kulkea vavan kanssa särkemättä itseään tai varusteita. Saavun kivenheiton päässä joesta olevalle epäviralliselle uudelle parkkipaikalle. Parkissa näkyy olevan yksi auto. Ilmeisesti alemmilla koskilla on muitakin kalastajia ennen rauhoitusajan alkua. Vanha talvitien pohja on päällystetty paikoitellen karkealla kalliomurskeella kantavammaksi pohjaksi. Kuivina kesinä tietä pitkin pystyy ajamaan autolla miltei joen viereen. Kävelen tien pistoa pitkin ylemmäs hiekkaharjun juurella olevalle alkuperäiselle kääntöpaikalle.

- Onko tämän muotoisessa kalastuksessani sitten järkeä?

Luonnonkaloja en raaski ottaa täältä enää ylös. Ne ovat tässä joessa ja kummikoskessa vapaana uidessaan arvokkaampia kuin savustuspöntössä. Istutettuja kaloja voisin pyytää kuivillekin, mutta ne eivät tarjoa vastusta samalla tavalla kuin joen alkuperäinen jalokalakanta. Eikä keväällä ensimmäisillä reissulla taltutettu talvikko istukas edes maistu kovin kummoiselta… harmaa liha ja laihanlainen olemus. Kiellettyjähän niiden ottaminen onneksi jo onkin nykyisin. Hyvän käytännön mukaan myös taimenen kalastuksessa. Talvikot jatkavat selviytyjien geenejä luonnonkalojen kanssa.

Pakkaan kalastustarvikkeet autoon. Riisun uskolliset kumisaappaat pois ja vedän mukavan kevyet paljasjalkakengät jalkaani. Kävelen vielä ennen poislähtöä hiekkaharjun päälle. Yötuuli on puhkonut pilvimattoon reikiä. Korkealta pystyn näkemään laskevan auringon viimeiset säteet kaukana etäisten vaarojen horisontissa. Seisahdun hetkeksi. Kuulostelen kaukana alhaalla hämärän näkymättömissä virtaavaa jokea. Kohinan kuulee yön tyvenessä.

Kotiseutujen koskien kuohut. Onko se lopullinen kohtalo? Määrättynä tänne kulkemaan?

Vai onko se juuret? Josta kasvaa kohti taivasta ja avaruutta?

- Eli mitä sitten?

Kukaan ylimääräinen ei vastaa. On vain minä ja matkani tähän saakka.

Olen maailmani reunoilla. Tai niiden, joita olen aikoinaan pitänyt raja-aitoina.

Edessäni avautuu huikaiseva tyhjyys. Tutkimaton, avoin, uusi.

En tule täysin palaamaan lapsuuden poluille. Mutta olisiko mahdollista lähteä samaan suuntaan? Suunnata siihen mikä on hyvää, omaa ja puhdasta? Minuutta?

Ja aavistus kertoo minulle, että suunta on taas löytyvä. Tulen huomaamaan piakkoin uuden polun. Tutkimattoman, avoimen, uuden. Ja mielekkään.

Kaikki polut on joskus tallattu. Muitakin samankaltaisia kulkijoita on.

- Mutta hyvästit nämä eivät ole. En tiedä, mihin suuntaan tulevaisuus meitä ja tätä seutua johdattaa, mutta yhtä kaikki tänne voi palata vielä uudestaan. Ja löytää täältä asioita yhä uudestaan.

Viheltelen rytmikkäästi autolle palatessani. Askel on kevyt taas.

Käännän autoni keulan pikitielle ja väännän pitkät päälle yön utua halkomaan. Radio puhelee tuttavallisesti myöhäisillassa. Jatkan autossa tulevaa suuntaa määritteleviä pohdintoja.

Pienet, paikallisesti elinvoimaiset jalokalakannat ovat nykyisin arvossaan. Kutusoraikkoja on entisöity kiihtyvään tahtiin monissa suomalaisissa taimenjoissa. Osassa kunnostettujen vesistöjen latvoilta onkin löytynyt jalokaloja, jotka ovat kuin maagisesti löytäneet koskiin kivetyt turvapaikat ja paikalle kuljetetun hiekan. Ehkä sukupolveni osa on elää paikallisia kalakantoja säästäen. Tai ainakin säästellen?

- Jotta joku muu voisi kokea saman kuin minäkin, sanon auton kaartaessa kotipihaan yön kalastuksen jäljiltä.

*

- Jotta joku muu voisi kokea tulevaisuudessa saman kuin minäkin.

Hörppään lopun teen mukistani. Käyn kuuntelemassa lastenhuoneen ovella nukkuvia. Tasainen tuhina vastaa huoneesta.

Tänä keväänä minulla ei ole kiire kummikoskelle. Mutta tavallaan olen jo siellä.

Tulevaisuudessakin.