Alakuu

Kuukiven palattua luolan suulle hän viittilöi minua pysyttelemään edelleen vaiti. Vasta kun pajan tuttujen liekkien kajo alkoi tanssahdella luolan seinämissä, Kuukivi aloitti jutustelunsa. Kysyin, miksi hän oli palannut tyhjin käsin luolaan. Mestarini vakuutti keihäiden varsien olevan valmiita luolaan haettaviksi hyvissä ajoin ennen kuin Vindsvalr vaipuisi kesäksi levolle. Syömme tukevasti. Ruokaillessa katseeni pälyilee luolasta ulos johtavaan käytävään, vaikka tiedän Kuukiven kyllä kuulevan mahdolliset tulijat jo kaukaa. Kuukivi huomaa harhailevan katseeni ja kysyy minulta kuin ohimennen, onko päiväni ollut tylsä. Kerron hänelle luolaan yrittäneestä hiirestä. Kuukivi näyttää hetken peräti hätääntyneeltä ja hänenkin katseensa käväisee luolan käytävässä. Mutta sitten, kerrottuani hiirelle lausumistani sanoista ja loitsusta, Kuukivi vaipuu pitkään kestävään mietteliääseen hiljaisuuteen. - Teit aivan oikein, eivätkä aasatkaan saa sinua siitä syyttää. Paljon paremmin en olisi osannut ...

Kuinka kauan kävelimme pajasta luolan suuaukolle päin? Minusta tuntuu, että matka pimeydessä Kuukiven lyhdyn valossa kesti ajattoman kauan. Kuukivi ei aloittanut kulkiessamme keskusteluja enkä minäkään keksinyt mitään sanottavaa. Olimme vain me kaksi kulkijaa ja lyhdyn tuikkiva valo pimeydessä. Lopulta vedän sisään vaistomaisesti ilmaa nenäni kautta. Pitkään ja syvään. Tämä tuoksu… Tuoksussa on kevään ahavatuulta. Puiden kyljissä kihoavaa kevätauringon lämmittämää pihkaa. Kuin Midgardin keväässäkin, mutta jotenkin puhtaampana. Täydempänä. Kuukivi kuulee, kuinka haistelen ilmaa ja hengittää itsekin syvään sisään. - Vanaheim, hän kuiskaa riemukkaalla äänellä. Sitten hän taakseen katsomatta kohottaa kätensä varoitukseen. Alan muistelemaan, mitä kaikkia varotoimia olemme käyneet läpi. Pysyttele luolan suulla vaiti. Varmuuden vuoksi. Aasojen palkolliset saattavat käydä sinua katsomassa. Mutta mitä he sinusta saavat. Kastemekon häpäisy ei ole rikos pienimmästä päästä. Jumalillekaan...

Me ajoimme korireessämme. Isä istui kuskipukilla ja ajoi. Hänellä oli jalassaan suuret olkikengät, ettei häntä olisi palellut. Meidän rekemme ajoi ensimmäisenä, meidän takanamme tuli Alatalon reki ja viimeisenä Ylätalon. Voi, miten kauniisti kulkuset kilisivät. Me olimme niin iloisia, että me lauloimme, mutta äiti sanoi, että meidän piti lopettaa, sillä laulaessamme saimme liikaa kylmää ilmaa keuhkoihimme! Mutta me huutelimme aina asioita Ollille, joka ajoi meidän jäljessämme tulevassa reessä, ja hän huusi edelleen Riitalle ja Annalle. * Me lähdimme kotiin vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella. Ja ennen kuin tulimme Melukylään, oli jo ehtinyt tulla aivan pimeä. Kotimatkalla me emme huudelleet mitään, sillä olimme niin väsyneitä. Minä makasin reessä takakenossa ja katselin tähtiä. Niitä oli niin monta, monta, ja ne olivat niin kaukana. Ja silloin minä kömmin vielä syvemmälle nahkavällyihin ja lauloin itsekseni hiljaa: >>Tähtöset loistaa, tietäni valaisevat. Tähtö...

Kuukivi avaa taas vyössään roikkuvalla avaimella kolmilukkoisen kirstunsa. Tuuliköysi solmuineen näkyy olevan tallessa. Jotakin etsiessään hän nostaa kirstusta kaarnanpalan ja tuntuu ikään kuin punnitsevan sitä kädessään. Sitten hän laskee sen takaisin arkkuun ja ottaa kirstustaan esille nahkaiselta näyttävän kirjoituskäärön. Muistan ihmetelleeni minulle tuntemattomasta materiaalista valmistettuja kääröjä Kuukiven avatessa kirstunsa ensimmäisen kerran minun nähteni. Nyt kirstua sulkiessaan kääpiö alkaa valistaa minua piakkoin tapahtuvasta kasteesta. - Kaste on tärkeä. Ei hampaitta nimenantoon. Kaste voidaan toimittaa vasta ensimmäisen hampaan puhjettua, mutta siitä ei ole nyt odotusta sinulle. Olet myöhäinen kastettava. Nimen saatuasi saat kuin suojaavan loitsun joka vahvistaa sinua. Nimi on tärkeä hengellesi. Se kantaa sielua ja vartioi sitä ulkoa päin tulevilta voimilta. Kokonaan nimettömät saattavat kokea maailmoissa kovia. Kuukivi pysäyttää innokkaan puheryöppynsä ja vakavoituu...