Tähtöset

Me ajoimme korireessämme. Isä istui kuskipukilla ja ajoi. Hänellä oli jalassaan suuret olkikengät, ettei häntä olisi palellut. Meidän rekemme ajoi ensimmäisenä, meidän takanamme tuli Alatalon reki ja viimeisenä Ylätalon. Voi, miten kauniisti kulkuset kilisivät. Me olimme niin iloisia, että me lauloimme, mutta äiti sanoi, että meidän piti lopettaa, sillä laulaessamme saimme liikaa kylmää ilmaa keuhkoihimme! Mutta me huutelimme aina asioita Ollille, joka ajoi meidän jäljessämme tulevassa reessä, ja hän huusi edelleen Riitalle ja Annalle.

*

Me lähdimme kotiin vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella. Ja ennen kuin tulimme Melukylään, oli jo ehtinyt tulla aivan pimeä. Kotimatkalla me emme huudelleet mitään, sillä olimme niin väsyneitä. Minä makasin reessä takakenossa ja katselin tähtiä. Niitä oli niin monta, monta, ja ne olivat niin kaukana. Ja silloin minä kömmin vielä syvemmälle nahkavällyihin ja lauloin itsekseni hiljaa:

>>Tähtöset loistaa, tietäni valaisevat.

Tähtöset toista eloa ilmaisevat.>>

Astrid Lindgren 1952, Melukylässä tapahtuu.