Alakuun saaga - osa 28

Kuukiven palattua luolan suulle hän viittilöi minua pysyttelemään edelleen vaiti. Vasta kun pajan tuttujen liekkien kajo alkoi tanssahdella luolan seinämissä, Kuukivi aloitti jutustelunsa. Kysyin, miksi hän oli palannut tyhjin käsin luolaan. Mestarini vakuutti keihäiden varsien olevan valmiita luolaan haettaviksi hyvissä ajoin ennen kuin Vindsvalr vaipuisi kesäksi levolle.

Syömme tukevasti. Ruokaillessa katseeni pälyilee luolasta ulos johtavaan käytävään, vaikka tiedän Kuukiven kyllä kuulevan mahdolliset tulijat jo kaukaa. Kuukivi huomaa harhailevan katseeni ja kysyy minulta kuin ohimennen, onko päiväni ollut tylsä. Kerron hänelle luolaan yrittäneestä hiirestä. Kuukivi näyttää hetken peräti hätääntyneeltä ja hänenkin katseensa käväisee luolan käytävässä. Mutta sitten, kerrottuani hiirelle lausumistani sanoista ja loitsusta, Kuukivi vaipuu pitkään kestävään mietteliääseen hiljaisuuteen.

- Teit aivan oikein, eivätkä aasatkaan saa sinua siitä syyttää. Paljon paremmin en olisi osannut itsekään lausua, Kuukivi myöntää lopulta.

Kuukiven vetäydyttyä omalle sängylleen hän mutisee vielä itsekseen, mutta tarkoituksella myös minun kuultavakseni.

- Mutta ovatko aasat samaa mieltä... Siinä on joukko huonoja häviäjiä. Koirat tapaavat juosta karkuun käräjiltä, joissa voisivat hävitä. Jos karkulaiset saa kiinni…

¤

Seuraavana aamuna katselen taas luolan suulla ulkona avautuvaa maisemaa. Kuukivi toi minut taas aikaisin aamulla hämärissä luolan suulle. Tänään Vanaheimin sää tarjoilee harmaata lumisadetta. Auringon ensimmäinen heikko kajastus pilvien takaa alkaa piirtää pimeyteen häilyviä varjoja ja vähitellen maastonmuotojen ääriviivoja. Aurinko ja tuuli eivät kuitenkaan saa lakaistua pilviä tai lumisadetta pois. Tuisku lakaisee lumen pintaa. Tuuli ulvahtelee ja tohisee sekä luolan suuaukossa että tunturin rinteiden kalliokossa.

Kuukiven lähdettyä silmäni ja mielikuvitukseni ovat näkevinään monenlaisia petoja ja lähestyviä hahmoja tunturin rinteessä ja ilmassa kieppuvassa lumisateessa. Koko aamupäivän terävöitän katsettani ulos mielikuvituksen ja ulkona lumisateen tekemien olemattomien otuksien perässä. Mutta arviolta keskipäivän aikaan minua alkaa lähestyä kaukaa kurun pohjalta oikeasti jotakin… liikkuvaa. En erota tulijan ääriviivoja enkä kokoa. Tulija on kuitenkin ihmisen hahmoinen, sillä kävelystä aiheutuva tasainen keinahtelu on ainoa liike, josta hiljalleen suurenevan tulijan edes vaivalloisesti erottaa.

Eilen istuin paikallani hiiren edessä. Pilaanko kastemekkoni, jos lähden nyt pelkurina karkuun tätä tulijaa? Kohtaanko tulijan tässä ja nyt? Monenlaiset ajatukset risteilevät mielessäni. Ei tunnu sattumalta, että tulija suunnistaa kohtisuoraan luolan suuta päin.

Hahmon ehdittyä lähemmäksi erotan kokonaan pään peittävän hupullisen, vitivalkoisen, vastasataneen lumen kaltaisena häikäisevän kirkkaan kaavun. Tulija on itseni pituinen. Tavoitan katseellani kasvoja hupun piilosta. Silmäni osuvat tulijan valkoisiin silmiin ja kämmeneni riimussa tuntuu äkillinen sykäys. Tunnen tulijan auran tai vahvan hengellisen voiman. Ehdottomasti metsänväkeä. Haltija.

Kovetan luontoni. Tästä en pääsisi karkuun vaikka haluaisin. Tuuli yltyy äkillisesti. Ääni humisee luolan suuaukon ulkopuolella. Haltija pysähtyy luolan suuaukolle katse edelleen minuun tiukasti suunnattuna. Päätään liikauttamatta haltija nostaa toisen ristikkäin hihoihinsa kätketyistä kämmenistään ylös. Tuuli puhaltaa täysin minua vasten ja saa kylmät väreet juoksemaan selässäni. Sisään kinostuu ohut kerros lunta, joka muodostaa kuin kapean polun luolan lattialle. Haltija piilottaa kätensä taas hihaan ja kävelee määrätietoisesti lumipolkua pitkin yhä lähemmäs.

Haltija pysähtyy seisomaan noin metrin päähän eteeni. Hän avaa suunsa.

- Näin ei voi jatkua, hiljainen ääni kuuluu kuin jostain kaukaa lumimyrskyssä tunturin onkaloista kaikuen. Ääni nostattaa ihokarvani pystyyn.

- Kuka olet? saan kysyttyä varovasti.

- Jasa. Lumipaikan haltija.

Kurkkuni tuntuu kuivalta. Tekisi mieli rykäistä. Nyt taitaa kuitenkin olla parempi edetä varovasti ja tunnustellen. Ja ehdottoman arvokkaasti.

- Jasa. Mikä ei voi jatkua?

- Kääpiö pitää kuumaa liekkiä luolassaan läpi talven. Lämpö hohkaa ulos luolan suulta yötä päivää. Se ei tee paljoa kylmässä talvessa. Mutta voimani lähde on pienentynyt siitä asti kun kääpiö asettui luolaan ja sytytti liekkinsä.

Nyt on paha merrassa. Mitä voin vastata tuohon? Lähtisikö henki, jos kysyisin miksei haltija selvitä asiaa suoraan Kuukiven kanssa? Onko sattumaa, että jasa tuli juuri minun puheilleni? Päätän pitäytyä kuitenkin totuudessa.  En usko, että mitkään valheet ainakaan auttaisivat minua…

- Jasa. Niin kauan kuin kääpiö on talvet luolassaan, liekki palaa tulisijassa.

- Riekko tarvitsee paikkansa vaihtaa valkoiset höyhenet ruskeiksi. Peura tarvitsee paikkansa mennäkseen lämpimällä purijoitaan karkuun. Näin ei voi jatkua.

Haltija katsoo minua pisteliäästi. Kämmeneni riimua kihelmöi ikävästi.

- Mutta. Voisit vahvistaa voimaasi talvella.

Riimun kihelmöinti lakkaa. Haltija ei edelleenkään sano mitään.

- Jos saisit liekin lämmön ohjattua pois lumipaikastasi talvella?

Nyt haltija vastaa kuivasti.

- Vindsvalr tuultensa kanssa ei tee palveluksia kenellekään.

Mieleni juoksee ja etsii ratkaisuja erilaisista skenaarioista, jotka päättyvät umpikujiin. Seuraa hiljainen ja painostava hetki, joka kestää mielestäni aivan liian kauan. Sitten yksi idea nousee esiin mielessäni.

- Jos saisit kerättyä enemmän lunta talven aikana lumipaikallesi?

Haltija on vaiti.

- Jos lumipaikassasi kasvaisi kasveja, jotka pidättävät talvella tuiskun juoksuttamaa lunta. Ja muodostavat seinämän kääpiön liekin ja oman lumipaikkasi väliin.

Haltija irvistää ja paljastaa valkoiset hampaansa. Kämmeneni riimu pistää viiltävästi.

- Svasudr sekä Álfröðull lämmittävät pihkaiset puun kyljet ja vihreät lehdet. LÄMPÖ TUHOAISI MINUT LOPULLISESTI! 

Haltijan ääni on kuin myrskyksi yltynyt tuuli. Kiirehdin jatkamaan puhumistani.

- En tarkoita korkeita puita. Jasa, puhun varvuista ja pensaista.

- MIKÄÄN ei kasva lumipaikassa! jasa jylisee.

- Ei. Mutta jotain voisi kasvaa heti lumipaikkasi vieressä. Puhun tunturikoivusta.

Haltija puristaa huulensa yhteen ja peittää hampaansa. Kämmeneni riimun kihelmöinti lakkaa. Taas kuluu hiljainen ja painostava hetki, joka kestää mielestäni tuskastuttavan kauan.

- Kerro lisää. Tunturikoivusta. haltija sanoo lopulta tyynesti.

Vedän syvään henkeä. Toisenkin kerran. Yritän saada rinnassani jyskyttävää sydäntä rauhoittumaan ennen kuin avaan suuni.

- Mutkainen ja ohutrunkoinen tunturikoivu. Se vesoo helposti ja voi muodostaa monihaaraisia runkoja. Se voi yhteyttää myös kuoressaan olevalla lehtivihr.… siis saada voimaa kuorensa avulla. Ja tunturikoivu kestää hyvin pakkasta.

- Vindsvalr tuultensa kanssa lakaisee kaikki löytämänsä kasvit. haltija huomauttaa.

- Mutta tunturikoivu kestää pakkasen, koska se on suojassa talvisin lumen pinnan alapuolella. Se voi kasvaa niin hitaasti, ettei työnnä latvaansa lumen pinnan yläpuolelle. Tunturikoivu voi muodostaa ympärilleen lumelle verkkoja mutkaisella rungollaan ja oksillaan. Täydellisiä verkkoja pyydystämään talvisin lunta ympärilleen.

Kuluu hiljainen hetki. Jasa ojentaa oikean kätensä minua kohti. Kuin vaistomaisesti ymmärrän eleen ja astun lähemmäs haltijaa. Katsahdan luolan oviaukkoa kohti. Taivas ei näy kunnolla tähänkään jalansijoilleni. Näen ainoastaan luolan suuaukkoa vastapäätä olevaa läheisen tunturin rinnettä.

Nostan oikean käteni ylös ja painan sen haltijan kättä vasten. Riipaiseva kylmyys juoksee selässäni. En kuitenkaan vetäydy, vaan keskityn mielessäni äsken esittelemääni tunturikoivuun. Näen mielessäni tuntureilla kasvavia valkoisia, vänkkyräisiä, mustien täplien kirjomia koivujen runkoja. Niiden erikokoisia varsia, jotka haarovat ja mutkittelevat. Vihreitä pieniä lehtiä, jotka tippuvat syksyisin maahan. Talvisin lumihangen pinnalta juuri ja juuri pilkistäviä tunturikoivujen latvoja. Hieskoivun alalaji. Riimu kämmenessäni välähtää. Sen välityksellä loitsin haltijalle jotain, mitä en ole vielä koskaan ennen loitsinut riimun avulla – tietoa.

Kätemme irtoavat. Jasa työntää kätensä takaisin hihaansa ja minä lasken käteni sivulleni. Jään seisomaan paikalleni haltijan eteen. Mielestäni hieman liian lähelle... Mutta tästä en peräänny. En ensimmäisenä.

- Vai piilottelee Vindsvalr tällaisia salaisuuksia Midgardissa.

Jokin haltijan uhkaavassa olemuksessa muuttuu, vaikka en näe mitään liikettä tai elettä. Lopulta haltija hymyilee kuivasti.

- Pystyn idättämään tällaisen lumipaikan viereen. Mutta mitä sitten, jos Vindsvalr huomaa tekeleen ja päättää tuhota sen?

Olin odottanut kysymystä. Hymyilen vuorostani kuivasti haltijalle.

- Jos Vindsvalr tuulineen tuo pakkasen kasvin luo, kääpiön liekki ei lämmitä lumipaikassasi samoin kuin tähän asti. Jos Vindsvalr tuiskuineen päättää peittää kasvin, lunta on lumipaikkasi vieressä melkoisesti, sillä tunturikoivu voi kasvaa monen pituisena. Jos Vindsvalr päättää olla välinpitämätön kasvia kohtaa, se saa kasvaa ja tehdä enemmän verkkojaan lumelle seuraavaksi talveksi.

Haltija hymyilee.

- On jo aikakin, että Vindsvalrin mahti saa opetuksen.

Haltija kääntyy selin lähteäkseen takaisin ulos. Ennen lähtöään se sanoo minulle lähtijäisiksi luotesanansa.

- Saat siunaukseni nimellesi, Alakuu. Tuokoon se sinulle onnea.

Tuuli pölläyttää hienoa pakkaslunta ympärilleni. Valkoinen kastemekkoni alkaa kimallella himmeästi. Kuin pienet timantit loistaisivat hangen pinnalla talviyön kuutamossa.

Haltija etääntyy ja kävelee näkymättömiin. Takaisin luolasta näkyvän tunturin juurella olevaan kuruun. Sydämeni pamppailee kauan aikaa, ennen kuin rauhoitun ja kävelen takaisin istumaan kivelle. Jalkani jäävät tärisemään vaaran mentyä ohi.

¤

Kuukivi tavoittaa minut illan alkaessa hämärtyä. Hän ihmettelee ja kysyy katseellaan, miksi luolaan johtaa luminen polku. Sitten kääpiö huomaa, kuinka kastemekkoni kimaltelee heikosti. Minulla on mestarilleni taas tarina kerrottavana. Tällä kertaa illalla ruokaillessa Kuukivi kysyy ensin minun päivästäni ja sen tapahtumista.

Vaikka minulla on kastemekkoni, rohkenen tehdä ruuan jälkeen kääpiön kanssa jutellessamme pientä iltapuhdetta. Mitenkäs se menikään? Punotun kalastussiiman tekoa, kuin hevosen häntäjouhista. Kämmeneni löytävät pian tutun työtahdin ja ensimmäinen siiman pätkä syntyy.

Illalla Kuukivi kävelee oman kivipetinsä ääreen ja minä asetun nukkumaan omalleni. Kivipedin syvennyksestä leijailee kastekylvyssäni käytetyn yrtin rauhoittava tuoksu. Vielä viimeisenä asiana ennen nukahtamistani kuulen Kuukiven sanat.

- sieńɐᴶt̀šmuo̯ʾt̀ᴬ màiḷᵉm pɯər̩emɐs vuo̭iᴅɐs. (*)

- Mestari? kysyn unisesti.

- Teissä inehmoissa osaa olla oikeanlaista tahtoa. Haltijan luotesanat ovat hyvä merkki. Metsänväeltä. Ja sait ne nyt, kastemekkoa kantaessasi.

En vastaa enää mitään, uni houkuttelee minua jo. Sitten kuulen, kuinka kääpiö vetää syvään henkeä, laskee pajavasaransa maahan ja asettuu omalle kivipedilleen.

- Alakuu, kääpiö sanoo vielä pohdiskelevasti.

 

* Raelumi on maailman paras (suksi)voide.