Alakuun saaga - osa 26

Kuukivi avaa taas vyössään roikkuvalla avaimella kolmilukkoisen kirstunsa. Tuuliköysi solmuineen näkyy olevan tallessa. Jotakin etsiessään hän nostaa kirstusta kaarnanpalan ja tuntuu ikään kuin punnitsevan sitä kädessään. Sitten hän laskee sen takaisin arkkuun ja ottaa kirstustaan esille nahkaiselta näyttävän kirjoituskäärön. Muistan ihmetelleeni minulle tuntemattomasta materiaalista valmistettuja kääröjä Kuukiven avatessa kirstunsa ensimmäisen kerran minun nähteni. Nyt kirstua sulkiessaan kääpiö alkaa valistaa minua piakkoin tapahtuvasta kasteesta.

- Kaste on tärkeä. Ei hampaitta nimenantoon. Kaste voidaan toimittaa vasta ensimmäisen hampaan puhjettua, mutta siitä ei ole nyt odotusta sinulle. Olet myöhäinen kastettava. Nimen saatuasi saat kuin suojaavan loitsun joka vahvistaa sinua. Nimi on tärkeä hengellesi. Se kantaa sielua ja vartioi sitä ulkoa päin tulevilta voimilta. Kokonaan nimettömät saattavat kokea maailmoissa kovia.

Kuukivi pysäyttää innokkaan puheryöppynsä ja vakavoituu hetkeksi.

- Yleensä nimi valitaan ennen kastetta. Sitä ei saisi lausua ääneen ennen kastetta, etteivät vihamieliset voimat kiinnitä huomiotaan kastamattomaan. Suojaamattomaan. Vasta nimen saatuasi pääset turvaan useimpien henkien tasolla. Vanaheimin henkien parissa. En tiedä, mitä seurauksia tällä on. Että olen sinua kisällinä nimittänyt kastetta ennen kastenimelläsi. Mutta mutta… vähänpä henkiä täällä kynnen alla on ollut kuuntelemassa.

Kuukivi kävelee keskemmäs pajaa ja viittilöi minut lähemmäs kylpyäni.

- Kun menet ammeeseen. Sinun täytyy pysyä kokonaan veden alla sen aikaa, että luen sinulle sanat. Tunnet kyllä, kun on oikea aika nousta vedestä. Avun loitsu pukee sinut. Kun kaste on valmis, kuljet kastemekko päällä kuunkierron neljänneksen. Nyt kun sinut kastetaan ja kartoitetaan vedellä nimellesi Vanaheimin maailmaan... Et ole täällä enää vain lainassa.

Kuukivi virnistää ja heristää minulle sormeaan.

- Kastemekkoasi et saa tahria. Sinun paikkasi ei ole loputtomiin täällä pajassa. Taoksien ja kuonan parissa.

Aistin Kuukiven sanoissa huumorin lisäksi aitoa huolenpitoa. Ehkä kastemekkoni kohtelu on enne tulevasta nimen myötä seuraavasta elämästäni täällä Vanaheimissa, ajattelen.

- Sitten kun valkea mekko katoaa yltäsi, voit alkaa normaalisti pajassa auttelemaan. Minusta onkin tuntunut oudolta, kun olemme tehneet taoksia ennen niiden aiempaa kuunkiertoa. Nyt työt palautuvat lähemmäs oikeaa kuuta.

Kuukivi ottaa hopeisella kauhallaan puhdistettua vettä ja kaataa sitä käsiinsä. Hän pesee työn kovettamat kämmenensä ja pyyhkii ne jostain ottamaansa puhtaaseen pellavakankaan palaseen.

- kōʾt̨t̨e tšą́t̨t̨s̨ ko̬m̀man, tḙn jĭėk vȧs̀ṫ kò̧aivɐs̨t. (*)

Astun ammeena toimivan kivipedin ääreen. Vesi on puhdistettua ja siitä leijailee Kuukiven siihen lisäämän yrtin raikas tuoksu. Hengitän hetken tuoksua sisääni ja katselen vettä. Sitten katson Kuukiven silmiin. Hän nyökkää.

- Valmis.

Nousen kiviselle reunalle ja lasken jalkani veteen. Kylmä lähdevesi ei ole ehtinyt paljonkaan lämpenemään, vaikka tulisijan edestä siirretty kivipeti itsessään ei täysin kylmä ole ollutkaan. Ihoni nousee kananlihalle. Hivuttaudun hiljalleen alemmas kylmään veteen ja sovitan jalkani koukkuun rintakehääni vasten. Kun pääni on enää pinnalla, hengittelen rauhallisesti ja kerään happea keuhkoihini. Kuinkahan pitkät sanat Kuukivi aikoo lausua? En tullut kysyneeksi asiaa aiemmin. Nyt se ei tunnu enää soveliaalta. 

Vedän vielä kerran keuhkoni täyteen ilmaa ja painan päänikin pinnan alle. Veden alla hiljaisuus ympäröi mieleni. Luolan kaiku ja tulisijojen jatkuva liekkien  humina sekä rätinä vaimenevat. Tähän asti ne ovat kuuluneet korviini koko luolassa olon aikani maakuopan luona käyntejä lukuun ottamatta.

Kirkkaan veden pinnan alta näen, kuinka Kuukivi avaa pöydälle viereen varaamansa avun loitsun käärön ja nostaa sen eteensä. Kuukiven ääni kuuluu etäisenä, kun hän lausuu loitsua. Käärö näyttää murenevan tomuksi hänen kädessään. Tomu leijailee ja siroaa veden pinnalle ruskeina palasina. Yllätyksekseni veden pinnalle leijaillut tomu muuttuu valkoiseksi ja muodostaa läpinäkymättömän kalvon veden pinnalle. Samassa Kuukiven sanat alkavat kaikua vedessä ympärilläni.

Alakuu.

Nimen ansaitset tämän taivaan kannen alla.

Kastan sinut vedellä tähän nimeen

ja tällä nimellä sinä tulet elämään.

Tuulisiin ja tuulten tauon päiviin.

Karja kuolee, sortuu suku,

sinä kuolet ajallasi;

mutta kun saat oivan nimen

se ei ikinä haihdu tai katoa.

Mystinen joki virtaa maailman halki

ja yhdistää ne,

jotka rohkenevat sen kuljetettaviksi.

Kastan sinut vedellä

Alakuu.

Ääni vaimenee veden alla. Mutta pinnan alla ollessani tunnen nyt ehdottomasti… jotakin. Tunne on hieman samankaltainen, kuin saapuisin uudelleen Vanaheimiin ensimmäistä kertaa. Tyhjyys ympärilläni.

Tyhjyyden keskeltä alkaa erottua veden solinaa. Ensin vaimeana, sitten voimistuen. Kuin olisin joessa, jonka kuohuissa ja pinnalla näkymätön lautta kuljettaa minua. Lautta kulkee yhä lujempaa vauhtia ja joen ääni muuttuu jylyksi. Jylinä kovenee kosken pauhuksi.

Pauhun keskellä aistin muitakin ääniä. Kuin kaukaisia tuulen tuomia kuiskauksia tai kaiun tuomia etäisiä huudahduksia. Ensin äänet ovat epäselviä, vailla sanoja. Vauvan lohdutonta itkua. Sitten lapsen tyytyväisen äännähdyksen ja jokeltelua. Suden ulvontaa. Sitten alan kuulla erilaisilla äänillä kuuluvaa puhetta veden jylinän seassa.

Enää et valoja vanno.

Et puhu täkäläisillä sanoilla.

Joutsenen klaani. Ihminen kävelee taas vieraassa maailmassa.

Hän tulee, kaataa uhrilehtosi puut ja kaskeaa pyhän maan tuhkaksi.

Sinä kaukaa viisas paskiainen... Varmistit, ettet jää tänne.

Se kiveräkopra ruostekoura on häpäissyt minut!

Kauppiaan kisälli teki kylällemme palveluksen. Ja… myös minulle.

Kuka minun isäni oikein oli?

Kiitos.

Kuka sinä oikein olet?

Sitten vesi pärskähtää ja ponnahdan kuin heitettynä ylös ammeesta. Valkoinen kalvo veden pinnalta nousee mukanani ja muuttuu vaatteiksi ylleni. Puhtaan valkoiseksi, hupulliseksi kastemekoksi. Laskeudun ja jään valppaana seisomaan luolan lattialle. Ainoastaan käteni, jalkani ja pääni hupun syvennyksessä näkyvät. Muu osa kehoani on valkoisen, silkkisen pehmeän kaavun verhoama. Ihoni on täysin puhdas. Minua ei väsytä enkä tunne lihaksissani aamullista lähdeveden kantamista.

- Alakuu.

Käännyn katsomaan ammeen vieressä seisovaa Kuukiveä.

- Nyt jos joku Völva sinut näkisi, saisit äkkiä seuraa. Enkä menisi vannomaan, ettetkö kelpaisi muutamalle vaanineidollekin, Kuukivi sanoo.

Katson Kuukiveä närkästyneenä. Tuo ei tainnut kuulua kastetoimituksen sanoihin. Hän jatkaa kuitenkin leveästi hymyilyään.

- Kaste on ohi. Vanaheim on osa elämääsi.

* Mikä vesi kumoutuu, sitä et takaisin ammenna.