Alakuun saaga - osa 27

Kuinka kauan kävelimme pajasta luolan suuaukolle päin? Minusta tuntuu, että matka pimeydessä Kuukiven lyhdyn valossa kesti ajattoman kauan. Kuukivi ei aloittanut kulkiessamme keskusteluja enkä minäkään keksinyt mitään sanottavaa. Olimme vain me kaksi kulkijaa ja lyhdyn tuikkiva valo pimeydessä.

Lopulta vedän sisään vaistomaisesti ilmaa nenäni kautta. Pitkään ja syvään. Tämä tuoksu… Tuoksussa on kevään ahavatuulta. Puiden kyljissä kihoavaa kevätauringon lämmittämää pihkaa. Kuin Midgardin keväässäkin, mutta jotenkin puhtaampana. Täydempänä. Kuukivi kuulee, kuinka haistelen ilmaa ja hengittää itsekin syvään sisään.

- Vanaheim, hän kuiskaa riemukkaalla äänellä.

Sitten hän taakseen katsomatta kohottaa kätensä varoitukseen. Alan muistelemaan, mitä kaikkia varotoimia olemme käyneet läpi.

Pysyttele luolan suulla vaiti. Varmuuden vuoksi.

Aasojen palkolliset saattavat käydä sinua katsomassa. Mutta mitä he sinusta saavat. Kastemekon häpäisy ei ole rikos pienimmästä päästä. Jumalillekaan. Aasat itse eivät saa kulkea Vanaheimissa ilman poikkeuksellisia tapahtumia tai vaanijohtajan lupaa. Eivät ainakaan omassa hahmossaan.

Älä missään nimessä katsele taivaalle tai näyttäydy taivaan alla. Ei vielä. Katsele pelkästään vuoren rinteeseen, joka luolan suulta näkynä avautuu. Kun pysyttelet kynnen suojissa, ei sinua nähdä taivaalta.

Kuukivi kävelee tasaista askellustaan edelläni. Sitten näen ensimmäisten valonsäteiden halkaisevan kaukana edessäpäin luolan pimeyden. Kyynel kihoaa silmääni. Ehkä kääpiö ei huomaa mielenliikutustani… Vaikka uskoakseni Kuukivi ei tarvitsisi pimeässä lyhtyä ollenkaan. Hän on ottanut sen minun kulkemistani varten, vaikka puhuikin lähtiessämme silmiensä vanhuudesta. Lyhty pimeyden keskellä. Vieraassa maailmassa.

Valo lisääntyy. Luolan suuaukosta näen, että kaukana edessä avautuu tunturin rinne. Puhtaan valkoista lunta. Jylhää lumen keskeltä näkyvää louhikkoa. Lumi ja paljas kallio muodostavat mosaiikkimaisen kuvion. Aamun hämärä vartoilee vielä tunturin kurussa, vaikka selvästikään auringonnousu ei ole enää kaukana. Kuukivi on osannut aavistaa päivän valkenemisen ajan oikein, vaikka ei ole nähnyt auringonvaloa sitten viime syksyn suuren Riipijän. Tai tietämisestä kai tässä on kyse…

Saapuessamme lähelle luolan suuta Kuukivi pysäyttää minut kädellään viittomalla. Hän astelee miltei arastellen edemmäs ja katselee ylös, luolan suuaukon yläosaan. Sitten hän seisahtuu ja tekee mukaan ottamallaan hiilen palasella pienen merkin luolan seinämään. Hän kääntyy katsomaan minua ja arvioi pituuttani. Kuukivi palaa muutamia askeleita takaisin luolaan päin ja tekee nyt mielestään sopivaan kohtaan isomman erottuvan merkin hiilellä.

Ei askeltakaan tämän edemmäs jos henkesi on sinulle kallis, katse viestii.

Nyökkään ymmärryksen merkiksi. Kuukivi katsoo minua hetken vaiti. Sitten hän hymyilee ja nyökkää minulle. Hän sammuttaa lyhdyn ja jättää sen hiilellä tehdyn merkin viereen. Kääpiö heilauttaa kättään tuttavallisesti.

Sitten hän kävelee ulos luolasta. Kuukivi pysähtyy ja lausuu jotain sanoja ulkona. Kuulen puheen mutta en erota kääpiön sanoja. Ehkä siunaus tai vain tervehdys Vanaheimin keväälle? Sen jälkeen lyhyt hahmo jatkaa kävelyään ja hän on poissa. Kävelen hieman lähemmäs hiilellä tehtyä merkkiä ja asetun sopivalle maakivelle istumaan. Katse suunnattuna luolan suuaukkoon.

Vanaheim.

*

Ulkona vallitsevassa ajattomuudessa tuuli pöllyttää tuiskulunta tunturin seinämässä. Auringonnousun valon ja tunturin varjon selkeä raja juoksee rinteessä ja hivuttautuu vähä vähältä alemmas kuruun. Saavuttaakseen jälleen kerran yön pimeydessä olleen tunturin kurun pohjan. Kuulen ulkoa kiirunan narskutusta, ja jälleen kyynel kihoaa silmiini. Täälläkin, Vanaheimissa, luonnossa on jotakin minulle tuttua.

Myöhemmin päivemmällä sää muuttuu. Auringonpaiste peittyy oletettavasti taivaalla leijaileviin pilviin. Valo himmenee ja siroaa. Ilmassa alkaa leijailla märkiä, suuria räntähiutaleita. Tuuli tyyntyy. Tuntuu kuin suuret hiutaleet tanssisivat ilmassa. Sitten ne laskeutuvat verkalleen maahan. Olen kuulevinani ulkoa hiljaista ritinää, jollaista voi kuulla räntäsateella hiutaleiden sataessa vanhan lumen pinnalle. Kallion ja lumen valaistus muuttuu tunturin rinteessä. On kuin olisin katsellut samaa taideteosta aamulla ensin kiiltävänä, nyt mattana.

Iltapäivällä(?) räntäsade lakkaa. Aurinko pilkistää uudelleen pilvien raosta, mutta päivänvalo alkaa jo hiipua. Varjot tunturin rinteessä pitenevät jälleen. Olen istunut aloillani maakiven päällä tuntikausia. Minun ei ole kylmä eivätkä paikkani ole puutuneet. En tunne nälkää enkä janoa. Minulla on olo, että kastemekon mukana olen saanut jonkin avun loitsun. Ehkä se auttaa minua keskittymään vain olemaan ja nauttimaan kasteen jälkeisestä elämästä.

Olen syvissä ajatuksissani, kun yllätyksekseni luolan suulta kuuluu hiljaista rapinaa. Tarkennan katsettani mutta en edelleenkään liiku paikaltani.

Luolan lattialla kipittää pieni harmaa hiiri.

Adrenaliini alkaa jylläämään kehossani. Hengitykseni muuttuu äänettömäksi ja lihakseni ovat yhtä aikaa sekä jännittyneitä että rentoutuneen odottavia. Normaali hiiri vai jokin kulkija? Sama hiirikö, joka yritti luolaan aiemmin? Päätän odottaa rauhallisesti mitä tuleman pitää.  Hiiri juoksee ripeästi lähemmäs. Vasta metrin päässä se nousee edessäni takakäpälilleen ja alkaa nenä nykien nuuskia ilmaa. Hiiren pienet silmät äkkäävät hämärtyvässä päivänvalossa minun ääriviivani. Nenän liike lakkaa.

Tuijotan hetken hiirtä ja se minua.

Hiiri laskeutuu neljälle jalalleen ja yrittää juosta edemmäs luolaan. Kuin noiduttuna hypähdän istualtani ja kurotan oikealla kädelläni nappaamaan ohitseni karkuun yrittävän hiiren. Saan kiinni hiiren hännästä ja nostan sen ylös maasta. Hiiri ei ole hädissään. Se roikkuu ensin hetken alaspäin ja pyörähtää sitten ympäri häntänsä varassa. Se ottaa etukäpälillään kiinni peukalostani ja yrittää purra ihoani.

Säpsähdän, mutta otteeni pitää. Kätevä ei ole puremasta moksiskaan. Mutta nyt hiiri tuntuu olevan hädissään. On kuin se olisi satuttanut hampaansa. Tai ehkä siihen langetettu loitsu on särkynyt? Hiiri vikisee ja reuhtoo häntänsä varassa roikkuen ja yrittäen päästä irti otteestani.

Kävelen lähemmäs Kuukiven aamulla tekemää merkintää.

- Ei purema sinun syytäsi ollut. Mutta herrasi saakoon häpeän kastemekkoa kantavaan koskemisesta.

Riimu kämmenessäni välähtää himmeästi. Laskeudun kumaraan ja päästän hiiren takaisin luolan lattialle. Hiiri kipittää nopeasti juosten ulos luolasta.