Muuan kesäyö

Olen ajanut iltapäivällä mäntyisten harjujen ympäröimälle suuremmalle järvelle. Järven pohjahiekan seassa lymyilee useita hiekkaa jauhavia lähteitä. Järven vesi on kirkasta, eikä se lämpene muiden kokoistensa vesistöjen tavoin kovillakaan helteillä yli kahdenkymmenen asteen.

Jalokala saattaa syödä valoisassa kesässä keskellä yötäkin. Myös järvellä, eikä pelkästään virtavesissä joita nuorempana kolusin yökalassa. Lisäksi kaipaan soutamisen tuomaa levollisuutta ja lapsuuden kesien ahvenenpyyntimuistoja kotijärvellä. Samankaltaista tunnelmaa. Parasta loma-ajan palautumista.

Sitä tässä ollaan testaamassa. Mutta vaikka saalis jäisikin vähiin, yksistään tunnelman vuoksi kannattaa uhrata yhdet yöunet tai kääntää välillä vuorokausirytmi päinvastaiseksi. Oma tunnelmansa oli myös torkahdella auringon lämmittämällä rantahiekalla ja odotella iltaa. Vailla kiirettä, käsissä aikaa.

Huomenna olisin jo iltapäivästä suuntaamassa toisaalle. Mutta se olisi huomenna... Nyt uitetaan uutta kokemusta.

*

Kaakkuri ui järven matalikon päällä. Lienee pikkukalajahdissa. Kiertelin veneellä hämärtyvässä illassa järven hiekkarantaista pohjoisreunaa, josko etelätuuli olisi kuljettanut kaloja syönnökselle tuulen alapuolelta hyönteisiä syömään.

Kaakkuri huutaa ikiaikaista serenadiaan. Airosta tippasee tasaisen rytmikkäästi pisaroita veden kalvoon veneen lipuessa kesäyön vesistön taikapiirissä. Veden pinnan tuntumassa näen usvanhaituvia, jotka muutaman tunnin päästä metsän reunan takaa nouseva aurinko lakaisee veden pinnalta.

Soudellessani on aikaa vapaan miehen ajatuksille. Elämäntapana kalastus. Ei se ole sitä, että mennään kerran vuodessa näyttävästi ja kauas. Se on sitäkin, että avataan silmät lähellä asuinkenttää ja perehdytään paikallistuntemukseen. Paikallisiin kalavesiin.

Tuulen alapuolella uistelu ei tuota tulosta. Iltatuulen asettuessa yöksi levolle ja kevyen hämärän saapuessa suuntaan veneelläni kohti järven keskellä olevaa selkämatalikkoa.

Toisella kierroksella karikon ympäri vapa heilahtaa aavistuksen.

Hidastan soututahtia. Mutkittelen veneellä ja vedän käsilläni vavasta pari kertaa. Jos kala jää katsomaan tukistamaansa viehettä, äskeisen esityksen pitäisi esittää kalan puraisussa loukkaantunutta saalista.

Ja sieltähän sitä tultiin. Tärppi on räjähtävä, eikä minun tarvitse erikseen miettiä vastaiskun vetämistä.

Kela pirisee. Kala tekee lyhyitä syöksyjä. Hopeinen kylki välähtää, haavin havas kastuu ja ui kuin varkain kalan alapuolelle. Nosto ja pyristelyä.

Kun järvellä ei isompia tuulenvireitä tunnu, perkaan kalan matalikon kupeessa veneessä. Suolet pistän sanomalehden mutkaan. Huljuttelen äyskärillä vähät limat pois veneen reunasta ja pesen kädet laidan yli. Kalan pistän pesemättä kylmään. Ei vesi niin kylmää ole, että kalaa kannattaisi alkaa sillä hautomaan. Jäämurska huolehtii kylmäketjusta. Ja kalan voi fileoinnin jälkeen käydä läpi puhtaaksi vaikka karkealla paperilla.

Ei tämä ihan vailla uskoa ole. Yöllä kalastus.

- Jos ei kohta muukaan tämänhetkinen elämä.

Uskoa on. Tiedätkö sen tunteen - ei, olotilan! - kun askelissa, ajatuksissa, teoissa heijastuu mahdollisuuksien kimara?

Se voi ilmaantua sarjasta yksittäisiä tapahtumia. Siitä kun ylität itsesi. Kadulla saadusta hymystä. Joskus hyvästä elokuvasta. Tuntuu... kuin kaikki mahdollisuudet olisivat vain kurkotuksen päässä siitä, missä olet nyt.

Se voi olla petollista. Mutta silti...

Surviaiset tanssahtelevat vesipinnan yläpuolella. Lyhyen elämänsä ylä- ja alamäkiä. Pyristellen ylös ja nopealla laskulla alas. Ja taas sama alusta.

Kaunista.

Elämän pienet ilot avautuvat sille, joka osaa katsella ja kuunnella. Ja ajoittaa tekemisiään.

*

Kesäyön pimeimmän hetken ajaksi soudan uiskoni yhteen järven monista niemistä. Niemessä on sopivasti laavu, puuvaja sekä tulistelupaikka. Kaakkurit huutelevat keskenään vielä selällä, niitä on nyt useampia. Onkohan niillä ollut kalaonni myötä? Illalla oli kyllä pientä tuulenviriä pintaa sekoittamassa. Nyt selkä on rasvatyyni. Auringon punahehkuiset ja oranssit sävyt näkyvät pienen pienenä viiruna metsänrajan tuntumassa. Sävyt peilaavat myös tyvenen veden pinnasta.

Lähes koko aava järvenselkä avautuu samaan paikkaan katseltavaksi. Salmen oikealla puolella pyöreähkö järven syvempi puoli. Salmen vasemmalla puolella pitkulaisempi kiemurteleva suorantainen, mutta lähdepohjainen matalampi puoli.

Tämä on sellainen yö. Missä on jotakin ikiaikaista. Tavoitan saman tunnelman, jonka olen kokenut ensimmäistä kertaa lukiessani pappani ja isäni tilaamia vanhoja kahdeksankymmentäluvun Metsästys ja kalastus - lehtiä.

Pienen pojan tajuntaan syöpyvä ajatus jostakin itseään vanhemmasta.

- Saadapa elää tällaista elämää. Kaukana viis-geestä ja aggressiivisesta kohdemainonnasta.

Tökkään puukkoni nuotiopaikan vieressä olevan hakkuupölkyn kylkeen. Paha tapa, josta pitäisi oikeastaan opetella eroon. Mutta pieni puukon kärjen kolmio kertoo jälleen yhden kulkijan tarinaa.

- Kertoo tarinaa…

Asetun laavun perälle kyljelleni. Vailla kiirettä, takki päänalusena ja katse järven selälle päin. Nuotio nostattaa ohutta sääskisavua hiilloksen reunoilta palamattomista hiiltyneistä puun kappaleista. Makustelen ajatustani.

- Mitä tarinan kerronnan perinteelle sitten tulee tapahtumaan? Säilyvätkö puhekielessä toisillemme kerrotut jutut ja kaskut suusta suuhun kerrottuina?

Erityisen hauskat tarinat, jotka naurattavat, kerrotaan aina uudelle yleisölle muodossa tai toisessa. Paikallisesti olen kuullut muutamastakin eri lähteestä samankaltaisia hauskoja kommelluksia esimerkiksi ketun luolapyynnistä. En epäile yhtään, etteikö hauskojen kommellusten alkuperä viittaisi johonkin todelliseen tapahtumarikkaaseen metsästyspäivään.

Kalastukseen liittyvät kaskut elävät ja muuttavat muotoaan puheissa kulloisenkin tilanteen mukaan. Elävää perinnettä, mutta monissa jutuissa on samoja perustuksia. Mitä tulee henkilötarinoihin, niin esimerkiksi Suomen kuuluisimman kampurajalan urotöitä lienevät kuulleet lähes kaikki tässä maassa.

Pohdiskelen aikani. Sitten naurahdan itsekseni, kylläpä meni syviin vesiin. Tulen siihen tulokseen, että kyllä ihminen vielä kertoilee toiselle tarinaa.

- Noh, jos jotain tähän hetkeen sitten niin kalastustaikoja. Antin ahvenia ja Pekan pieniä kaloja.

Kaakkurit ovat vaienneet. Kaukaa venerannasta päin kuuluu satunnaisesti etäistä kolistelua ja matalaa puheensorinaa. Ääni kantautuu järven selällä kaukaakin. Ihan kuin jostain kantautuisi yksinäisiä väsyneitä haitarin nuotteja? Sitten koko äänimaisema vaikenee. Sydänyön hetki.

- Haluaisin myös ajatella, että tällaisina öinä tuolla jossain aikaa taaksepäin miehellä on ollut hyvä olla. Tai naisella. Kulkijoilla. Tämän askeettisuuden sylissä.

Lönnrot on kulkenut laukkunsa ja muistiinpanojensa kanssa itärajan polkuja pitkin. Ihmisiä jututtamassa, tarinoita kuulemassa. Pystyttänyt yösydämellä asennon aavan järvenselän tuntumaan ja makustellut mäntyisellä harjulla kuulemaansa.

Laukkukauppiaat ovat pystyttäneet asennon. Tulossa yhdestä kylästä, menossa toisaalle. Hetken verran tarvitsematta hieroa kauppaa, kärsimättä vilusta tahi nälästä. Tässä vain ollen. Suomen kesässä.

Tasavallan menneiden vuosikymmenten karttureiden, puun leimaajien ja metsäherrojen kulkua laajoilla tiettömillä kairoilla. Kivääri olalla. Pala ongensiimaa ja koukku taskussa, päivän urakka tehtynä ja leivän särvintä nuotiolla kypsyttäen. Koukulla tai kiväärillä hankittua lisää.

Nuoria metsänistuttajia kaukana erämaan autiudessa. Nauttien nuoruudestaam ja toisista samanhenkisistä, lepäämässä ja keräämässä voimia jälleen huomenna koittavaan urakkaan. Rakkautta kesäyössä.

- Hyvä on ihmisen olla. Välillä olla vaan ja vapautua.

Rannassa huomaan, kuinka niemestä viskaamani matosyötti on tainnut kelvata yöpalaksi. Olin kieputtanut kaarnan palalla siimasta madon leijumaan välivedessä. Siima alkaa keinahdella ees taas, sitä purkautuu avoimelta kelaltakin pari kimppua järven selkää kohti. Kohottaudun, koppaan puukon pölkystä ja lähden onkeni tykö. Näemmä onnistaa.

Ajattomat ajatukseni jäävät leijailemaan asentopaikalle. Jonkun toisen aikanaan tulevaisuudessa poimittaviksi…