Alakuun saaga - osa 44

 

Öinen maisema vilistää unenomaisena molemmin puolin ympärilläni. Kuu kiertää taivaalla ikiaikaista polkuaan. Arvioin öisen matkakumppanini kiertoliikettä ja yritän välillä tarkistaa suuntaa eteenpäin. Minulla ei ole kompassia. Vähitellen edestä löytyvä maisema alkaa tarjoilemaan kiintopisteitäkin. Suuntaan kulkuni kallioseinäisten tunturien välisiin alavampiin maihin. Otan varalta vetonarun pois hartioiltani puroja ylittäessä. En tahdo ottaa sitä riskiä, että komolla oleva jäänkansi pettää reen alta ja vetää minut reen mukana hyiseen kylpyyn. Tunturipurot ovat vielä onneksi riittävän jäässä.

Aamulla kuljen niin kauan, kuin hanki kannattelee minua ja vetämääni pientä rekeä. Kävellessäni olen syönyt valmiiksi kypsentämiäni kaloja kylmiltään, jotta jaksaisin edetä. Juomapullooni lumesta sulatettu vesi on jo loppunut. Janottaa.

Aamupäivällä kulkuni katkaisee eteen tuleva poikittaiskuru. Kuru ei ole kovin syvä, mutta reen kanssa jalan kulkevan se pakottaa pysähtymään. Hangen pintakin alkaa uhkaavasti pehmetä. Katselen kurua molempiin suuntiin. Uurto maaperässä näyttää jatkuvan molempiin suuntiin niin pitkälle, kuin katseeni kantaa. Teen päätökseni.

Asetan reen piiloon kivenlohkareiden väliin. Etsin kurun seinämältä soveliasta kulkureittiä alas kurun pohjalle. Kurun pohjoispuolisen seinämän auringonpaisteessa ollut lumi on täysin pehmeää ja joudun kahlaamaan. Kunnon laskureitin etsimiseen menee aikaa. Lopulta löydän lohkareiden ja kielekkeiden välistä reen mentävän polveilevan reitin alas pitkin kurun seinämää. Piirrätän kävelysauvallani kahlausjälkieni viereen lumeen viivan. Lasken rekeä alas merkityn kävelyurani vierellä jarruttelemalla sitä vetonarusta.

Kurun pohjalle päästyäni teen suosiolla nuotion, lepään hetken ja kerään voimia. Alkaa vaikuttaa siltä, että edessä on yksi väliyö tunturikoivikossa. Sankemman metsän rajasta ei ole vielä tietoakaan. Lyhyen lepotauon jälkeen käveleskelen ilman kantamuksia kurun toisen puolen seinämää. Verryttelen vetonarun painamia hartioitani. Etelärinteen puolen seinämä on ollut vielä kuluvan päivän paisteelta piilossa. Auringon valo alkaa vasta hipoa kurun yläreunaa. Lumi tällä puolella kurua tuntuu vielä melko kantavalta. Se saattaisi kestää vielä rekeäkin. Toivon niin.

Kun sopiva reitti lopulta löytyy, tamppaan uran pohjaa kevyesti kävellä tepsuttelemalla alas kurun pohjalle. Kurun pohjalla lepään taas lyhyesti ennen seuraavaa urakkaa. Voimat alkavat ehtyä tässä kävelemisessä, mutta minun pitää pinnistää vielä joutuisasti. Hyödyntää keliä.

Puran reessä olevan kuorman kurun pohjalla. Iltapäivän aikana juonnan reellä tavaroita pienemmissä erissä likelle kurun yläreunaa. Ylhäällä kuljetan tavarat lähelle kurun reunaa, mutta en sen laelle saakka. Tilapäisleiri jää kielekkeen tuulensuojaan sopivien suurten kivenlohkareiden viereen. Vasta aivan viimeisellä rekikuormalla kurun eteläpuolen seinämän tavoittanut aurinko alkaa hankaloittaa reen kanssa kulkemistani. Toimillani oli hyvä ajoitus.

Urakan päätyttyä asetun kurun harjanteen lähelle ja sallin itselleni kunnon levon. Mikäli mielisin kulkea taas seuraavana yönä, minun pitäisi malttaa nukkuakin. Auringon paistaessa kuumimmillaan iltapäivällä levitän suikaleen kantoliinastani reen päälle ja nukun pois väsymystäni. Vähän arveluttaa jättää leiriä vartioimatta, mutta arvelen nuotion savun hajun karkottavan eläimiä. Ainakin villieläimiä… Puukko on tupessa vyölläni, mutta varaan nukkuessani kantoliinasta käteeni myös kirveen. Metsän vaikutuspiirissä on omat, tunturiluonnosta eriävät piirteensä, joihin minun kannattaa jo alkaa varautumaan.

Näen nukkuessani levottomia unia. Sankkaa savua taivaanrannassa. Välähdyksiä, kuin etäisiä räjähdyksiä. Ovatkohan asiat Midgardissa oikealla tolallaan? Eivät kai maailman erimielisyydet ole puhjenneet taisteluiksi ja sodaksi asti?

Sitten talvi valloittaa koko unisen maisemani. Pakkassää kietoo koko vanhimman maailman syleilyynsä. Ihmiset muuttuvat varovaisimmiksi. Suurin osa ihmisistä vetäytyy omiin yhteisöihinsä pysyttelemään turvassa. On monenlaista puutetta. He, jotka antavat omastaankin, saavat jälkikasvua ja yrittävät kasvattaa uusia tulevaisuuden tekijöitä levottomuuksien keskellä. He, jotka toisiltakin ottavat eivätkä muille anna, näkevät oman sukulinjansa sammuvan ja nimensä tahriintuvan. Mutta yhä edelleen moderni kehittynyt sodankäynti roihuaa niiden kesken, joilla on valtaa ja vaurautta. Auttaa heitä kahinoimaan kuvitteellisten rajojen yli, ideologioiden ja sosiaalisten ryhmien kesken.

Viimeisenä unessani sysimusta pimeys peittää koko taivaanrannan. Aurinko himmenee kuin suunnaton tuhkapilvi peittäisi taivaan. Punainen verikuu loimottaa pimeydessä vähäisenä valonlähteenä. Ihmiset lakaisevat keskinäiset erimielisyytensä eroon. Vanhat vihamiehet tarttuvat toisiaan kiinni kädestä. Ihmiset varjelevat lapsiaan ja puolustavat asemaansa itseään suurempien asioiden edessä. He astuvat yhtenä rintamana maailmojen välistä tasapainoa horjuttavia vihollisia kohti.

*

Herään kummalliseen vikinään lähelläni. Kavahdan ylös istumaan ja katselen hätääntyneenä ympärilleni. Silmäni tavoittavat ilta-auringossa ruskean koiraeläimen silmät.

- Mitäh!

Hieron silmiäni. Eläimen ruumiinrakenne näyttää ketulta, mutta sen turkki on musta. Vain turkin karvojen latvoissa on aavistuksen verran hopealle vivahtavaa sävyä, joka muodostaa tumman turkin ympärille kuin himmeän itsevalaisevan hehkun.

- Tulikettu? kuiskaan kiihtyneenä.

Ketun silmät virnistävät minulle eloisasti, kun se puraisee suussaan olevaa ruskean metsämyyrän kuoliaaksi.

Ei tämä ole tulikettu. Ei luonnottoman suuri, vaan normaalin kokoinen… mutta mustakarvainen. Ymmärrän nyt. Edessäni on ristikettu. Sillä nimellä niitä kutsuttiin Midgardissa. Ja vikinä? Ristikettu on löytänyt leiristäni myyrän.

Hätkähdän. Metsämyyrän? Täällä avoimella maalla?

- Matkamies näyttäytyy hiirenä, kuiskaan ääneen.

Ristikettu jäystää jyrsijää suussaan. Syötyään se lipaisee huuliaan, istahtaa ja katsoo minua arvioiden.

- Alan lähestyä metsän Väkeä, sanon todeten.

Kettu istuu hievahtamatta.

- Joka tapauksessa…

Nousen seisomaan. Kettu vaikuttaa välinpitämättömältä. Se ei ole seurastani millänsäkään, mutta sen reaktio ei ihmetytä minua. Ei täällä, Vanaheimissa.

Minun olisi vähitellen aika astua oudasta kunnon Metsään. Mutta Vanaheimissa, henkien ja metsän Väen kansoittamassa maailmassa, siihen liittyy omat muotoseikkansa. Varsinkin minulle, joka saavun tänne ensimmäistä kertaa.

Metsään menijät rukoilevat haltijarahvaan hyvää tahtoa, Kuukivi oli opastanut minua talvella.

Metsässä nukkumaan asettuessa erämiehet pyytävät ensin aikeilleen lupaa maanhaltijalta.

Vielä ei ole maanhaltijan vuoro, mutta ristikettu on luultavasti metsän Väen lähettämä tai tuloani odottanut vartija. Tunturiluonto on jäämässä taakse, ja metsäinen ympäristö valtaa alaa. Otan kantamuksestani hopeataalerin. Nyt ristikettu kohottaa päätään kiinnostuneena.

Odotas nyt, kertaan mielessäni. Käreitär on Midgardin vastine kettujen henkiselle perimälle ja myytille kantaemosta. Mutta Vanaheimissa Kuukivi ei ollut kuullutkaan siitä. Hän oli esittänyt jonkin toisen, aivan eri nimen. Ristiketut, mustaketut… Sehän se oli.

- Lukutar. Mustakettujen emuu. Hyväksy tämä vaatimaton lahjani sinulle. Kulkekoon jälkemme rinnakkain.

Kettu nuuskii istuallaan ja katselee syvälle silmiini. Laskeudun kyykkyyn lähemmäs maata. Se voisi ehkä hyväksyä lahjani paremmin, jos laskisin sen maahan sille…

Juurihan ajattelin, että vielä ei ole maanhaltijan vuoro. Jäänkin kyykkyyn. Pidän hopeaa kädessäni. Kettu katsoo minua arvioiden.

Ole hyvä, koetan viestittää silmilläni sanattomasti ketulle.

Tunnen piirteitä luonnostasi. Olet utelias. Pidät kaikesta sellaisesta tuntemattomasta, mihin liittyy myös hieman vaaraa. Hopea on sinun, jos haet sen kädestäni. Mutta voitko luottaa minuun? Tuntemattomaan taivaltajaan varvikon mailla? Se sinun on selvitettävä itse. Uskallettava hakea hopeainen kädestäni.

Kettu nousee seisomaan. Hymyilen sille aavistuksen verran, ja kettu pysähtyy liikkeessään välittömästi. Vaihdan naamani peruslukemille. Hymy ja hampaiden näyttäminen kuuluvat ihmisten kanssa keskusteluun, eivät eläinten kanssa asiointiin. Koetan hymyillä silmilläni. Kettu ottaa varovasti askeleen lähemmäs. Toisenkin.

Kun kettu ylettää lopulta nuuskimaan kämmenelleni, se sieppaa salamannopeasti hopean kämmeneltäni ja loikkaa siinä samassa pitkällä loikalla sivulle päin. Naurahdan väistämättä. En olisi taitanut saada kettua kiinni, vaikka olisin halunnutkin. Mutta en tahdo metsän vartijalle pahaa.

Kettu seisoo hievahtamatta kolikko suussaan. Nyökkään eläimelle, ja se nielaisee hopean. Säikähdän aavistuksen verran. Tukehtuisiko kettu kolikkoon? Kettu nuolaisee omaa turkkiaan. Minusta näyttää, että sen karvojen latvat alkavat hehkua hieman voimakkaammin hopeaista sävyä.

Hetken toisia katseilla mittailtuamme kettu kääntyy, katsahtaa vielä lapansa yli minua ja alkaa jolkottaa kurusta poispäin. Jälkivana jää hyvin näkyviin pehmeässä lumen pinnassa.

*

Keitän itselleni lumesta juotavaa. Kypsyttelen nuotiolla lisää kalaa myös matkalla mutusteltavaksi. Katson jäljellä olevaa kalavarantoa. Mistä löytäisin lisää särvintä? Eipä sitä oudassa ole runsaasti. Kuukivi oli ollut varman tuntuinen, ettei oudassa ole paljoa kulkijoita tähän aikaan talvesta. Metsän Väen kanssa minun pitäisi tehdä ensin sinunkaupat, ennen kuin voisin edes havitella riistaa.

Mietiskelen edelleen kohtaamistani ketun kanssa. Olikohan kyseessä oikeasti kantaemo vai haltijarahvas? Vaikutti kuitenkin siltä, että lahjani oli otettu vastaan. Ja nyt minulla olisi lumessa oppaana toimiva jälki, jonka kanssa kulkea rinnakkain metsää kohti.

Kunpa minulla olisi kartta. Osaisin hahmotella etäisyyksiä ja mittasuhteita, suunnista puhumattakaan. Olimme keskustelleet Kuukiven kanssa Vanaheimin geologiasta talvella. Olin aluksi yrittänyt asettaa maamerkkejä ja mittasuhteita ymmärrettäväksi kartaksi, mutta Kuukivi oli vähätellyt yrityksiäni. Miten hengetön liuska pystyisi välittämään tietoa siitä, missä oli parhaat ja kantavimmat kulkureitit? Mistä löytyisi apu kesän verta imevien hyönteisten ahdistukselle? Missä olisivat malmivuoret, marjaiset maat, yrttien lehdot ja kallioisemmat jylhät muodot? Tai sitä, mistä riista löytyisi talvilaitumilla sekä kesän vihannilla ruokamailla?

Minun oli ollut tyytyminen oppimaan Vanaheimin tämän seudun maamerkkejä, joita Kuukivi oli kertonut minulle kulkuni suuntaviivoiksi. Valkolaki olisi oletettavasti suurempi tunturi tai vaara, josta löytyisi ikiroutaa tai lumenviipymäalueita pitkälle kesään. Eksyttäjän Korpi kuulosti petolliselta, mutta nimi ei paljastanut minulle vielä muuta kuin jotain alueen maaperästä, kasvillisuudesta ja ehkä puustosta. Orrenpohja kuulosti Vanaheimin makean veden ketjun pohjoiseen työntyvältä vuonolta, tai vaihtoehtoisesti päävesistöön purolla tai joella yhdistyvältä omalta järvialtaalta.

Olin luullut astuvani metsän Väen valtakuntaan heti čáháligin kanssa koetun säikäyttävän kohtaamisen jälkeen. Mutta tähän asti olen vaeltanut vasta tunturien laitamailla ja outamaan karuuden keskellä. Oudassa ja varsinkin tunturissa elämisen edellytykset ovat karummat. Niissä on vähemmän eläimiä ja varsinaisesti Väkeäkään. Jokaisella paikalla on oma hengellisyytensä ja luontonsa. Mutta metsässä, edessäni siintävässä puustoisemmassa metsässä…

Varsinainen metsä, rehevämpi ja runsaammin tarveaineita tarjoava metsäinen maa on vasta edessä. Millaisiahan voimia mahdan vielä kohdata siellä?

Onneksi olen tottunut kulkemaan metsässä. Metsään astuminen vie kuitenkin aina oman aikansa pitkän tauon jälkeen. Tällä kertaa mukana on ennenkuulumatonta jännitystä ja odotusta. Minkälaista Väkeä tulisin vielä kohtaamaan matkallani? Silmäilen nuotiopiirin loimun ulkopuolelle jäävään hiljalleen hämärtyvään iltaan.

Haukkaan kypsää rautua. Tunnustelen säätilaa. Pakkanen alkaa taas kiristyä. Ei aivan niin nopeasti, kuin tunturikoivikkoon eilen yöllä lähtiessäni, mutta eiköhän keli vähän kovenisi yön aikana. Voisin nukkua vielä alkuyön tunneille asti rauhassa.

*

Herään yöllä epämääräiseen tunteeseen. Katselen tarkkaavaisena ympärilleni. Leirissä ei ole mitään liikettä eikä ilmassa tunnu pahan enteitä. Mutta säätilassa on jotain outoa.

Ympärilläni leijailee sankka sumu.

Vihreää sumua.

Kummallista. Illalla taivas ja ensimmäiset tähdet enteilivät pakkasta ja kuulasta säätä. Vai onko tunturin kurussa aarteenhaltijain Väkeä, joka saapuneen yön pimeyden voimin ja turvin on herennyt minua ahdistamaan kurun reunalle? Vain vaivoin pystyn kulkemaan leirissänikään menettämättä näköyhteyttäni omiin tavaroihini. Pahempaa murkua en ole tainnut kohdata koskaan kotimaailmassanikaan.

Pakkaan kaikki tavarani kantoliinaan ja reen kyytiin. Lähtiessäni yritän kiertää kehän leirini ympäri. Missäs illalla kohtaamani ketun jäljet ovat?

Pysähdyn. Eikä kehäni halkaisijakaan kierto pitäisi näin pitkää kestää.

Onko tämä jokin loitsu? Tähän ei taida pystyä kirves, eikä riimutettu puukkokaan.

- Olisiko sinulla neuvoja, Vanaheim? kuiskaan hiljaa.

Sumu pyörteilee ympärilläni. On hiljaista.

Kunnes…

…tule…

Höristän korviani.

…tule poika…

Käännän katsettani joka puolelle ympärilleni. Ääni muistuttaa jasan hiljaista kuisketta tuulessa, mutta siinä on erilainen sointu. Tämä hiljainen ääni kuulostaa siltä kuin se kumisisi vaimeasti maan alta.

…tule poika tunturiin…

Vihreä sumu sakenee ja kietoutuu tiiviimmin ympärilleni. Kuin saaliin tavoittanut peto yrittäisi suojella sitä kamppailevalta lajitoveriltaan. Sitten näen, kuinka vihreän sumun reunalta alkaa vyöryä oikein kunnon sankka toinen konto. Normaalin värinen sumumassa työntää vihreää sumupilveä, joka tuntuu pitävän kiinni viimeiseen saakka minusta. Viimeiset vihreän sumun haituvat irtaantuvat reestäni. Nyt kuulen salaperäisen kutsun ympäröivässä normaalin värisessä sumussa kokonaan.

Tule poika tunturiin

tule tunturin alle

makeaa on maan kyytön maito

sykkivä syli minulla.

 - Gabba-jievjan kaitsijat. Kyynäränkorkuiset. Piilokansa. Maahiset.

Tule.

Katson vielä minut ympäröineen sumun painaessa vihreän sumumassan kokonaan pois näköpiiristäni. Kun luonnollisemmalta tuntuva tunturin sumu on kietonut minut vaippaansa, kumarran kohdistamatta arvoni osoitusta minnekään tiettyyn suuntaan sumun keskellä.

- Sieltä mistä minä tulen, naiset ovat sisukkaita. Osa äkäisiäkin. Haavoittuvuutensa he piilottavat hyvin ja ulos päin he kantavat näkyvästi vahvuuksiaan. Sisältä he voivat olla silti hyvin herkkiä. He osaavat tarvittaessa noitua kuin parkkiintuneimmat merimiehet. Heidän tarkoitusperänsä ovat usein piilotettuja tai salattuja ja harvoin he kutsuvat meitä miehiä tarkoitusperiinsä suoraan aikeillaan. Mutta sellaiseen naiseen minä olen mieltynyt, mistä todistuksena kannan vaatimatonta sormusta sormessani.

Tunnustelen salaperäisen kutsun vaikutuksia itsessäni. Minun on puhuttava ehdottomasti totta kieltäytyessäni kutsusta. Mutta tunnen päätökseni olevan oikea. Vaikka en olisi vannonutkaan aiemmin talvella valaa, tunnen miten sydämeni tahto, sisäinen poltteeni, vetää minua eteenpäin.

- Jos olisin kuullut kutsunne toisessa ajassa ja paikassa, minun olisi hankalaa jollei mahdotonta kieltäytyä kutsustanne. Minusta olisi voinut tulla osa tunturin väkeä. Mutta nyt sydämeni halajaa eteenpäin. Metsäisten seutujen läpi.

Aistin kuin tuntisin jonkun minua tarkkailevan olemuksen hymyilevän kaihoisasti.

- Kiitos teille avustanne sumussa. Loppu rautusaalis, tunturien punainen kulta, kuuluu teille samoin kuin teille antamani hopea.

Lapan reestä raudut sopivan laakakiven päälle ja kasan päälle asetan hopeataalerin… ja toisenkin. Omalla tavallani jäisin kai kaipaamaan myöhemmin tätä Vanaheimin tunturivaellustakin. Vaikka tämä seutu on tavattoman karua ja elanto täällä on tiukassa… täällä on jotakin löydettävää sellaisille, joilla on rikkauksia sisällään.

- Kannan sitä mukanani, kuiskaan ääneen. Kyynel vierähtää silmäkulmastani.

Mielenliikutuksesta toivuttuani huomaan, että sumuseinämä vetäytyy takaisin tuntureiden maata kohti. Vastakkaisella puolella havaitsen ketun etääntyvän jälkijonon.

- Ketun jäljet sentään löytyivät.

Vedän syvään henkeä öisen tähtitaivaan alla. Aistin metsän tuoksun. Käännyn katsomaan vielä kerran tuntureita kohti. Närkästyn katsellessani vetäytyneen sumumassan paljastamaa maisemaa.

Missäs päivällä ylittämäni kuru on? Tasainen luminen aukeus peittää maiseman niin kauas kuin silmäni tavoittaa. Näen vain vänkkyräisiä koivuja sekä niiden välistä hyvin kaukana olevia tunturin lakien siluetteja pimeää yötaivasta vasten. Kohautan olkiani.

- Kuka sitä vanhoja muistelemaan pahalla. Ainakaan nyt, kun ei isompaa vastusta tullut. Nyt mennään eteenpäin…

Reen kantohihna asettuu levänneille hartioilleni totutusti.