Alakuun saaga - osa 42

Veistän kalenterisauvaan taas seuraavan päivän merkin. Säätila yllätti eilen, ilmassa leijaili vahva kevääntulon enne. Aamulla havaitsen pakkasen väistyneen ainakin hetkeksi. Suojasää on pehmittänyt lumivaipan kantta myös viime yön. Aurinko alkaa kajastaa horisontissa ja keväinen tuuli lakaisee vähiä pilviä pois taivaalta. Leirikentällä kulkeminen on melkoista sohjossa rämpimistä. Pehmeässä lumessa lammelle asti kahlaaminen ei houkuttele, mutta toisaalta minulla on varattuna leiriin vain vähän särvintä. Edellisinä päivinä saamani raudut ovat myös kaivettuina lumeen lähemmäs pyyntipaikkaa. Nälkä ohjaa minut haeskelemaan kovempaa kulku-uraa aiempina päivinä lammelle polkemiltani jäljiltä.

Aamusyönti jää lyhyeksi. Saan äkisti alkavasta syönnistä enteenomaisesti onkimalla noin kahdeksi päiväksi riittävät ruokakalat. Sitten syönti loppuu kuin leikaten. Tiirailen muutamien päivien aikana levenneen uveavennon reunalta lammen syvyyksiin. Yhtäkkiä katseeni tarkentuu näkökentän laitamille ilmestyvään… mitä oikein olen katselemassa? Veden virtaus ja pyörteet tai jokin ohuen läpikuultava kappale näyttää aivan pieneltä, avoimelta kämmeneltä.

- Olen tainnut lammesta jo osani saada, totean ääneen.

Nostan siiman koukkuineen ylös. Kaivan kantoliinasta esiin yhden kääpiöltä saamani hopeataalerin. Lasken kolikon kämmenessäni vesirajaan ja kallistan kouraa sivuttain. Raha lähtee leijailemaan pohjaa kohti. Sitten huomaan, kuinka läpikuultava käsi muuttaa hieman asentoaan, antaa rahan laskeutua päälleen ja vetäytyy näkymättömiin avannon alta.

- Kiitos teille, veden Väki. Kertoisitteko terveiset ja kiitokseni myös Akkruville.

Käyn tarkistamassa korpinristin ennen leiriin palaamista. Edellisinä päivinä hankeen kaivamani jäätyneet raudut ovat saaneet olla rauhassa. Naalin jäljet kiertelevät lammen jäälläkin, mutta aina ne ovat kääntyneet hyvissä ajoin ennen kalakätköä pakolaukkaan. Onkohan Vanaheimin korpeilla ollut asian kanssa jotakin tekemistä… Uskon kalojen pysyvän syvällä lumessa jäätyneinä tämän päivän, vaikka aurinko sulattaisikin lämmöllään hangen pintaa. Huomenna kaivaisin kalat ylös, latoisin ne jalakselliseen kelkkaan ja…

 Palaan leiriin. Humpsahtelen vanhoilla jäljillänikin, kulku on vaivalloista. Leirissä teen tulet päiväksi varaamistani tulisijan vierelle varatuista puista. Veistelen ja viimeistelen rekeen sopivaa vetoaisaa tunturikoivusta. Kun olen raivaamassa karsittuja oksia pois tulisijan vierestä, käteeni osuu muutamia tunturikoivun silmuja.

Käyn keräämässä useammasta tunturikoivusta silmuja kattilaan. Vanaheimissa on selvästi tunturikoivujakin, mutta kauempana pohjoisesta ne tuntuvat puuttuvan tyystin. Ainakaan aiemmin talvella kohtaamani haltija ei tiennyt niiden olemassaolosta mitään. Kun olen toimiini tyytyväinen, palaan jälleen leiriin. Otan kattilan oikeaan käteeni ja ojennan sitä ilmaan. Olo tuntuu tyhmältä autiuden keskellä, mutta kannattaa yrittää.

- Nämä pitäisi saada vietyä jasalle. Täältä kauemmas pohjoiseen, pysyvän lumipaikan läheisyyteen. Uusiksi tunturikoivun aluiksi.

Pohdiskelen mielessäni, tiedetäänköhän Vanaheimissa mitä ilmansuunnat ovat tai mitä ne edustavat. Hiljaisuus kumisee ympärilläni. Sitten ravistan päätäni.

Keskity, Alakuu.

Kertaan talven mittaan Kuukiveltä saamiani oppeja.

Terävä on kärkesi. Varvikon tapa mieltää ei ole sinulle enää uusi. Joskus kannattaa hyödyntää sitä materiaalia, jota yhdeksän maailmaa antavat. Luonto ympärilläsi on neuvojen antajista paras.

Olisiko tässä nyt saatavilla jotakin luontoon kytkeytyvää Väkeä, voimaa tai materiaalia, aineellista tai aineetonta, joka voisi auttaa minua viimeisenä tervehdyksenäni Vanaheimin tunturiluonnolle?

- Olisiko sinulla neuvoja, Vanaheim?

Leiriäni lähestyy voimistuvaa tuulen huminaa. Kevyt tuulenpyörre nostattaa irtoroskia pehmentyneen hangen pinnalta ja viskaa ne leiriini ilkikurisesti.

- Taidat ilkkua…

Tuuli muodostaa ilmaan hiljaisen kuiskauksen.

Tuon Alakuulle viestejä kuultavaksi. Kuukiven pyynnöstä.

Höristän korviani. Tuuli puhuu? Biegga olmain Väkeä? Kuuntelen, kun tuuli alkaa kertoa sanomaansa.

Olkoot polkusi tässä maailmassa turvallinen ja määränpääsi vielä kerran mielesi mukainen

Muista Alakuu. Lujat sinulla on valat. Eikä valapattoisia miehiä odota kovinkaan kehuttavat olot viimeisen auringonlaskun jälkeen.

Mutta toista ihmistä pitkin et tule koskaan elämään täytenä. Nauti korpimaista nyt, eläessäsi ja täällä kulkiessasi. Kartuta kokemuksia, varjele viisautta.

Minun täytyy aikanaan paljastaa sinulle yksi kuje, Alakuu. Ei puukossasi ole Katkaisun riimua. Terään uurtamani riimu on polku sisimpääsi. Riimu, joka ilmentää kantajan hengellisyyttä ja tekoja, sisäistä mahtia ja Väkeä. Uskon, että jos ja kun saat aikanaan tietää tämän, asia huvittaa sinua paljon. Riimu on vahvempi vaikutukseltaan kuin pelkkä katkaisu.

Ei terässä ole katkaisua, vaan hengen energiaa ohjaava riimu. Puukko on nyt attribuuttisi, asemaasi symboloiva esine. Puukko on oma hengellisyytesi jatke. Kuinka hyvin se pystyy tämän maailman asioihin, riippuu itsestäsi.

Tunnen, kuinka vereni kohisee. Mitähän yllätyksiä Kuukivi on minulle vielä varannut, näin jälkikäteenkin paljastettavina oppeina.

Tuuli alkaa laantua. Nyt on toimittava nopeasti. Ojennan käteni ja sinetöin kuulemani tiedot itselleni myöhemmin käsiteltäväksi. Riimu välähtää kämmenessäni.

- Odota.

Pieni tuulenpyörre jää pyörtelemään leirin lähelle.

- Biegga olmai. Veisitkö nämä puolestani aiemmin talvella kohtaamalleni jasalle? Tunturikoivun siemeniä.

Tuulenpyörre pysyttelee aloillaan. Tavoittelen äkkiä kantoliinani sisältöä.

- Saat hopeaista palkaksi. Ja kiitokseni.

Kohotan kämmenessäni hopeataaleria ylös ilmaan. Tuuli lähestyy minua leirin yli. Värivaatteideni huppu lennähtää pois päästäni ja kattilassa olevat tunturikoivun arvokkaat siemenet kiitävät korkealle ilmaan täsmällisen, pienen syöksyvirtauksen mukana. Viimeisenä niiden perään kohoaa – kuin fysiikan lakeja uhmaten – hopeataaleri kämmeneltäni. Huudan tuuleen vielä terveiseni kääpiölle.

- Veisitkö myös Kuukivelle terveiseni! Kerro vanhalle kääpiölle, että hänen ystävänsä on elossa ja voi hyvin!

Tuuli kuiskaa minulle vielä sanansa.

Kuukivi tietää sen. Hän ei ole puolestasi huolissaan.

- Kiitos.

Äkillinen tuulenpuuska sammuttaa nuotioni, tukistaa minua parrasta ja pörröttää tukkani pystyyn. Sitten voimakas humina katoaa pohjoisen suunnalle. Tuulen Väki ei ole kenenkään juoksupoika tai palkollinen. Se tulee milloin mistäkin ja menee minne huvittaa. Sen apua voi suunnitella vesillä liikkuessa tai metsällä saalista tuulen alta tavoitellessa, mutta koskaan siihen ei voi täysin ehdottomasti luottaa. Nyt Biegga olmai sai kuitenkin kiitoksensa, aineellisen ja aineettoman. Tiedän, että terveiseni sekä jasalle että Kuukivelle menevät perille… vaikka sainkin maksaa niistä hopeataalerin ja sammuneen nuotion verran. Kiitollisuus elää onneksi suussani ehtymättömänä.

*

Päivä kuluu leirissä pieniä askareita tehdessä. Voimia keräten. Tulevaan…

Saamani raudut laitan kypsymään maltillisella lämmöllä nuotion loisteessa. Paistan peratut kalat tikun nokassa selkälihat alaspäin, mahdollisimman vaaka-asennossa. Pidän kalojen rasvat matkalle mukaan varatuissa eväissä, minulle voimia aikanaan antamassa. Enhän tietäisi sitä, kuinka pitkä matka minulla olisi edessäni tunturikoivikon läpi. Heti, kun seuraava pakkanen kovettaa hangen kevyesti kuljettavaksi.

Otan kengät jaloista ja käsittelen ne kunnolla. Talia ja tervaa, Kuukiven paulapieksujani varten antamia. Näillä hoidat kenkiäsi, pidät kengät kuivina. Öljyä alussa enemmän, sitten älä niinkään. Jätän kengät juurakon varjoon kuivumaan ja asettumaan.

Uhraan hieman suolaa kypsyneisiin kaloihin ja napostelen ensimmäisiä pienempiä kypsyneitä rautuja samalla, kun annan jalkojeni tuulettua lämpimässä kevätsäässä. Suolatasapaino on tärkeä asia pidemmällä vaelluksella. Keitän lumesta pienen kattilallisen toisensa jälkeen vettä, juon ja tasaan kulkiessa niin helposti tarttuvan lievän nestehukan.

Syönnin jälkeen on vuorossa tärkeä osa varasuunnitelmaani. Punon kalastuksessa käyttämäni siiman monin kerroin sopivaksi vetoköydeksi jalakselliselle reelle. Työhön kuluu aikaa ja minun on varottava, ettei nuora sotkeennu hangen pinnalla tehdyssä työssä. Mutta lopulta saan sopivan mittaisen vetoköyden. Torvelo, minun olisi pitänyt varata reki käsivarrenmitan päähän tulisijasta. Kävelen paljain jaloin lumessa reen luokse ja sitaisen vetoköyden reen etureunan läpi. Teen lyhyen testivedon, muutan hieman solmukohtaa ja palaan lämmittelemään jalkojani tulisijan ääreen. Seuraava rautu onkin sopivasti kypsä. Varaan kypsyviä kaloja reilusti iltapäivän ja illan aterioille ja loput laitan – tällä kertaa kypsinä – hankeen jäätymään. Siitä ne saisin pitkän matkani alussa retkievääksi.

Kuin suunnitelmieni sinetiksi lämpötila laskee nopeasti iltapäivällä. Pakkanen alkaa kiristyä, joudun nyörittämään kengät jalkaani. Onneksi pieksut tuntuvat pintakuivilta. Nutukkaat ovat onneksi joka sään talvikengät, laitan ne jalkaani pieksujen alle lämmittämään jalkojani. Kenkäheinät olisi pitänyt jo oikeastaan vaihtaa, mutta mistäs niitä täällä tunturissa… etsisin uudet lämmikkeet, kun pääsisin aikanaan seuraavaan havupuiden metsänrajaan tai sopivaan pälveen. Toivottavasti.

*

Valmistauduttuani ja hyvin syötyäni torkahdan. Herätessäni säpsähdän ja säikähdän, olenko nukkunut kelin ohi? Yritän tiirailla taivaalle levittäytynyttä outoa tähtitaivasta, tähtien juovaa sekä taivaan yläkannella loistavaa kirkasta tähteä. Aprikoin vuorokauden ajan olevan jotakin keskiyön tietämillä. Kävelen kangistunein jaloin hangella, jäljistäni jää lumen pintaan enää pienet painaumat. Hyvä.

Pakkanen kalisuttaa hampaitani. Otan yhden kypsän kalan lämpiämään nuotion tuhkassa kytevän hiilloksen läheisyyteen. Pakkaan kaikki tavarani kantoliinaani. Tavaroiden sopiva järjestys on onneksi löytynyt parissa päivässä harjoittelemalla. Varmistan vielä, että Tuuliköysikin on mukana. Se on osoittautunut tähän asti tarpeettomaksi, vaikka olenkin tuulen kanssa ollut tekemisissä. Kirves jää keikkumaan kantamusten yläpuolelle nopeasti käsiin otettavaksi. Korkea painopiste tuntuu hieman epämiellyttävältä, vaikka kantamukseni eivät selkää painakaan. Mutta Vanaheimin tuntien kirves on hyvä pitää saapuvilla.

Myöhäistä iltapalaa syödessäni yritän arvioida, paljonko vastavalmistuneeseen rekeeni tulisi kalakuormaa lammen läheltä. Otan pienen riskin ja jätän kantamuksesta muutamia tavaroita reessä kuljetettavaksi. Kun en tiedä koivikon laajuutta, otan rekeen mukaan muutamia kuivia nuotion sytytyspuita. Leiristä lähtiessäni pakkanen on kovettanut hangen pinnan teräksisen kovaksi. Luon silmäyksen monina öinä palvelleeseen tulisijaan ja leirikenttään. Tässä on pärjännyt, kun on ympäristön tiennyt. Edessä on tuntematon ja sen arvoitukset. Lausun mielessäni kiitoksen leirisijalle. 

Lammelle saapuessani kaksi korppia istuu korpinristillä, molemmat omalla sakarallaan. Ne odottavat kiltisti, että ojennan suoraan kummankin nokkaan hopeakolikon ja lähtevät sitten lentämään öiseen pimeyteen. Lastaan kalakuorman reen kyytiin mahdollisimman matalaksi kuormaksi. Kun olen sitonut toisen solmukohdan vetoköydelle ja sovittelen lastatun reen valjaita hartioille, naali tulee lammelle eteeni alistuneen oloisena. Tiukassa täällä on ravinto... Nakkaan naalille yhden kookkaanpuoleisen raudun. Naali poistuu luotani taakseen vilkuilematta. Onhan tuokin osa tätä luontoa, kujeineenkin… Vaikka voinhan siltäkin ottaa jotakin opiksi.

Luovun tekemästäni vetoaisasta, sillä nyöritetty nuora tuntuu asettuvan hyvin kantoliinan kanssa hartioiden tasalle. Nuotion ääressä kuivattu ja keventynyt ohut runko sopii kuitenkin kävelysauvaksi. Ja saattaahan olla, että myöhemmin tuntuisi hyvältä vaihtaa reen vetotapaa. Saattaisipa sillä jarrutella ja ohjailla reen kulkuakin, jos vastaan sattuu alamäkiäkin. Tunturikoivikko alkaa reunustaa kulkuani molemmin puolin. Etenen taakseni vilkuilematta. Minun on nyt käytettävä kaikki aika hyväkseni. Päästävä tunturikoivikon läpi mahdollisimman kevyesti. Tämä on mahdollisuuteni.

Kulkiessani vaivun ajatusteni mantraan ja nirvanaan.

Jos ihmiseltä viedään kaikki toivo tulevasta, ei hän ole enää oma itsensä. Elämästä tulee suorittamista. Tästäkään taivalluksesta en vielä tiedä, onko seuraava määränpääni vasemman vai oikean käden puolella. Minulla on vain epämääräinen suunta kauas tuonne, eteenpäin.

Mutta ensimmäiset näytöt Vanaheimissa on nyt annettu. Minulla ei ole ehkä kaikkea, mitä tarvitsisin suoralta kädeltä tulevaa leirielämää varten (en voi uskoa, etten huomannut pyytää Kuukiveltä mukaan yhtä lehmuksenniiniköyden vyyhteä). Mutta minulla tuntuu olevan sopivan kekseliäs mielenmaisema täällä pärjäämiseen. Vaikka en tiedä tulevan polun polveiluja etukäteen eikä minulla ole kummoista suunnitelmaa, ratkaisut ovat löydettävissä uusien tilanteiden edellyttämällä tavalla.

Luolasta lähtöni jälkeen kivinen louhikko ja tunturikoivikko ovat olleet minun ja vaanien askeltaman valtakunnan välissä. Pitäneet minut vielä hetken verran erillään tarinani päänäyttämöltä… Muta nyt – pian – koittaa aika alkaa keräämään kokemuksia Vanaheimin turvemailta ja metsistä.

Makustelen Kuukiven salaisuutta. Jos se on vallassani (riimu sen vahvistakoon), tämä tieto minun kannattaa pitää itselläni. Kuukivi oli oikeassa, asia saa minut nyt jo huvittuneeksi. Puukon terässäni ei ole katkaisun riimua, vaikka Kuukivi silloin kauan sitten niin vakuuttikin. Puukon terän katkaisu ja kyvykkyys saa juurensa omasta uskostani ja toimistani. Minuudesta… luonnostani?

Älä ole kokoasi pienempi, älä suurempi.

Minulla on määränpäitä saavutettaviksi, tekoja tehtäväksi.

- Erämaassa minä etsin elävää vettä, kuiskaan ääneen.

Hartiani ovat tottuneet kantoliinan painoon. Jäätyneillä rautufileillä kuormattu pieni reki kulkee liukkaasti perässäni. Tunnen oloni levänneeksi ja virkeäksi, kulku käy vaivatta. Nyt mennään. 

Kaukana takanani naali kääntelee päätään ja kuuntelee. Reen jalasten suhina lakkaa kuulumasta.