2025 - epilogi

No niin.

Istuhan alas, ystäväni. Kai olemme vielä ystäviä?

Kirjoitin vuoden alussa otaksumia ja ajatuksia vielä silloin edessä olevasta vuodesta 2025. Jokainen voi lyhyellä uutiskatsauksella itse muodostaa käsityksensä siitä, mihin suuntaan ja kuinka lujaa sen jälkeen maailma on menossa.

Miten maailma voi?

Do what you can, with what you have, where you are, lausui Theodore Roosevelt.

Miten sinä voit, ystäväni?

Otitko sen merkittävimmän askeleen tänä vuonna? Ensimmäisen, kohti parempaa?

Onnistuitko pysymään valitsemallasi polulla, kohti parempaa?

Jatkoitko sinnikkäästi, vaikka vastassasi olisikin tuntunut olevan liian monta umpikujaa, liikaa ylämäkiä? Liikaa alamäkiä?
Ylämäet vievät tunturin huipulle. Alamäet vievät vehmaalle maalle ja kurujen pohjalle, kristallinkirkkaiden vesien ääreen.

Onko vieläkään liian myöhäistä?

Sillä maailma on meidän. Meidän kaikkien, myös sinun ja minun.

*

Jospa tarraudunkin tällä kertaa suoraan siihen tuntemattomasta kemiallisesta aineesta muodostuvaan Toivoon. Miksi keksiä nyt kirjoitettavaksi jotakin sellaista puolipakolla, jota on ilmennyt pitkin vuotta kiireettömissä hetkissä? Aidoimmillaan?

Tulkoon siitä tässä käsitellyksi ja esitetyksi muistiinpanojeni kautta, vuoden mittaan virinneissä ajatuksissani.

*

Kuu on maapallolle kosminen lottovoitto. Sitä ilman ei olisi nykyisenkaltaista elämää maapallolla. Maapallon kehitys planeettana, elämän ilmaantuminen ja kehittyminen olisivat täysin erilaisia ilman kuuta. Kuu ja maa muodostavat kokonaisuuden. Yli 4 miljardia vuotta sitten. Vaikuttanut koko elämän synnyn ajan. Voimakas magneettikenttä, joka estää kosmista säteilyä. Vakauttaa maapallon kieppumista auringon ympäri. Hyvin kylmät ja hyvin kuumat jaksot eivät vaihtele. Kaksoisplaneetat, tietyin massoin tietyllä etäisyydellä toisiaan kiertäen.

”Käy sisään, vieras. Tapelkoot ja sotikoot kuninkaat; me täällä elämme ystävinä.”

Anna mahdollisuus. Vaikka ei aiotun lainen ollutkaan.

Viipyilee mielessä kuin mieluisa työkomennus tai kokemus.

Mistä on loppukesä tehty?
Kasteisista aamuista
Kosteista, lämpimistä päivistä
Loimuavista auringonlaskuista.

Mansikoista, mustikoista,
hilloista ja puolukoista.
Heinäsirkan sirityksestä.
Lentoon päässeistä linnunpojista.

Niistä ovat loppukesän päivät tehtyjä.

Olen koittanut tutustua tähän lappilaiseen mielenmaisemaan. Siellä jossain kaiken sen kateuden ja vittuilun takana on se kipinä, ajatus, että olisikin kurjaa vanhentua täysin yksin.

Vihreän vaellustakin selkämyksen kuori keinahtelee joen rantaa seurailevalla kapealla polulla. Tästä kävelylenkistä ei vielä tiedetä, onko sisäpuoli vasemman vai oikean käden puolella. Ja se tieto – tietämättömyys – itsessään rauhoittaa minua.

Onko mitään muuta sellaista, kuin hämärän hetkellä päilyvä järvenselkä, lahti tai salmi, josta ihminen saa työntää kaikkien tarpeellisten varusteiden kanssa veneen vesille. Tuntemattoman, uutukaisen, mutta otaksutusti kalaisen veden kannattelemaksi.
Silloin on veneessä aikaa mukana. Ja ajatukset lainehtivat laveammin, arkikuvioista uusia polkuja etsien.

Lapsivesi klo 18:26

Etelässä tarjotaan paljon enemmän erilaisia merkityksiä ihmisten elämään.

Saatavilla olevia palveluja, tapahtumia, samanmielisiä kanssaihmisiä.
Täällä ne täytyy löytää itse. Vaivalloisempaa, mutta lopulta omempaa.
Olen minäkin käynyt tapahtumissa, palveluiden äärellä. Niin kuin nyt vaikka erämessut, onhan se aistien kirjoa. Mutta samasta syystä etelämpää tullaan tännekin. Erilaisuuteen. Merkityksiin, joita ei ole jokapäiväisessä arjessa.
Pitää löytää oma tasapaino.

Jos ihmiseltä viedään kaikki toivo tulevasta, ei hän ole enää oma itsensä. Elämästä tulee suorittamista. Älä ole kokoasi pienempi, älä suurempi.

Toivo on pienissä asioissa.

Usein ennalta laadituissa.

Kontrollin tunteessa.

Mutta löydettävissä myös muuttuneessa tilanteessa.