Alakuun saaga - osa 40

 

Vaikka minua väsyttää armottomasti ja lihakseni muistuttelevat pitkästä kivisestä päivästä, edessä on vielä tuiki tarpeellinen veiki eli iltapuhde. Etsin ja löydän oudasta tuulen kaataman ikimännyn, jonka maasta ylös repeytynyt juurakko muodostaa hyvän tuulensuojan. Juurien edustalle kasaan kivistä pienen nuotionpohjan. Tulisijan (aernien) henkeä muistan vuolaisemalla hieman hopeaa pienen kivipiirin keskelle, ennen kuin alan sytyttelemään märkiä maapuita. Kun olen kantanut pari juurakkoa yösijaksi aikomalleni paikalle, tapailen puukkoa veistääkseni niistä syttöjä.

- Seis, toppuutan ääneen toimiani.

Iltatulia ei parane tehdä pelkän puukon voimin. Kirves on työkalu metsään, puun pilkkomiseen ja kunnon lastujen lohkomiseen. Mistä tämä ajatus tulikin nyt mieleeni? Ehkä mielessäni pyörteilee jokin vanha talven aikana käymäni keskustelu Kuukiven kanssa? Niin tai näin, laitan puukkoni tuppeen. Kuukiveltä saamani kirves on juuri mitoilleni sopiva. Pian silläkin saa tarvittavat toimet tehtyä.

Puukkoa tarvitsen kuitenkin tulusten kanssa. Paksu savu pyörii illan tyvenessä osaamatta oikein päättää, mihin suuntaan se aikoisi. Kun lisään hiuksen hienoiksi tekemiini lastuihin tarttuneeseen pieneen liekkiin lastuja niiden kokoa alati suurentaen, tuli tarttuu lopulta ja alkaa kohottaa savua yötaivaalle. Seuraavaksi etsiskelen ja teen leirikentän ympäristön puiden oksista itselleni maasta kylmyyttä eristävän havupedin. Kuinkahan selkäni olisi jumissa aamulla rankojen päällä nukuttuani? Noh, mieluummin hetkellinen lihassärky kuin reumatismi…

Sulatan pienessä kattilassa lumesta vettä ja teen koko päivän edestä ruokaa kurnivaan vatsaani.

- Tämä lohi on nyt merta edempänä syönnöksellä. Mutta palaan kyllä kotijoelleni. Vaikka sitten hajuaistin perusteella, mumisen syödessäni Kuukiveltä osittain saamiani, osittain ostamiani kuivattuja matkaeväitä.

Metsään astuminen vie aina oman aikansa pitkän tauon jälkeen. Tällä kertaa mukana on ennen kuulumatonta jännitystä ja odotusta. Minkälaista Väkeä tulisin vielä kohtaamaan matkallani? Silmäilen nuotiopiirin loimun ulkopuolelle jäävään pimeyteen. Mistä löytäisin lisää särvintä täällä? Kuukivi oli varman tuntuinen, ettei oudassa ole paljoa kulkijoita tähän aikaan talvesta. Metsän Väen kanssa minun pitäisi tehdä ensin sinunkaupat, ennen kuin voisin edes havitella riistaa. Eipä sitä oudassa ole muutoinkaan runsaasti. Mutta olimmehan myös keskustelleet siitä, miten jokaisella paikalla on oma hengellisyytensä… Oma luontonsa.

Katseeni viivähtää tulosuunnassani.

Päätän uhrata alun perin kalastukseen aikomastani siimasta pätkän, riekkojen ja kiirunoiden ansalangan verran. Ja vaikka langalle tulisikin myöhemmin tarvetta, muistissani on parit pitävät kalastajansolmut oppeina. Siimaa en edes yritä katkaista kirveellä, vaan turvaudun puukkooni. Käveleskelen ja tihrustelen leirin lähiympäristöä siiman kanssa tutkiskellen, olisiko maisemassa mitään valkoisten lintujen ravinnoksi kelpaavaa.

Tuonne.

Kummallisen aavistuksen ohjaamana kävelen leiristäni hieman eteenpäin ja yhytän hämärässä muutamia matalia koivuja. Kaarestan pyydyksen niiden juurelle vaistoni ohjaamaan paikkaan. Ansalangan toimivuutta joudun tunnustelemaan käsikopelolla yön myötä laskeutuneessa pimeydessä. Kun pyydys jää mielestäni hyvin sijalleen, lähetän äänettömiä pyyntöjä aiemmin talvella kohtaamalleni jasalle ja häneltä saamalleni siunaukselle. Kosketan värivaatteideni valkoisella hupulla vielä ansalankaa muistutuksena koetusta.

Katselen takaisin leiriin palatessani nuotiosta taivaalle kohoavaa savua. Täkäläinen tähtitaivas on outo. En näe Linnunrataa öisellä tähtitaivaalla. Sen sijaan taivaalle kaartuu horisontista nouseva, tyvestään hiljalleen levenevä kirkkaiden ja tuikkivien tähtien lukuisia eri sävyjä kimmeltävä juova. Kuin taivaan ylle kaartunut Maailmanpylväs, kärjessään kirkas pohjantappi maailman napa. Myöhemmin taivaalle ilmestyy pilviverhoa sekä öinen kulkija kuu. Kuun näkyvät kraatterit ja kuviot ovat nekin outoja.

Sijaan tavarani juurakon ja maan rajan suojaan. Kantoliinasta käärin itselleni makuupussin. Pidän kaikki mukanani olevat vaatteet ylläni. Yhdessä lämmittävän paksun taljan kanssa ne pitävät minut sopivan lämpimänä aamuyön kylmimmille tunneille saakka. Nukun väsymystäni pois kääntyillen.

*

Aamulla rihmasta löytyy vielä lämpimän tuntuinen riekko. Kynin linnun ja teen siitä kattilassa itselleni käristyksen. Vähän tuimaa vedessä suolatta paistettu ruoka on, mutta hotkin sen nälkääni tyytyväisenä. Vähäistä mukana kantamaani suolaa Kuukivi oli vannottanut säästämään lämpimiä kelejä varten.

Syömisen jälkeen veistän kovasta kelopuusta itselleni oman kalenterisauvan. Teen ensimmäistä aamua merkitsevän pienen veiston kalenterin yläpäähän. Aamutoimien jälkeen potkin nuotion juurakot erilleen ja katson muutoinkin, ettei leiripaikalle tai juurakon kätköihin jää mitään tavaraani.

*

Edessäni avautuva maasto suo epämieluisen yllätyksen. Outamaan mäntymetsäinen kaistale muuttuu hiljalleen kohoavassa maastossa tunturikoivikoksi. Vänkkyräiset, matalat rungot kasvavat harvana maisemaa hallitsevana metsänä. Maastossa on toivottoman hankalaa suunnistaa maamerkkien avulla. Otan suuntimaa kelmeästi pilvien raosta paistavan auringon mukaan. Ainoa selkeä maamerkki reitilläni on aamupäivän aikana vastaan tuleva kapea järvi.

Kuljettuani puoli päivää pysähdyn hetkeksi ja keitän lumesta vettä. Tunturikoivuista tehtyjen kynsitulien sytyttämisessä menee kauan. Yskin ja köhin savuttavan nuotion ääressä, ennen kuin kituliaasti palava vihertävä liekki syttyy ja alkaa nuolla puita.

Tuumaustauon paikka. Jatkanko eteenpäin, tietämättä kuinka pitkälle koivikko kestää? Koivutulilla selviäisin illallakin itseäni lämmittäen, mutta yöunista minun ei kannattaisi haaveillakaan. Tuleen joutuisi lisäämään miltei koko ajan puita, että sen saa palamaan lämmittävästi. Koivikossa ei näy pälviä, ja lunta tuntuu olevan reilusti. Miten kaivaisin edes itselleni yösijan lumeen? Entä jos tulee tuisku? Ajatus hangella nukkumisesta ei houkuttele, vaikka mukana kantamani talja hyvä eriste onkin.

Lyhyen tilannearvion ja juomatauon jälkeen päätän kävellä paluumatkalla tapaamani lammen ääreen. Käveleskelen ristiin rastiin vesistöllä ja löydän kuin löydänkin pari uveaventoa. Uhraan Kuukiven kuivamuonista pienen suikaleen ja pujotan sen suureen koukun varassa vedenalaiseen maailmaan. Ensimmäisestä uveavennosta en saa mitään. Yritän vielä toisestakin avannosta. Pari minuuttia ongittuani tunnen vahvan tärpin. Joudun lappamaan siimaa jäälle käsin ja välillä antamaan löysiä. Lopulta avannosta pullahtaa jäälle kookas rautu.

Vien raudun rantakoivikkoon ennen kuin perkaan sen. Perkeet yritän kätkeä haisemasta lumeen. Punnitsen perattua kalaa ja katselen ympärilleni. Olen joka tapauksessa väsynyt. Minulla on paluureittini varressa pari puoliksi palanutta juurakkoa valmiina sekä valmis yösija. Ja luulen, että minun täytyy täydentää eväsvarastojani sillä, mitä ympäröivä luonto täällä minulle antaa. En voi luottaa loputtomiin riekkojen varaan.

Teen päätöksen tulla huomenna onkimaan järvelle. Kalojen antaisin jäätyä hangessa ja tekisin niille tunturikoivuista jalaksellisen pienen reen perässä vedettäväksi. Kun en saa tuntemuksia riekon rihmojen virittämisestä enää paluumatkallani, keräilen vähän ennen leiriä tarvepuuta reen tekemistä varten. Rihman laitan kuitenkin varalta pyytämään leiripaikan lähelle.

*

Aamulla herään aikaisin. Riekon rihma on tyhjä mutta onneksi paikallaan. Järvelle kävellessäni havaitsen, että naali on kierrellyt tunturikoivikossa. Sen jäljet risteävät parissa kohtaa eilen kulkemieni omien jälkien yli.

Jäällä satun parahiksi rautujen aamusyönnille. Nostan punaisia suuria kaloja jäälle. Aamusyönnin loputtua alan perkaamaan kaloja. Jostain lehahtaa paikalle pari korppia, jotka laskeutuvat turvallisen välimatkan päähän katselemaan toimiani.

- Olettekos aasojen palkollisia? kysyn hiljaa.

Kauempana olevat korpit rääkäisevät pahanilkisesti ja toinen niistä hyppää tasajalkaa korkealle ilmaan. Halveksuen ne kääntyvät katsomaan minuun päin tuimasti. Naurahdan vaisusti.

- Pahoittelut. Elämäni viime aikoina on tehnyt varovaiseksi. Vanaheimin korppejahan te olette. Villejä ja vapaita.

Molemmat korpit niiata niksauttavat ja alkavat telmimään lumella. Näen niiden hankaavan nokkiaan toisiansa vasten ja kurahtelevan matalilla karheilla äänillä. Lumileikkejä, hyppelyä, nokan hankaamista lumeen. Huomaan katselevani kahta korppia miltei kaihoisasti. Korpit solmivat elinikäisen parisuhteen jo ennen lisääntymisikää. On helppoa säilyttää leikillisyys ja elämänilo, kun kumppani on rinnalla. Ehkä vielä jonain päivänä…

Jätän perkeet jäälle, mutta valmiit peratut rautufileet peitän lumisohjoon riittävän syvälle jäätymään. Veistän vielä rannan koivuista lumen päälle korpinristin. Korpit katselevat välillä toimiani uteliaasti, mutteivat puutu tekemisiini. Yritän vielä kerran onkimista avannosta ja saan kuin saankin pari ruokakalaa vielä iskemään raudun evistä koukkuun veistämääni syöttiin.

Harmittelen, että jäälle jää paljon jälkiä kalastamisestani. Toisaalta jalanjälkeni erottuvat joka tapauksessa täällä lumessa. Kuinka peittäisin myöhemmin kulkiessani omat jälkeni? Kunhan pääsen tunturikoivikon vastakkaisella puolella odottavaan metsään, minun kannattaa pitäytyä maastossa, jossa jälkeni eivät loista hangella kauas yläilmoihin. Lumien sulettua näkyvä jäljestämiseni onneksi vaikeutuisi huomattavasti.

Kuinka peittäisin omien jälkieni hajun? Hajuni on tässä maailmassa uusi. Se voi kiihottaa uteliaita mieliä. Millä peittäisin hajujani, kuinka sisällyttäisin siihen varoituksen? Kotimaailmassani villieläimet pelkäävät kyllä urean hajua. En ehkä aio kusta kintuilleni, tulojäljilleni kyllä. Joka tapauksessa minun kannattaisi sulan maan aikana minimoida jättämieni jälkien haju. Sääolosuhteita ja maastoa hyödyntäen. Kulkisin vesisateella ja aamukasteessa, kun niiden aika koittaisi keväämmällä. Kivikoissa ja matalia puroja sekä jokia pitkin. Nyt kulkiessani minun täytyisi kai hyödyntää kevään tuiskut, vaikka ne eivät ulkona kulkemiseen houkuttelekaan. Mutta turvallisuus ensin.

Voisin ehkä suojautua Vanaheimin metsän Väeltä jossain määrin. Mutta minulla on tunne, että aasoista köykäisimmältä en pystyisi piiloutumaan täälläkään. Olisin kuin nappula hnefataflilaudalla. Silmänhäpäisijä oli saanut jostain syystä ensimmäisessä kohtaamisessamme hieman näpeilleen. Taatusti uusi kohtaaminen aasojen kanssa tulisi kuitenkin piakkoin, mutta sitä minun on turha murehtia etukäteen. He etsisivät kyllä minut käsiinsä; valmistautuisin siihen niillä keinoilla ja tiedoilla joita Kuukiven kanssa olen saanut.

Toinen korppi alkaa ronkkua levottomasti. Katson korppeja. Niiden nokat ovat suunnattuina aamun tulojälkiäni kohti. Sitten ne kääntävät katseensa minuun ja alkavat molemmat hyppiä tasajalkaa hangella. Nakkaan kiireesti kantoliinan selkääni ja otan äsken saamani kalat käteeni.

- Kiitos varoituksesta. Jäällä olevat perkeet ovat teidän.

Korpit niiaavat ja kehottavat minua nopeasti matkaan ronkkuen edelleen levottomasti. Seuraan jälkiäni nopeasti kohti leiripaikkaa. Leiriä lähestyessäni etenen hiljaa. Näen kauempaa, ettei leirissä ole mitään liikettä. Juurakot ovat tulisijan sisällä siinä asennossa kuin miten ne aamulla jätin, paikkoja ei ole pengottu. Sitten havaitsen tuoreet naalin jäljet jotka kulkevat aamullisten jälkieni yli. Katson riekon rihmaa kohti. Katseeni tavoittaa rihmassa olevaa riekkoa suussa pitävän naalin virnistyksen.

- Pois! huudan ja läimäytän käsiäni yhteen.

Lähestyn naalia nopeasti. Valkoinen napakettu päästää riekon suustaan, virtsaa nopeasti rihman päälle ja poistuu silmin nähden närkästyneenä paikalta nopeasti juosten.

- Sen elukka minkä teit.

Olinhan minä kuullut ja lukenut naalista vanhoilta Ylä-Lapin asukkailta. Että naalia etevämpää riekon rihmojen tyhjentäjää ei ollutkaan. Vanhana aikana, rautapyynnin ollessa vielä sallittua, ne kusivat ketunloukkuihinkin ja ottivat jäätyneistä raudoista syötin itselleen vahingoittumattomana. Nyljen riekon ja jätän nahkan sekä höyhenet näkyvästi hangelle. Siinä olkoon. Rihmaa minun ei enää hyödyttäisi asettaa pyytämään, naali oli jo pyytöni merkannut. 

Mukana tuomani pari rautua asetan juurakon tyveen lumen alle jäätymään, huomiseksi aamupalaksi. Riekosta keittelen itselleni tämän päivän ruuan. Olisivatko raudut vielä huomenna syönnillään? Veistelen pientä vesikelkan mallista rekeä leirissä ja päätän mennä ajoissa nukkumaan.

Tänä iltana pilvitaivas repeilee. Vanaheimin revontulet alkavat hehkumaan komeana kevätyön tähtitaivaalla. Mietin kaikkea kokemaani. Olen saanut särvintä. Osa Vanaheimin eläimistä tuntuu olevan jopa puolellani. Lienee kiitoksen paikka.

Tutkailen kummallisia kasveja, joita Kuukivi oli laittanut pienessä pussukassa kantoliinaani. Saisiko yrteistä keiteltyä vahvistavaa juomaa? Keitän kokeeksi pannussa muutamia lehtiä ja havaitsen niiden maun erinomaiseksi. Täytän keitoksella juomaleilini ja kohotan sen kohti yötaivasta.

- Malja sinulle, Fröi. Sateen ja päivänpaisteen sekä vuodentulon jumala.

Huomenna olisi taas uusi päivä. Veistän kalenterisauvaan toisen merkin. Sen, joka jäi aamulla tekemättä. Nyt kun perustarpeet on turvattu, on sijaa kulttuurillekin ja laveammille ajatuksille. Ja toivolle kahdesta lumihangessa leikkivästä korpista.