Alakuun saaga - osa 39

Oudan ja kivisen erämaan rajan kuiva kelopuu etääntyy lopulta niin kauas, etten enää erota sen oksalla järkähtämättä jököttävää pöllöä. Aistin enemmän kuin näen nopeasti hämärtyvässä kevätillassa lähestyvän metsän. Louhikon reuna häämöttää jo. Onneksi pääsisin yöksi suojaisempaan maastoon. Ilmanhenki viilenee nopeasti ja ennakoi kirpeää keväistä pakkasyötä. Näissä ajatuksissa tarkkaavaisuuteni herpaantuu… anteeksiantamaton virhe täällä Vanaheimissa, näin jälkikäteen ajatellen.

Olen hypähtää säikähdyksestä ilmaan, kun tunnen vahvan karvaisen kouran tarrautuvan nilkkani ympärille. Karjaisen vaistomaisesti säikähdyksestä ja katson jalkoihini. Koura vetäytyy nopeasti pitkän, ohuen käsivarren vetämänä läheisten suurten kivipaasien rakoon. Karmivan hetken kuluttua erotan raosta pimeän keskeltä tiirailevan silmän valoa heijastavan kalvon. Kuin vesistön syvyyksistä saalistaan tarkkaileva kuha.

- Čáhálig, henkäisen.

Louhikon čáhálig. Kivikon kolojen karvainen, apinan kaltainen villieläin. Voi perkunas! Olen ajatuksissani kävellyt čáháligin ansaluolaston päälle. Jossain tuolla lohkareiden alla on luolasto, jonka kivikasojen varaan tuetun katon päälle olen joutunut. Luolansa kivisiltä käden- ja jalansijoilta apina voi pyrähtää tavoittelemaan jalkojani seuraavaksi riittävän suuresta raosta mistä suunnalta tahansa.

Oli onneni, että čáhálig hämääntyi perääntymään huudahdukseni takia. Olen sille outo saalis, uusi kulkija Vanaheimissa. Mutta hämäännys ei kestäisi kauan. Silmä tuijottaa minua pimeän kolon keskeltä rävähtämättä. Arvioiden. Irvistän ja paljastan hampaani otukselle. Silmä häviää, ja salamannopeasti hyödynnän voittamani hetken loikkien ansaluolaston katolla olevalle yksittäiselle suuremmalle lohkareelle. Katselen arvioiden ympärilleni. Suuria kivien välisiä koloja on kaikkialla ympärilläni.

Olenko joutunut jo saaliiksi? Vai toiminko kuin saalistaja toisen läheisyydessä?

- Osaaminen ja toimintakyky.

Nyt minun tulisi hyödyntää kääpiöltä saamiani oppeja. Tietoja vastustajastani.

Čáhálig on todennäköisesti kerännyt talven mittaan itselleen ruokavarastot pärjätäkseen tulevan kesän yli. Louhikon apinat kaivavat usein talvella ansaluolastojaan paksun lumen sisään ja pyydystävät sieltä käsin väijyen peuroja sekä pienempää riistaa kuten napajäniksiä ja kiirunoita. Sillä tavalla ne paikkaavat muina vuodenaikoina tuurin varassa olevaa saalisonneaan kivikon keskellä. Ne eivät jätä ohi kulkevaa riistaa pyytämättä koskaan lumettomana aikanakaan. Nälkä on kova opettaja, ne ovat kärsivällisiä. Apinat eivät loukkaa itseään taistelemalla kivikossa suoraan saaliin kanssa, vaan vetävät saaliin raajasta kivikkoon jumiin, odottaen…

Mutta kylläisenä čáhálig on kovasti kiiltävän ja korean perään. Čáhálig nappaa kaiken tavoittamansa värikkään ja kiiltävän tuomaan iloa harmaassa ja pimeässä kiviluolassa elämiseen. Monet väkivahvat vaanit (joille pieni apina ei mahda mitään) ovat menettäneet värikkäät kengänpaulansa. Näin myöhään keväällä apinan ruokavarastojen ollessa (toivottavasti) täynnä, voisin koettaa lahjoa apinaa. Varma almu epävarman taistelun lopputuloksen sijaan… Ainakin se saa sen epäröimään seuraavaa siirtoaan.

- Čáhálig. Päästä minut vahingoittumattomana pois metsään, niin lupaan sinulle hieman hopeaista palkaksi.

Kaivan vaivihkaa repusta Kuukiveltä saamani tuluksen esille.

Se, miten käytät tulta tästedes, on omassa vallassasi, ja siitä ei kukaan muu ota vastuuta.

Kuukivi oli talven pitkinä iltoina valistanut minua tulen Väestä. Vaikka minulla ei olisikaan omaa kipinää, monet Vanaheimin eläimet pelkäisivät tulen Väen voimaa. Se on niiden luonto, ne tottelevat tulta. Uskon että ihmismäisyydestään huolimatta louhikon apinassakin on riittävästi villiä eläimen luontoa, joka saa sen pelkäämään tulen Väkeä. Tuli on sille luonnoton elementti täällä kivisessä elinympäristössä.

Lahjus. Uhka. Ja viimeisenä… otan puukon pois tupesta. Minun on joka tapauksessa kyettävä iskemään tuluksesta kipinä, jos tilanne sitä vaatii. Mutta toisen eläimen turhalla surmaamisella on aina oma taakkansa. Hengenpitimiksi saaliin pyydystäminen on oma lukunsa, mutta Vanaheimissa turhaa surmaamista pidetään pahana. Itsepuolustuksen raja on häilyvä, jos taistossa toinen menettää turhaan henkensä. Enkä varsinaisesti tahdo pahaa čáháligille. Tahdon vain päästä pois sen ansasta.

- Minä menen nyt.

Katson niin lähellä, mutta toisaalta niin kaukana olevia louhikon reunassa kasvavia puita. Ovelasti asemoitu ansaluolasto. Käännän katseeni alas kivikkoon ja painan mieleeni jalansijoja sekä eteenpäin vieviä askelsarjoja kivikossa. Taatusti osa näkyvistä kivistä on valeaskelmia, jotka vajoavat alas luolastoon ja veisivät helposti jalan mennessään. Mutta minun täytyy soveltaa samaa menetelmää kuin kulussa juuri ja juuri kävelyn kestävällä hangen pinnalla. Jos tunnen pienenkään vajoamisen toisella jalalla, minun täytyy siirtää kehoni eteen ja varata paino toiselle jalalle. Keventää toinen jalka ilmaan ilman humpsahdusta.

Räpäytän silmiäni. Kuulen hädin tuskin erottuvan kahahduksen takaani kivipaaden reunalta, ja säntään eteenpäin. Ainakin čáháligilla kestää hetken aikaa, että se etenee luolastossaan seuraavalle pyyntireiälleen. Loikka, juoksuaskelia kivien kärkien päällä… ensimmäinen oikean jalan alla painuva kivi, varaan vasemmalle ja loikkaan seuraavalle… sekin vajoaa, tasajalkahyppy eteenpäin ja sieltä löytyy onneksi pitävä jalansija. Seuraava ponnistus, tunnen hipaisun jaloissani ja kiidän eteenpäin. Luolasto ei voi yltää enää kauas allani… Louhikon pohjan täytyy nousta hyvin nopeasti lähestyvää oudan metsänpohjaa kohti.

Kuulen kivien raskasta ryminää edestäni. Peijakkaan apina romahduttaa luolastonsa reunan saadakseen minut iskeytymään kivikkoon vauhtini menettäen. Epätoivoinen ja kylläisten apinoiden harvoin käyttämä konsti. Mutta sitten čáhálig tekee ratkaisevan virheen. Se työntää ruman apinan naamansa esiin sortuman vieressä olevan pitävän kiven raosta. Vaistomaisesti isken puukollani tuluksesta kipinöitä kohti apinan naamaa. Čáhálig mylväisee ja nostaa kouransa valonarkojen silmiensä suojaksi. Ponnistan jaloillani sen naamaa peittävistä kourista ja loikkaan kauas sortuman ulkopuolisille liikkumattomille lohkareille.

- Hävisit.

Sydämeni pumppaa ja tykyttää kiivaasti. Ryminä takanani vaimenee. Vedän henkeä ja käännyn katsomaan taakseni louhikkoon ilmestynyttä kolmen metrin syvyistä onkaloa. Se oli lähellä.

Katsellessani kuopan reunalta työntyy esiin karvainen koura. Kämmen avattuna, pyytäen.

- En päässyt pois ansastasi ainakaan sinun tahtosi mukaan, sanon happamasti.

Kämmen ei liikahdakaan. Huokaisen ärtyneesti.

- Mutta lupaus on lupaus. Niihin suhtaudutaan vakavasti täällä Vanaheimissa.

Lasken kantamukseni ja kaivan kantoliinani sopukoista esiin kääpiön pestiläisyydestä saamani hopeat. Otan yhden kolikon pussukasta. Kävelen puukko oikeassa kädessäni varuillani lähemmäs kohti čáháligia. Laskeudun kumaraan ja kurotan vasemmalla kädelläni painamaan kolikon sen karvaiseen kouraan.

- Siinä. Toivottavasti saat ostettua sillä mädäntyvää lihaa toisilta kaltaisiltasi.

Koura häviää kuopan reunalta. Nousen suoraksi ja peräännyn askeleen verran. Sitten koura ilmestyy uudelleen kuopan reunalle.

- Eikö sinulle ahneelle riitä…!

Vaikenen ja katson tarkemmin apinan kouraa. Se ei ole kuopan reunalla jännittyneenä, kämmen avattuna pyytäen kuten äsken. Vaan hieman sormet koukussa, rentona kuin tervehdyksessä.

- Ei sitten temppuja.

Siirrän puukon vasempaan käteeni. Astun askeleen lähemmäs, kumarrun ja kättelen apinan kämmentä. Karkea karva ja kourassa tuntuvan saven tahmaisuus tuntuvat hieman epämiellyttäviltä, mutta eleessä on jotakin inhimillistä. Koura häviää kättelyn jälkeen viivytellen kätköihinsä. 

Käännyn, kävelen kantamuksieni luo ja asettelen ne selkääni.

Nyt minun on aika siirtyä outaan. Ja siitä edelleen edemmäs pitkin metsäisiä maita. 

Midgardin Alakuun on aika astua Vanaheimin metsän Väen valtakuntaan.