Alakuun saaga - osa 37

Ennen kuin näen minkään lähestyvän, kuulen äkkiä voimistuvaa ujellusta ja tuulen suhinaa. Nopeasti lähestyvä ääni yltyy ja peittää kauempana vielä äsken kuuluneiden korppien äänet. Korkealla taivaalla, oudan suunnalla, matalalla riippuneiden pilvien välissä pilkahtaa kirkkaan kultainen loiste, joka sokaisee silmiäni. Tihrustan katsettani hyvin nopeasti lähestyvää ilmiötä kohti ja järkytyn.

Keihäs.

Hypähdän vaistomaisesti kalliolla, miltei eläimellisellä loikalla, metrin sivulleni. Jo lähelleni ehtinyt keihäs korjaa automaattisesti kurssiaan. Suljen silmäni ja keihäs iskeytyy rintakehääni vasten.

RIIPS!

Tulee täysin hiljaista. Äskettäin etäämmällä olevan outamaan metsässä kuulunut korppien ronkkuminenkin vaikeni. Kun en tunne kipua, raotan silmiäni varovasti.

Kultainen keihäs törröttää rintakehääni vasten.

Ilmassa kuulunut ujellus syntyi keihään varressa olevasta reiästä. Kuin jäniksille viritetyn nuolen reiästä kuuluva ilmavirran synnyttämä ääni. Metsästäjät käyttävät samanlaisia ääntä päästäviä nuolia saaliinsa laukauksen jälkeiseen pysäyttämiseen jousimetsästyksessä. Keihään mallissa on mielestäni jotakin erikoista… kun katseeni pyyhkäisee koko loistavan kirkkaan keihään päästä päähän, tajuan sen olevan malliltaan atlatlin avulla heitettävä vipukeihäs. Kaukaa heitettäväksi tarkoitettu, ei lähitaistelijoiden käyttämä monipuolinen keihäs.

Keihään kärki on lävistänyt värivaatteeni, mutta ihossani ei ole naarmuakaan. Keihään kärki tuntuu kevyenä painalluksena ihoani vasten. Uskomattoman taidokkaasti koristeltu pitkä keihäs leijuu painovoimaa uhmaten viistosti ilmassa. Painovoimaa uhmaten?

Loitsittu keihäs. Pelkurijumalan loitsittu keihäs. Gungnir.

Riistän katseeni keihäästä ja kohotan pääni miltei uhmakkaasti taivaalle päin.

- Teitte sitten reiän minun värivaatteisiini.

Murahdan. Tunnen, kuinka kasteessa saamaani Alakuun nimeen kytkeytynyt Vanaheimin luontoni kohoaa pintaan. Olen ensimmäistä päivää tämän maailman taivaan alla, kuin jumalten näytökseen esiripun takaa ilmestynyt uusi hahmo. Olen saanut väkevän vihamiehen ensimmäisen iskun, tappavaksi tarkoitetun. Kuukivi on muovannut minua ajattelemaan varvikon tavalla. Se on talven aikana saamistani opeista suurin. Vaikka en olisi oppinut mitään raudan Väen tai muita vähäisempiä taitoja, tämä taito yksin auttaa minua selviytymään - täällä.

Antiikin kreikan tragedioiden sankareilla oli hyvin mielenkiintoinen mielenmaailma. Jumalat ja Kohtalottaret saattoivat sörkkiä hetkenä minä hyvänsä asiat aivan päin Kerberoksen berberiä. Ja lopussa häämöttää vääjäämätön, toisinaan jopa väkivaltainen kuolema.

Mutta se, mitä teemme eläessämme ja miten toimimme vääjäämättömältäkin näyttävän tuhon edessä, määrittelee mitä nimestämme ja teoistamme kerrotaan jälkipolvien suussa ja kansan parissa. Pakenetko? Nöyristeletkö? Vai… taisteletko?

Aut moriendum aut vincendum - joko kuolla tai voittaa.

Kosketan vasemman käden sormillani keihästä.

No niin, Oðin. Pelin seuraava siirto on Sinulla. Jos annat minun katkaista keihääsi, sen nimeen vannotut valat muuttuvat pätemättömiksi… Ehkä. Mutta menetät keihään, joka ei osu ohi.

Mutta jos kutsut keihääsi takaisin…

Tapailen oikealla kädelläni värivaatteideni päällä roikkuvan puukon kahvaa. Siinä samassa Gungnir kohoaa kiireesti läheisen kelopuun latvan korkeudelle, ja kultainen loiste alkaa etääntyä säkenöiden kauas horisonttiin. Ärähdän ääneen.

Joku tuolla jossain jätti leikin kesken ja perääntyi kerran aloittamastansa. Sellainen ei ole Vanaheimin tapa. Sellaiseen Kuukivi ei ole minua opettanut. Iskostan katseeni kauas taivaiden äärimmäisiin korkeuksiin.

- Oðin... Tämän sinä löydät vielä edestäsi, Silmänhäpäisijä.

Suhahdan lupaukseni matalalla äänellä, keskellä päällepäin elottoman näköistä kivikkoa. Ilman vahvempia valoja… mutta minulla on vahva tunne, että sanani tulevat kuulluiksi.

Kuulen läheisen kelopuun suunnalta narahduksen. Aistit valppaana käännähdän ripeästi katsomaan kivikon keskellä seisovaa kuivunutta, elotonta puuta. Vihani laantuu hölmistykseen.

Puun kuivuneen oksan päällä istuu päätön pöllö.

Se ei taatusti ollut siinä tullessani tähän vanhan uhripaikan luokse, siitä olen varma. Sen verran monta kertaa tarkastelin kuivuneen kelopuun ääriviivoja lähestyessäni sitä kivisen joutomaan halki, pyrkiessäni kohti metsänrajaa. Puuskahdan ääneen tietämättä mitä minun pitäisi oikein tuntea.

- Sellainen päivä Vanaheimissa.

Tarkkailen ympäristöäni uusien yllätysten varalta ja pälyilen vaivihkaa päätöntä lintua, joka istuu täydellisesti tasapainossa oksalla. Ilmestyikö linnun kuvatus siihen tyhjästä, vai lensikö se paikalle jostain, niin erikoinen ilmestys kuin onkin? Suuntaan katseeni päättömään harmaaseen pöllöön ja otan varovaisen askeleen kohti outaa. Linnun jäämistö ei liikahdakaan.

Otan muutamia askeleita katse edelleen pöllössä. Kun välitöntä vaaraa ei vaikuta olevan, tohdin katsella askelten sijoja edemmäs kivikossa. Sitten katseeni osuu uhripaikan lasittuneeksi muuttuneen kiven pintaan. Katsahdan liikkumattomaan pöllöön ja lasken kantamukseni maahan. Kaivan esiin yhden Kuukiven minulle pestiläisyydestäni maksaman hopearahan. Palaan asettamaan rahan lasittuneen kiven päälle, nostan kantamukseni selkään ja etenen kappaleen matkaa kohti metsänrajaa. Pöllön raato jää törröttämään jäykkänä ja liikkumattomana kelopuun oksalle.

Etenen kohti metsänrajaa. Pysähdyn vielä kauempana, kun erotan kelopuun ja sen oksalla nököttävän ylimääräisen kyhmyn riittävän selvästi. Lausun kielelleni nousevat sanat, tietämättä kenelle ne oikein on tarkoitettu tai kenelle ne päätyisivät.

- Valani pysyy voimassa.