Alakuun saaga - osa 36

Kaukana, kaukana etelän suunnalla, jossain lukemattomien päivätaipaleiden päässä, edessäni olisi Vanaheimin makean veden meri, Orre. Vesistöketju, jonka salmet, joet, purot ja vuonot kytkevät miltei kaikkia nykyisiä vaaniheimoja Vanaheimin asuttujen seutujen äärissä. Vesireitti, joka yhdistää kyläkuntia ja kaupunkeja vetisenä kulkuväylänä toisiinsa. Vaanit matkustavat asuttujen seutujen väleillä kesällä veneillään ja talvella jäiden päällä.

Olin pohtinut Kuukiven kuvausta vaanien kulkemasta vesistöstä. Todennäköisesti vesistö on ollut olemassa ensin, ja vaanit ovat asuttaneet maailmaansa kulkiessaan veneillään ja jäiden päällä pitkin maisemia yhdistelevää vesistöä… Mutta mitäpä siitä. Kuukivi oli neuvonut, että mikäli mielisin yrittää asioida vaanien kanssa, minun kannattaisi suunnata järviketjun luo ja edetä rantoja pitkin asutuksen pariin. Vesiä pitkinkin voisin kulkea matalassa vedessä. Syvänteiden eläväisiin Kuukivi neuvoi kuitenkin pitämään viisaasti etäisyyttä.

Lähtöpisteeni, kynnen alla ollut kääpiön luola, on Vanaheimin metsäisten erämaiden pohjoisreunamilla, tunturin maan laidoilla. Kuukiven ohjeiden mukaan luolan suulta on päivän kävelymatka metsän rajaan. Luola on sijainniltaan riittävän lähellä metsää, etteivät useimmat tunturien asukeista välitä täällä parveilusta. Ja metsästä taas tänne ei tule monikaan mitään etsimään. Tunturien asukit saattavat suunnata joskus kulkunsa suoraan metsään tarveaineiden hakuun ja metsästämään. Ne eivät jää louhikkoon tai outaan, lähelle metsänrajaa, pyörimään. Luolan sijainti on aina tähän asti taannut Kuukivelle rauhan pajassaan.

Etsiydyn ja etenen pääasiassa sulaneen lumen reittiä pitkin eteenpäin. Hypin, laskeudun, kipuan ja etenen polveillen suurien kivenlohkareiden välissä toistensa päällä irtonaisina muljahtelevia pienempiä kiviä pitkin. Siellä täällä kivien pinnalla näkyy hento kerros eri sävyisiä sammalia tai jäkälää, mutta maasto on äärimmäisen karua. Kuukivi oli puhunut päivämatkan etäisyydestä metsän rajaan. Tarkoittikohan kääpiö omaa vai minun etenemisvauhtini mukaista matkan kestoa? Minun ei kuitenkaan parane kiirehtiä. Täällä ei ole apua tarjolla, jos nyrjäytän nilkkani tai kaadun kivikossa. Riutat minut vain korjaisivat…

Kuukivi oli sanonut maaston kohoavan ennen metsänrajaa seudun vedenjakajalle. Vedenjakaja toimii luonnollisena rajana outamaiden ja joutomaiden välillä. Ilmeisesti tunturien eläväiset sekä erämaiden elävät eivät olleet järin hyvää pataa toistensa kanssa. Tarveaineita vaanien tietäjät kävivät hakemassa toisinaan pahdalta. Kasveja ja voimallisia tykötarpeita karun mahtavasta maasta. Ja luonnollisesti tunturien ihmisen kaltaiset asukit kävivät metsästämässä sekä hakemassa metsästä tarvepuuta helpottaakseen elämäänsä kivisen maailmansa syleilyssä. Mutta yhteistyö metsän ja tunturien kansojen välillä vaikutti olevan hyvin vähäistä.

Pysähdyn hetkeksi tasaamaan hengitystäni ja käännyn katsomaan tulosuuntaani. Olisiko kaukana kivisen maan tuolla puolen… jotakin? Olisikohan kaukana jossain pohjoisen suunnalla muita vesistöjäkin? Olivatko vaanitkaan ottaneet siitä koskaan selvää? Pohjoista Kuukivi oli moittinut kyllä pahaksi ilmansuunnaksi.

Olen ihmisenä Vanaheimin maailmassa. Metsän ja tunturien kansat ovat minulle molemmat yhtä vieraita. Olisiko tuolla jossain kaukana pohjoisessa mitään… minulle? Kuukivi oli huvittanut minua kerran talven aikana kertomuksella perimmäisessä pohjoisen kolkassa asustelevasta tuliketusta. Mustakarvaisesta, valtavan suuresta ketusta, jonka turkki säkenöi kuin tuli tai kultainen aarre. Tuliketun siunaamaa miestä kohtaisi suuri onni. Hän olisi koko loppuelämänsä ajan rikas.

Hymähdän. Kuukivi oli esittänyt otaksumansa, että tuliketun pyydystämistä koettavien loppuelämä saattoi olla hyvin lyhyt. Ehkä loitsittu kettu näytti aarteensa uupuneelle pyydystäjälle ennen kuin takaa-ajajan voimat lopullisesti ehtyivät? Mene tiedä. Mutta vähän on sellaisia tarinoita, joissa ei olisi totuutta edes siemeneksi tai siteeksi. Ehkä joku oli joskus palannut kaukaa tämän maailman pohjoisesta asutuille seuduille elossakin.

Venyttelen ja verryttelen pohkeitani. Minun ei nyt auttaisi lähteä tällä varustuksella jahtaamaan haavekuvia. Enkä ollut niiden perässä muutenkaan, sisälläni tuntuu kasvava polte ja kaipuu kotimaailmaani. Ovatkohan metsässä jo puiden perät paljaana lumesta? Paksu lumikerros hankalottaisi kulkemista ja leiriytymistä huomattavasti.

Käännyn, tasapainoilen ja harppaan loikkaamalla seuraavalle edessäni olevalle laakealle kivelle.

Kuinkahan paljon eri maailmojen elämä on aikojen alussa virrannut maailmoista toisiinsa? Vanaheimin pohjoisen tuliketussa on hyvin paljon samoja tarinankerronnan aineksia kuin Midgardin revontulien myytissä. Mustakarvaisten ristikettujen olemassaolo taas on tieteellinen tosiasia omassa maailmassani, mutta niihin liittyy kyllä tietty myyttisyys. Tarinoissa mustia kettuja pidettiin toisinaan pirun kätyreinä ja liittolaisina.

Kylmä tuulen viima puhaltaa yhtäkkiä ympärilläni ja tunkeutuu tähän asti minut lämpimänä pitäneiden värivaatteiden allekin. Kylmyys puistattaa minua, ravistelen itseäni. Mistä tuuli tuli? Katselen ympärilleni. Vai johtuiko se ajatuksistani? Tarinoista ja… Jatkan ripeästi mutta varoen matkaani. Taitaa olla viisainta olla ajattelematta korttoa.

*

Louhikossa eteneminen saa minut transsin omaiseen tilaan. Kerran olen huomaavinani edessäni lumilaikusta pakenevan napajäniksen valkoisen etääntyvän hahmon horisonttia vasten, mutta muutoin taiteilen pintansa pitävien kovien lumikinosten ja lumesta sulaneiden louhikoiden mosaiikissa yksin. Täälläkin on kuitenkin elämää. Siellä täällä havaitsen kiirunoiden kynnen piirtoja kovalla lumella tai pehmeässä kinostuneessa lumessa näkyviä höyhenpeitteisten varpaiden leveämpiä painaumia.

Onneksi säätila on tänään, ensimmäisenä matkapäivänäni, puolipilvisen aurinkoinen. Taivaltaessani pystyn arvioimaan suuntia auringon aseman mukaan. Maasto kohoaa hiljalleen edessäni, siitäkin tiedän suunnan olevan oikea. Millainenhan kivisten tunturien seutu olisi, jos täällä kävisi kesällä? Kasvaisiko kivisen maan pahdoilla, paljakoilla ja tunturikankailla lapinkuusio, liekovarpio, kurjenkanerva, sammalvarpio, sielikkö, uuvana ja siniyökönlehti? Vai olisiko Vanaheimin luonto tyystin Midgardista poikkeava kasvistoltaankin? Millainen Vanaheimin metsän kasvillisuus taas on talven jäätyä taakse?

Auringon aseman osoittaessa iltapäivää nostan yhtäkkiä vaistomaisesti katseeni ylös kivikosta. Havaitsen kaukana edessäni kivisellä harjanteella jotain ihanaa.

Kelopuu.

Valtava, harmaa kelopuu. Olenko jo saavuttamassa pian vedenjakajan ja metsänrajan? Miten Kuukivi osasi aavistaa minun ehtivän päivämatkan kuluessa outamaihin? Vai… onko päivämatka loitsittu etäisyys, joka kuluu jokaiselta oudan ja kynnen alla olevan luolan välisiltä kulkijoilta perille pääsemiseen? Sekin olisi toisaalta Kuukiven ja kääpiöiden loitsinnan tapaista.

Kävelen maisemaan ilmestynyttä kelopuuta kohti. Kauemmin, kuin välimatkan minun mielestäni oikeasti kuuluisi kestää… mutta lopulta saavun harjanteelle. Kelopuuta lähestyessäni katseeni laskeutuu harjanteen takana avautuvaan lumiseen metsään. Suurten kivenlohkareiden välissä harvassa kasvavat männyt ovat kilpikaarnaisia, lyhyitä ja vänkkyräisiä. Mutta paksuja kuin mammutin jalat.

Oikealta paistava laskeva aurinko valaisee kelopuun juurella jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Suuri laakakivi heijastaa pinnastaan vähäisen ympäristössä vielä valaisevan auringonpaisteen tavalla, joka tuntuu moninkertaiselta heijastukselta.

- Seidhjallr, henkäisen ymmärtäessäni näkemäni.

Katselen vaanien voimallista maakiveä, jonka päällä on loitsittu tai uhrattu minulle tuntemattomalla tavalla. Kiven päällä pidetyt uhritulet ovat muuttaneet kiven pinnastaan lasiksi.

Hiljennyn ja annan pulssini tasaantua mielenliikutuksesta. Ehkä juuri siksi korvani erottavatkin kaukaa oudan suunnalta lähestyvät äänet. Kivilouhikon jälkeisen hiljaisuuden jälkeen korppien rääkyminen ja kukahtelu kuulostaa miltei meteliltä.

Korppien pahaenteinen ja hätääntyneeksi muuttuva ääntely tuntuu lähestyvän suoraan kelopuuta kohti.

Minua kohti.