Alakuun luotesanat

Auringonvalo edessämme muuttuu yhä kirkkaammaksi. Kääpiö etenee luolassa tasaisen vetävällä askeleella kohti luolan suuta. Aikooko hän kävellä yhtä kyytiä päivänpaisteeseen?

- Mestari Kuukivi.

Kääpiö pysähtyy ja kääntyy katsomaan minua. Olemme nyt miltei luolan suulla. Tuossa ovat hiilellä tehdyt merkinnät kastemekkoni ajalta. Silloin kun tapasin hiirenä näyttäytyneen matkamiehen ja lumipaikan haltijan.

- Ennen kuin menemme taivasalle…

Kaivan ommelluista sivuista ja kuonasta valetuista renkaista kootun muutaman sivun mittaisen niteen esille. Kuukivi hymyilee.

- Minä luovutin jo arvailuni tuon sinun tekeleesi suhteen, Kuukivi sanoo ja nostaa kätensä ilmaan.

- Se on kuin nide. Mutta olet kirjoittanut tekeleen kullekin yhdelle sivulle aina keskenään samoja näköisiä merkkejä. Se ei millään voi olla täyttä asiaa.

- Ei vielä, mestari. Ei vielä. Mutta tämän tekeleen tehtävä ei ole olla luettavissa kaikille. Tämän niteen tarkoitus on kertoa.

Siirrän kirjan vasempaan käteeni. Tarkistan luolan suulle päin ja varmistan, ettei taivas näy luolaan. Kuukivi vilkaisee myös luolan suulle ja katsoo sitten uteliaana jälleen minua. Kohotan oikeaa, riimutettua kättäni, ja painan sen Kätevän kanssa niteen kantta vasten.

- Puuttuu enää viimeinen silaus. Merkit. Järjestäytykää.

Riimu välähtää kämmenessäni. Avaan niteen ensimmäisen sivun, otan taskuun mukaan varaamani jäähtyneen pienen hiilen palan ja kirjoitan ensimmäiselle sivulle omistuskirjoitukseni. Sitten ojennan kirjan hämmästyneelle Kuukivelle.

- Mitä sinä oikein teit?

- Katsohan tekelettä tarkemmin, sanon ja hymyilen.

Kuukivi kääntää esiin ensimmäisen sivun.

- Mestari Kuukivelle. Ystävälleni, hän lukee ääneen.

Hän kääntää esiin toisen sivun. Hämmästys ja epäusko täyttävät hänen ilmeensä.

- Ymmärsin kyllä ensimmäisen sivun tekstin. Mutta muutenhan tämä on nyt tyhjä! Pelkästään koristeellisia viivoja reunoilla! Mihin kaikki ne merkit menivät?

- Mitä haluaisit tietää Midgardista tai ajatusteni virrasta? kysyn johdattelevasti.

Kuukivi katsahtaa minuun. Sitten hän punnitsee nidettä hetken katseellaan, ennen kuin lausuu ääneen:

- Kertoisitko minulle sähköstä. Sähköllä omasta tahdostaan toimivista kapistuksista, hän tähdentää.

Kuukivi henkäisee hämmästyneenä, kun niteeseen aikoinaan kirjoittamani merkit, sivun reunoilla kiertelevät viivat, alkavat liukua tyhjän sivun keskelle ja järjestäytyä vähitellen kysymykseen vastaaviksi sanoiksi, lauseiksi ja kappaleiksi.

- Tämähän…  Tämähän on…

Kuukivi hiljenee ja keskittyy lukemaan ensimmäiselle sivulle järjestäytyneen tekstin.

- Minähän ymmärrän tätä! Tämä on nide, verraton teos!

Kuukivi nostaa katseensa minuun täynnä ihmetystä ja laskee katseensa taas kirjaan. Hän kääntää uteliaana niteestä esille toisen sivun, jossa merkit alkavat järjestäytyä. Ja taas sana, lause ja kappale kerrallaan kirjan merkit järjestyvät kertomaan kaikesta siitä, mitä olen nukkuessani tankannut alitajunnastani kirjaan siitä öisin kiinni pitäen. Kuukivi lukee hetken verran äänettömyydessä seuraavaa sivua. Katson haltioituneena lukevaa kääpiötä ja ajattelen tapahtumaketjun vaiheita eteenpäin. Sitten rykäisen varovasti ja Kuukivi nostaa katseensa kirjasta.

- Mestari Kuukivi. Tällä sinulle annettavalla lahjallani on yksi ehto.

- Ehto? Kuukivi kuiskaa. Hän näyttää totiselta.

Nyökkään.

- Saat lukea nidettä tänään. Saat lukea nidettä vapaasti silloin, kun pajasi tulisijoissa palaa tuli. Syksyn, talven ja kevään aikana. Aamulla ennen takomista, ruualla, iltapuhteina. Silloin, kun pajavasarasi on pöydällä tai maassa. Mutta kesällä sinun täytyy pitää nide kiinni. Silloin, kun tulisijan kipinä on taulassa.

Kuukivi katsoo minua kauan aikaa. Hän vilkaisee nidettä, ja katsoo taas minua.

- Olet oikeassa, hän sanoo lopulta.

- Nide ei korvaa Vanaheimin kesää. Ei kauppamatkoja vaanien pariin. Ei malmien etsintää. Eikä käräjiä tai kunnon pitoja. Se on hyvää seuraa ja mielen sytykettä pimeän keskelle. Mutta silläkin on oltava aikansa ja paikkansa.

Vastaan hymyillen Kuukiven katseeseen.

- Tarvitseeko minun pyytää sinulta valaa, vai…

Kuukivi huiskauttaa kättään.

- Ei, ei. Tämä on ystävän lupaus. Muistan ehtosi.

Kuukivi vilkaisee vielä nidettä. Sitten hän hörähtää ja sulkee sivut.

- Entä sitten, kun olen lukenut kaikki sivut? Kuukivi kysyy varovasti.

- Käännä sivut ympäri. Niteen runko on pyöreitä renkaita, sivut liikkuvat siinä vapaasti. Sivuja voit käännellä vaikka loputtomiin. Kunhan esität kysymyksesi. Omistuskirjoitus on ainoa loitsimaton sivu.

Kuukiven parta nytkähtää paljastaen virnistyksen ja hän nyökkää.

- Tämä on ainutlaatuinen lahja vanhalle kääpiömestarille ilahduttamaan hänen elonpäiviään pajassa työskentelyn ohessa. Tämä talvi on ollut ainutlaatuinen yhdessä työskennellessämme, eikä toista sellaista tule koskaan. Mutta tämä on parempi tapa vaalia sen muistoa kuin veisatut itkuvirret tai äänetön tyhjyys rintakehässä. Tämä teos on myös osoitus teidän inehmojen kyvykkyydestä, älykkyydestä ja kauaskatseisuuden taidoistanne. Niillä tarpeilla, mitkä teille on suotu… ja tullaan vielä suomaan. Kiitos sinulle… Mestari Alakuu.

Kumarran kunnioittavasti ja Kuukivi kumartaa takaisin minulle. Sitten nostan katseeni ja Kuukivi lukee silmistäni niihin syttyneen kysymyksen.

- Kuulit aivan oikein, hän sanoo ja ohjaa hyväntuulisesti minut ristiselkääni kätensä laittaen jatkamaan kävelyämme kohti luolan suuaukkoa.

Mestari Alakuu. Punnitsen mielessäni kahden sanan paria.

- Millaisia kysymyksiä minun kannattaa esittää lahjallesi? Kuukivi keskeyttää mietteeni.

- Hmm… Olen siirtänyt ne vähäiset Midgardissa oppimani asiat, joista aavistan olevan sinulle viisautena etua. Fysikaalisia suureita. Biokemiallisia tiedonjyväsiä ja lukemiani artikkeleita. Differentiaali- ja integraalilaskentaa, analysointia ja optimointia. Geologiaa, biologiaa, evoluutio-oppia ja kasvien jalostamisen tietoa. Maaston korkeuskäyräajattelua ja kullankaivajien malminetsintää kallioperän kielekkeissä olevien rakosten poimuihin. Midgardin kädentaitoja. Työstömenetelmiä. Knoppitietoa huvitukseksi sekä ideoiden juuriksi. Ja paljon tarinoita pohjolasta. Kaikkea sitä, mistä kuvittelen olevan toiselle kädentaitajalle hyötyä luonnonvaroiltaan rehevässä maailmassa, jonka nimi on…

Auringon säde pilkahtaa tuijaamaan silmiini.

- Vanaheim.

Seisahdan niille sijoilleni. Luolan pitkästä pimeästä tulon jälkeen vasta tajuan, kuinka arvokas aurinko voikaan olla. Siristelen hetken silmiäni ja nenääni alkaa kutittaa. Nostan käteni suun eteen ja aivastan pitkän pimeän talven jälkeen minulle näyttäytyvälle auringolle.

- Varvikon vaahtoavan juoman nimeen, mitä tuo oikein oli? Kuukivi hämmästelee.

Hieron kevyesti nenääni.

- Eräänlainen tervehdys auringolle. Sitä on meidän ihmisten verilinjassa.

- Kaikkea sitä. Ainakaan tarkoilla korvilla ei jää huomaamatta, että inehmo astelee lopultakin taivaankannen alle näkyviin, Kuukivi sanoo lievää huvitusta äänessään.

Niiskautan ja nyökkään päälläni Kuukiven kädessään pitämään kirjaan.

- Pidä tekele kynnen alla. Muista piilottaa sopivasti tietoisuutesi. Ei mene kauaakaan, etteikö joku jumala huomaisi asioiden täällä muuttuneen.

- Muistan. Tunnen kilpeni rajat.

Hymyilen vielä.

- Ettet mene käräjille riimu paljaana kuin vastasyntyneen peppu.

Kääpiö nauraa kaksin kerroin ja lyö kämmeniään polviin.

- Olet sinä totisesti! Antaa pienen aasan miettiä päänsä petäjään! Kunnia sinulle ja suvullesi, Alakuu!

- Kuin myös sinulle, Kuukivi.

Kuukivi laskee niteen vanhalle istumakivelleni ja astuu itsekin katselemaan siristelevin silmin auringonvaloa.

- Luuletko, että tapaamme vielä? kysyn kuiskaamalla Kuukiveltä.

- En osaa aavistella tarkoin tulevaa polkuasi. Tiedä sitä, vaikka me kaksi varvikossa ulkopuolista tapaisimme jo yleiskäräjillä päälliköiden ja lain tuntevien seurassa. Toivottavasti et päädy sinne kuitenkaan asianomaisena… Mutta tutkiskelehan itse sisimpääsi. Sinulla on jo kaikki tarvitsemasi vastaukset. Minulla ei ole enää oppeja sinulle annettavaksi. Ainoastaan seurani keskusteluumme, mestarina toiselle mestarille.

Olen hetken vaiti. Sitten vastaus ujuttautuu mielestä kielelleni.

- Mystinen joki virtaa maailman halki ja yhdistää ne, jotka antautuvat sen kuljetettaviksi.

- Juuri niin… Sano minun sanoneen, Alakuu, sinulla on paljon ajatuksia luisen kuoresi sisällä. Pidän siitä. Silmät sinulla liikkuu. Elävät. Omassa Migradrissa voit olla viisas. Terävä pää. Eikä tanner ole sinulle enää uusi paikka. Varvikon tapa mieltää ei ole sinulle enää uusi; olet osa virtaa.

Taas Kuukivi ohjaa minua ristiselästäni työntämällä jatkamaan kävelyämme kohti luolan suuaukkoa.

- Anna minulle merkki, kun pääset kotimaailmaasi. Ehkä käyn vielä askeltamaan joskus ensimmäiseen maailmaan.

*

Siinä se nyt on. Katselen, ahmin silmilläni luolan suulta avautunutta tunturimaisemaa kaikkialle sinne, mihin katseeni kantaa maisemassa.

Kuukivi näkee mielenliikutukseni päästyäni lopultakin katselemaan Vanaheimin maailmaa ulos taivasalle. Pitkän yhteisen talvemme jälkeen. Hän ei yritäkään vielä aloittaa luotesanojensa lausumista vaan odottaa, että mieleni vuoksi asettuu ja sopeutuu muuttuneeseen tilanteeseen. Vai odottaako hän ehkä taivaallista yleisöä kuulemaan julistuksensa? Sitten, katseltuani vähintään pari kertaa jokaiseen suuntaan väli-ilmansuunnat mukaan lukien, katseeni kääntyy vaistomaisesti Kuukiveen päin. Hän nyökkää.

- Kuuntele, Alakuu, ja kuuntele tarkoin. Olet palvellut pajassani hyvin. Olet osoittanut neuvokkuutta omaksumasi raudan Väen sekä muiden taitojesi avulla. Olet saavuttanut ystävyyteni, jota en kiistäisi edes kuolemani uhalla.

Kääpiö, yllään pronssin värinen haarniskan yläosa. Alaosa metallisista, vantteraa kehoa myötäilevistä lomittain asettuvista metallisista liuskoista tehty. Haarniskan alta käsivarsille työntyvät nahkaiset puolipitkät hihat. Suuret, mutta työteliäät ja ehdottoman tarkoiksi tietämäni kourat. Jaloissa nyöritetyt harmaat jalkineet. Vyöllä roikkuvat tarvekalut, avaimet, tulukset ja pieni nahkainen pussukka. Mahtipontisia sanoja maailmojen pieneltä eläväiseltä, käy huvittunut ajatus mielessäni. Sitten vakavoidun kuuntelemaan.

- Ystävyytemme osoituksena annan sinulle tämän lahjan, turvaksi taipaleellesi Vanaheimissa ja tarpeeksi polkusi varrella tulevia kantoja varten.

Kuukivi työntää kätensä kokonaan vyöllään kantamansa pussukan sisään, ja hämmästyn. Pussukkahan on selvästi syvempi kuin miltä se näyttää? Todennäköisesti loitsittu. Kuukivi kaivaa pussukasta esiin vaanien mallilla taotun puunhakkaajien kirveen, mutta jonka koko on täydellisesti minun mittojeni mukaan toteutettu.

Laskeudun polveni varaan ja nostan molemmat käteni eteeni ilmaan. Kuukivi laskee kirveen käsivarsieni varaan.

- Mestari Alakuu.

Kuukivi tähdensi minulle vielä luolan suojissa, että hänen tunnustaessaan minut oman ahjoni mestariksi – taivaan alla – minun ei enää tarvitse kutsua häntä mestarikseni. En enää saa kutsua häntä mestarikseni. Tästedes hän on minulle vain Kuukivi. Ystäväni.

Suljen käteni kahvan ympärille. Omituista… Aistin kirveessä jonkinlaisen… tuttuuden tunteen, vaikka näen sen ensimmäistä kertaa. Kuukivi panee selvästi hyvillään merkille havaintoni, vaikka ei sano sanaakaan. Nousen ylös ja tarkastelen kirvestä ympäriinsä kotvan. Sitten huomioni kiinnittyy terässä olevaan yksityiskohtaan.

- Kuukivi. Tämähän täytyy teroittaa.

- Hyvin päätelty. Viisaat sanovat, että lahjoihin ei pidä suhtautua liian luottavaisesti. Kirves on sinun, osoitus ystävyydestämme ja hyvin tekemästäsi työstä. Mutta ensimmäisen teroituksen siihen teet itse.

Kuukivi kaivaa jälleen pussukkaansa ja ojentaa sieltä pienen, suipon hopeanharmaan hiomakiven. Kvartsia? Otan hiomakiven käteeni ja tunnustelen sekä katselen kiveä tarkemmin. Hailakkaa amatsoniittia? Kivessä on himmeää kimaltelua. Ei, sittenkin amfiboliittia. Sopii kirveen terään.

- Samalla kun hiot saamasi terän, annan sinulle lupaukseni mukaan laatimani luotesanat. Säestäköön töiden ääni puhettani, kuten se on säestänyt keskustelujamme talven ajan pajassani.

Otan kantamuksissani päällimmäisenä olevasta juomaottingista hieman vettä ja kastelen hiomakiven. Kuukivi katselee hyväksyvästi toimiani ja alkaa lausua luotesanoja. Niitä luotesanoja, joiden sisältöä olen arvuutellut kovasti pitkin talvea.

- Alakuu. Olet ollut pestissäni. Työtäsi alaisuudessani ei ole keskeytetty, olet täyttänyt osasi liitostamme. Työsi suorituksena olet saanut työtä tekevän kädet. Olet saanut pestin loppumisen merkiksi värivaatteet. Palkkana olet saanut kolme markkaa hopeaa, josta on vähennetty tulusten arvo. Nyt saat lujat luotesanani Vanaheimissa pärjäämiseen.

Luonto ympärilläsi on neuvojen antajista paras. Yötaivas ja säihkyvät tähdet ovat silmin nähtäviä, mielen ymmärrettävissä. Sitä tutkivat vanhat, sitä katselevat nuoret, tekevät niistä havaintoja ja panevat niitä merkein mieliin. Sieltä löytyvät menneet, käsillä olevat ja seuraavan auringonnousun asiat käsittävälle.

Osaat Akanidin taitoja, mitä tulee päivän paistamiin ja kuunvalon valaisemiin kasveihin ja eläimiin sekä muihin varvikosta saataviin tarpeisiin. Oma luontosikin käy hyvin varvikon väen polkujen ja mutkien mukaan.

Vaali hyvää luonnossasi. Luontoaan voi muuttaa paremmaksi, jos se tapahtuu omista syistä ja tahdosta. Pystymme parempaan.

Älä toimi omaa luontoasi vastaan. Älä edes rakkaidesi vuoksi, ainakaan kovin montaa auringonnousua. Siinä sairastuvat ruumiisi ja mieli.

Pahasta teosta ei iloita pitkään, hyvän tekeminen ilahduttaa kauan.

Naiselle antamasi lupaukset ja sanat pidä tiukasti. Hyvää katsotaan aina hyvällä.

Jos sinun on ylitettävä vuoria tai vesiä, katso että muonavarasi riittävät.

Älä pidä turhaa melua taipaleellasi, ole aistit avoinna varvikkoon ympärilläsi. Opit eniten, oivallat. Meluajan seurana Miettis-Hosjens ei ole välttämättä suurin riesa.

Sinussa on raudan Väkeä.

Ruostehetar hellii rautaa maassa. Kaikki ympärilläsi on tasapainossa. Sinussa on raudan Väkeä, raudan joka on järvi- ja suomalmista maakuopissa sulanutta. Ja aikanaan maahan palaavaa. Pysyttele sen tähden maan kamaralla, älä palauta lainaasi ennen aikojaan. Älä käytä omaa rautaasi maan uumenista kaivamaan, pitäydy työkaluissa ja siinä mitä yhdeksällä maailmalla on tarjota.

Joskus valmistusvaiheessa hyväksi tarkoitettu tarvekalu saa valmistuttuaan omaa luonnetta, hyvä teräs muuttuu pahaksi ja alkaa tappaa ihmisiä.

Toisen raudan vihat saat paranemaan, kun tuohitervalla voitelet haavaa.

Varo Rahkoa.

Kun uudella kuulla on terävät sakarat, se on pakkaskuu.

Jos kuulla on tylpät kärjet, se on lauha kuu.

Jos kuu on kumollaan, se on lumisateen kuu.

Jos kuu kääntyy lauhan aikana, se on pakkaskuu!

Jos kuu kääntyy pakkasilla, on se lauha kuu.

Kuunkäänteessä kala syö paremmin.

Maa parantaa oluen vauriot, tuli sairaudet, viljantähkä noituuden kiroja, kuu taltuttaa hulluuden, ruoho parantaa ruvet ja riimut tepsivät kaikkeen pahaan.

Kohtele eläimiä hyvin. Varsinkin armoillasi olevia, pienempiäsi ja kesytettyjä. Ne eivät valitse sinua, mutta sinä valitset ne.

Hämähäkkejä älä koskaan tapa.

Kun kaarne ronkkuu, tietää se monesti susia.

Nokkasääskistä ei sinun tarvitse välittää, värivaatteet ovat malliltansa sellaiset. Storjunkar lapsineen antaa hopeasta suojan ryömiväisille.

Jos näet ketun tanssivan, älä keskeytä sitä. Siinä luodaan uutta. Tuliketun siunaama mies on elämältään vauras elonpäiviensä loppuun saakka.

Älä kumarra kaikille kuville. Mutta kuuntele sanottavat – voima on tullut vahvoille jostain eikä usein ilman syytä.

Olet vieras metsän väen valtakunnassa, mutta samaten olet vieras viitoitetuilla poluilla. Tavoittele ystäviä, mutta älä anna kohdella itseäsi kaltoin matkallasi.

Älä tee pilkkaa tuntemattomasta, älä nöyryytä kulkijoita. Tuskin niin virheetön, ettei puutetta löytyisi, mutta harvoin niin kehno, ettei mihinkään kävisi.

Älä anna noitanaisten houkutella sinua suloisilla sanoillaan ja pehmeillä käsivarsillaan. He lumoavat sinut, ja menetät kaiken riemun ystäviesi kohtaamisesta, miesten seurasta; et lähde käräjiin, et kuninkaiden hoveihin. Ruokaa et saa suustasi alas, kaikki muu kaunis käy kitkeräksi, ja iltaisin suru painaa sinut uneen.

Jos unessa leikkaat kättäsi eikä verta rupea valumaan, niin se ei ole hyväksi.

Muista jatkumo. Harvoin käyttää kuollut mies veistä.

Mutta jos haudoille on pantu kirveitä, älä niitä liikuttele.

Oman kansan kuolleet eivät kutsu meitä koskaan ennen kuin hetki koittaa. Pikemminkin edesmenneet valaisevat tietämme ennen kuin aurinko palaa. Ne vartioivat meitä, kunnes aikamme on täynnä. Ja käännyttävät meistä liian synkät varjot.

Jos sinulla on ystävä, johon luotat, vietä paljon aikaa ja suo ajatuksia hänen seurassaan; tiheä risukko ja korkea ruoho peittävät polut, joita ei kuljeta.

Jos voit jollekulle puhua salaamatta, se on tosiystävyyttä – oikea ystävä kertoo sinulle sellaistakin mitä et halua kuulla.

Vasen käsi on saantikäsi, oikea käsi antokäsi.

Jos tutkit riimuja

jumalilta saatuja

mahtajain sauvoja,

jotka väkevä puhuja värjäsi,

on viisainta olla vaiti.

 

Tunne kilpesi rajat.

Jos otaksut kohtalosi hetken tulleen, etene pystypäin. Teet kunniaa eletylle elämälle, annat arvoa omille valinnoille ja teoillesi. Ei elämää eletä katuen, vaan siitä oppien. Jos ei kohtalosi sillä hetkellä vielä täyttynytkään, saat jäljestä päin sanoa olevasi itsesi mestari.

Älä taistelussa katsahda ylös. Näet valkyriat ennen aikojasi. Mutta luulenpa, ettei sinulla, Alakuu, ole Valhallaan asiaa – muun suunnitelman on kohtalo sinulle ja suvullesi punonut.

Vedän huomakivellä viimeisen pitkän vedon kirveen terää pitkin ja tarkastan terän. Nyt terä näyttää ottavalta, puiden hakkuuseen soveliaalta. Sitten nostan työhön keskittyneen katseeni ja havaitsen, että Kuukivi on jo vaiennut.

- Yhtään pidempää en sinun olisi antanut enää hioakaan. Minulta loppuivat neuvot jo kesken, Kuukivi sanoo partansa takaa virnistellen.

Takaisin kääpiöiden huumoriin siis. Hymyilen ystävälleni.

- Eihän tuota sinun paasaustasi jaksa määräänsä enempää kuunnella.

Kuukivi hörähtää.

- Siinä olivat luotesanasi. Ota tai jätä.

Ojennan hiomakiveä Kuukiveä kohti, mutta hän puistelee päätään. Virnistän partani takaa, joka ei ole aivan yhtä tuuhea tai pitkä kuin Kuukivellä.

- Minä otan.

Pakkaan hiomakiven ja juomaottingin takaisin kantamukseen. Lopuksi työnnän kirveen kahva edellä osittain kantoliinan sisään niin, että se jää helposti käsien saataville. Nostan kantoliinan selkääni ja kokeilen vielä kerran, että kirves nousee sujuvasti muiden tavaroiden seasta sujuvalla vedolla ylös. Hyvä. Lasken ja pakkaan kantamukset.

- Kuukivi. Olen saanut viisautena oppia, että hyvä opettaja välittää aina eteenpäin tekniikoitansa. Sillä ei ole väliä, ovatko kisällin ja mestarin tavoitteet tai mieltymykset täysin yhteneväisiä. Sinulta minä olen saanut paljon.

- Herkeä siitä…

Kuukivi on hetken vaiti ja naurahtaa sitten lempeästi.

- Olemmepa tainneet opettaa toinen toisiamme, Alakuu.

Kuukivi kääntyy katsomaan kauas tunturimaisemaan suuntaan, mistä arvelen eteläisen ilmansuunnan löytyvän.

- Aikaa et vielä tarkasti osaa seurata kuun ja tähtien aseman mukaan… Ja olethan vieraan maan tähtien allakin. Mutta se taito ei taida olla sinulle nyt tärkeimpiä täällä. Eteenpäin kun etenet keinoillasi, määränpää kyllä varttuu aikanaan maisemassa.

*

Kääpiö jäi heiluttamaan hyväntahtoisesti kättään luolansa eteen. Pysähdyin ja käännyin katselemaan moniaita kertoja pientä taakseni etääntyvää pistettä ja heiluttamaan omat terveiseni takaisin. Kerran olin jopa huomaavinani hillityn hahmon kohottavan kätensä tervehdykseen kurun pohjalla olevasta lumipaikasta. En tavoittanut havaittavaa liikettä tai hahmoa luminietoksista toista kertaa… mutta aavistin kyllä, kuka tervehti toisena ensimmäisiä askeleitani Vanaheimin taivaankannen alla.

Lopulta pääsen pinnastaan hieman sosehtivan lumen päällä kävellen kurun harjanteelle. Kulku on hyvä, yöpakkaset ovat kovettaneet eilisen iltapäivän sulattaman lumihangen kevyeksi kulkea. Katselen kurun pohjalle, mutta en näe siellä enää mitään erikoista. On kuin Kuukiven luolakin olisi jäänyt kivien taakse suojaan tai loitsittuna piiloon yleisemmin käytetyiltä kulku-urilta.

- Tästä se lähtee… liikunta on lääke apeaan mielialaan. Jokainen askel tästä eteenpäin on nyt lähempänä kotia.

Matka on yhtä tärkeä kuin määränpää. Jos ei tärkeämpikin.

Matka muovaa kulkijaa. Se määrittää, kuka aikanaan saapuu aiottuun määränpäähän. Tai muuttuneeseen tavoitteeseen.

Tapailen värivaatteiden päällä kiertävässä vyössä heilahtelevaa puukkoa tupessaan.

- Perheen suojeluun. Mutta toivottavasti en tarvitse tätä muuhun. Koskaan.

Astelen Vanaheimin kevääseen. Sinne, missä vainiot ja vedenvilja kukoistavat.

*

Nyt, Kuukiven jäätyä yksin, hän katselee verkalleen etääntyvää Alakuun selkää monin eri tuntemuksin. Entisen kisällinsä menoa. Uuden mestarin taivallusta. Vanaheimin miespuolisen inehmon enteellisiä ensiaskelia tämän maailman taivaankannen alapuolella.

- Kuule minua, Biegga olmai. Pyydän sinulta palvelusta, saat hopeaa kun kävelen pyhän lehtosi ohi kesällä. Saat viedä Alakuulle aikanaan viestejä kuultavaksi.

Muista Alakuu. Lujat sinulla on valat. Eikä valapattoisia miehiä odota kovinkaan kehuttavat olot viimeisen auringonlaskun jälkeen…

Mutta toista ihmistä pitkin et tule koskaan elämään täytenä. Nauti korpimaista nyt, eläessäsi ja täällä kulkiessasi. Kartuta kokemuksia, varjele viisautta.

Olkoot polkusi tässä maailmassa turvallinen ja määränpääsi vielä kerran mielesi mukainen. 

Minun täytyy aikanaan paljastaa sinulle yksi kuje, Alakuu. Ei puukossasi ole Katkaisun riimua. Terään uurtamani riimu on polku sisimpääsi. Riimu, joka ilmentää kantajan hengellisyyttä ja tekoja, sisäistä mahtia ja Väkeä. Uskon, että jos ja kun saat aikanaan tietää tämän, asia huvittaa sinua paljon. Riimu on vahvempi vaikutukseltaan kuin pelkkä katkaisu.

Ei terässä ole katkaisua, vaan hengen energiaa ohjaava riimu. Puukko on nyt attribuuttisi, asemaasi symboloiva esine. Puukko on oma hengellisyytesi jatke. Kuinka hyvin se pystyy tämän maailman asioihin, riippuu itsestäsi.

Kuukivi katsoo, kun etääntyvä hahmo pysähtyy viimeisen kerran katselemaan alas kuruun ja kävelee sitten harjanteelta. Näkymättömiin.

- Saattaa olla, että toisella riimulla vahvistettuna terä pystyy hyvin...

Kuukivi tunnustelee kaikkia tuntojaan ja pohdiskelee äänettömästi.

Pieni mies tulee ja tekee sen, mihin suuretkaan eivät kykene. Inehmo?

Kuukivi hymyilee ajatuksilleen.

Vanaheimissa kulkee tässä ajassa uusi eläväinen.

Tämä enteilee merkillisiä aikoja elää. Kukaan samankaltainen ei ole vieraillut Midgardrista pitkään aikaan. Neitoja ovat vaanit joskus loitsineet sieltä. Vanhaa taikaa käyttäen, tuuleen kutsujaan kuiskaillen.

Mutta nyt kulkee mies metsässä.

Vaarallisin sotilas on se, joka puolustaa kotiaan.

Isänä voi ja pelkääkin toisten puolesta. Mutta ei merkittävissä määrin omastaan. Isyys on hipaus kuolemattomuutta.

Jos Kuukivi olisi aasa ja kävisi ilmi, että aasa on miehen perheestään erottanut, hän tuntisi maan jalkojensa alla polttelevan.

- Siunatkoon kääpiöistä korkeimmat, Móðsognir ja Durinn, polkusi.

Vielä yksi värssy luotesanoista työntyy Kuukiven mieleen.

Jos kuu kääntyy lauhan aikana, on se pakkaskuu!

- Pistelehän, Alakuu, aasojen poskia minunkin puolestani.