Alakuun saaga - osa 33

- Eivät ole päivät päälletysten, vaan ovat perätysten. Kuuntele, Alakuu, ja kuuntele tarkoin. Nämä eivät ole luotesanoja, mutta tärkeitä värssyjä sinulle yhtä, kaikki.

Miehen kuuluu olla

kohtalaisen viisas,

vaan ei liiaksi viisas,

elämä on niille

onnellisinta,

jotka tietävät tarpeeksi paljon.

 

Miehen kuuluu olla

kohtalaisen viisas,

vaan ei liiaksi viisas,

sillä viisaan miehen sydän

ei monesti iloitse,

jos hän on ylen viisas.

 

Miehen kuuluu olla

kohtalaisen viisas,

vaan ei liiaksi viisas,

tulevista älköön

tietäkö kukaan,

silloin on suruttomin mielin.

 

Äly on tarpeen,

jos taivallat kauas,

kotona on helppoa kaikki;

vinot katseet saa osakseen

ymmärtämätön,

kun sattuu viisaiden seuraan.

 

Varmaa on tämä:

jos tutkit riimuja,

jumalilta saatuja

mahtajain sauvoja,

jotka väkevä puhuja värjäsi,

on viisainta olla vaiti.

 

Ei ymmärrystään pidä kehua ääneen,

paras olla varuillaan.

Kun on vieraissa viisas

ja vaitelias,

ei varoen vahinkoon joudu.

Ei varmempaa ystävää

ikinä löydä

kuin viisas mielenmaltti.

 

Onnekas hän,

jolla itsellään

on oiva äly ja maine,

sillä mies (ja nainen) saa helposti

huono neuvot

toistensa rinnasta täällä.

 

Parempaa kuormaa

ei mies voi kantaa

kuin oiva ymmärrys on;

se on oudoissa oloissa

enemmän kuin raha,

se on puutteessa turvapaikka.

 

Se mies vain tietää,

ken taivalta tekee

ja kulkee kotoa kauas,

millainen kunkin

on mielenlaatu,

kun on oikea ymmärrys.

 

Olin kerran nuori

ja kuljin yksin

ja eksyin tutulta tieltä;

olin rikas, niin tunsin,

kun tapasin toisen,

ihminen on ihmisen ilo.

 

Mutkainen matka

on vihamiehen taloon,

tien varrella vaikka se olkoon,

ystävän luokse

on oikoteitä,

vaikka olisi etäälle mennyt.

 

Älköön mies

moittiko miestä

rakkauden tunteen tähden;

viisaan voi kiehtoa

kasvojen kauneus,

joka tyhmään ei tehoa lainkaan.

 

Mies älköön astuko

yhtään askelta

aukiolla aseittensa luota,

on mahdoton tietää,

milloin tiellä

tulee kirvestä tarvis.

 

Vielä taidan

kolmannentoista taian,

jos kastan vedellä

pienen poikalapsen,

hän ei miehenä sorru

kun joutuu sotaan,

ei kaadu miekan kärkeen.

- Sinut on kartettu vedellä nimenä Vanaheimin maailmaan. Et ole täällä enää vain lainassa. Olet vakiintunut, henkimaailman tasollakin. Huppusi suojaa pakkasiltakin. Monta muutakin hyvää tarvekalua sinulla on, ja taitoa, mitä tarvitset matkalla. Yhden saat vielä tunnelin suulla. Sillä tavalla tunnustan ystävyytemme taivaan alla todistettavaksi.

Älä jätä turhia polkuja kirottaviksi. Jalat ja jäljet, varkaankin jäljen, saattaa kirota.

Älä jätä turhia jälkiä. Vaikka et varas olekaan, olet outo kulkija, uusi täällä varvikossa.

Jos tulee paha sää,

talvi tulee takaisin,

Jisen-Olmain hartioilla,

älä yritä liikaa

eteenpäin

keskity pysymään hengissä.

Metsänväen kanssa tulet varmasti asioimaan. Pyri välttämään pahoja, etsiydy hyvien vaikutuspiiriin.

Ennen kuin menet vesille, uhraa puinen kalan kuva veden hengelle.
Vesireitiltä maalle noustessasi lahjoita taaksesi rahaa. Pääset ilman taakkaa ja tauteja maalle. Vedenhenki irrottaa otteensa taudin kahvasta ja tarttuu hopeaan. Jos ei muuten usko, heitä palavia kekäleitä veteen.

Liikkuvilta kivisiltä pikkujumalilta saat uhraamalla suojan syöpäläisiltä. Tunnet konstit, ne olen sinulle opettanut. Yösijan saa rauhassa metsässäkin.

Kalmanväeltä et tarvitse mitään. Riski pärjää ilmankin.

Luonnosta saat kaiken, mitä taipaleellesi tarvitset.

Syötävän mitä moninaisen,

makua yrteistä ja marjoista,

juomaa mahlasta ja lehdistä,

(miehen mielen sekaisin sienistä),

kangasta pellavasta ja nokkosesta,

köyttä niinistä, juurista ja tuohesta,

väriainetta oikeista korsista,

vihollisen varan myrkyllisistä kasveista

sekä avun oikeista kasveista,

tarveaineita puista ja pensaista.

Pahimpana räkkäaikana mene viileille vuorille. Naalin maahan. Outaan, kuten kuvailet maisemaa. Naalia ei ole siunattu, vaikka valkoinen talvella onkin. Se on valeasu. Naali huolehtii vain omasta suvustaan, sen kanssa älä veljeile.

Idässä on aikoinaan ollut luolissa asujia. Rautametsä. Sinne älä suuntaa. Vaikka ei enää suurta kansaa siellä olisikaan, on paljon heidän verestään vahvistuneita.

Pohjoinen se vasta on paha ilmansuunta.

Suuntaa kulkusi alussa ensin auringon keskipäivän suuntaan. Poispäin tuntureilta, staaloista ja muista onkaloiden viheliäisistä yöpyjistä.

Kuukivi päättää yksinpuhelunsa, paatoksensa, ja kulauttaa suuhunsa pitkän suullisen juomaa.

- Vielä yksi asia. Kätevä, sanon ja kohotan oikeaa kättäni.

- Otatko maksua nopasta?

Kuukivi hörähtää ja hymyilee tuuhean partansa takaa.

- Opista en veloita mitään, Kuukivi sanoo lämpöä äänessään.

- Kiitos.

- Sinulle jää nyt sitten työtä tekevän käsi.

- Siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin.

- Se oli kauniisti sanottu. Hyviä taoksia sinä olit apuna tekemässä.

- Ovathan ne hyviä, kun opetit hyvin käsittämään. Ja ymmärtämään mitä käsillään tekee.

- Mutta tuota sinun hyvää riimuasi jään kaipaamaan. Se oikein vahvisti, että taokset onnistuvat. Sujuvaa meillä on ollut tämä.

Saat tunnelin suulla vielä yllätyksen. Hymyilen Kuukivelle. Kuukivi katselee tarkasti ilmettäni, mutta antaa asian olla.

- Tässä olisi sinulle tykötarpeita, palkkana pestiläisyydestäsi.

Kuukivi ottaa lyhyen kulauksen ja aloittaa seuraavan puhetulvansa.

- Nämä saat nyt;

Paulapieksut. Ne kulkevat jaloissa keveästi. Nilkoista ovat notkeat. Eikä mene vesi läpi, jos et ala suuta uittamaan. Kenkien pohjat kestävät kyllä, kun ne ovat sopivalla öljyllä uutetut. Pohjassa on kovat anturat nokassa ja kannoissa. Puolikas pohjaa on kokonaista parempi. Kenkä on notkea eikä väsytä jalkaa taivaltaessa.

Paulapieksut ovat polullesi. Paulapieksuihin hankit itse kenkäheinät, jotka kuivaat tulen loimussa käyttöä edeltävänä iltana. Sen saat tehdä luvallani, metsän valtakunnassa ei siitä pahastuta.

Talia ja tervaa. Näillä hoidat kenkiäsi, pidät kengät kuivina. Öljyä alussa enemmän, sitten älä niinkään.

Pieni ottinki, juomiesi kantaja. Vihamiestäkään ei lähetetä erämaahan ilman sitä, sati sitten ystävää. Tiivis on, vaikka vuoren lähtisit ylittämään.

Kantoliina, karvat sisäänpäin. Sinulle sopivin poluin piirretty ja laadittu. Tällä kannat päivällä tavarat, tämän sisään voit öisin mennä unia näkemään kun pidät karvapuolen sisään päin. Tarkenet vaikka luonnon asussasi pakkasella sen sisällä. Lämmin on, ja kestävä.

Sekä nämä. Vahva nuora ja koukku kaloja varten. Tavarat saat sinä, mutta idean pidän minä. Kisällin oppia entiselle mestarilleen.

Saan siististi pieneen pussukkaan pakatun pitkän siiman sekä suuren ongenkoukun. Punnitsen pussia kädessäni. Näiden varassa tulee siis olemaan ruuan hankintani, kunhan mukaan saamani kuiva voimaeväs loppuu vaellukseni edetessä.

- Kiitos, sanon taas ja katselen Kuukiven kantoliinan päälle kasaamia tavaroita. Tunnistan heti kantoliinan materiaalin. Lasken kalastusvälineiden pussukan muiden tavaroiden viereen.

Kuukivi hymyilee taas hetken partansa suojissa, mutta vakavoituu sitten piirun verran.

- Tässä minulla on tällaisia tavaroita vielä. Nyt kun maksan sinulle pestiläisyydestäsi kolme markkaa hopeaa, ehdotan että ostat minulta nämä.

Tulukset, jotka eivät kulu. Tulentekovälineitä ei anneta koskaan lahjaksi, edes ystävälle. Lainaankin harvoin. Se, miten käytät tulta tästedes, on omassa vallassasi, ja siitä ei kukaan muu ota vastuuta. Se on ystävän ele, pidän sinua riittävän raavaana vastuusi kantamaan.

Pannu ruuan keittoon. Maustepannu, isompaa en voi sinulle mukaasi antaa. Tarvitsen itse toisen, kun lähden myöhemmin kauppaa käymään, Kuukivi sanoo pahoitellen.

- Kiitän neuvoistasi ja ostan ne sinulta, rakas ystävä hyvä. Luotan neuvoihisi. Ne auttavat minua pitkälle.

- Vähensin ne jo hopeistasi. Kas tässä.

Kuukivi koppaa suureen kouraansa pöydän alle piilottamansa pussukan hopeaa ja läjäyttää sen suurieleisesti pöydän päälle niin että tuopit tärähtävät. Herttinen, noinko paljon? Kuukivi katselee reaktiotani. Hän nyökkää kuin vahvistukseksi itselleen siitä, että en ole ollut pestiläisyyteni aikana töissä epäluotettavaa sorttia tai ansiossa ahneuden takia.

Lopuksi Kuukivi pyyhkäisee salaperäisesti silmäkulmaansa.

- Ja vielä tämä.

Sileä, kiiltävän ruskea köydenpätkä. Köydessä kaksi solmua.

- Tuuliköysi. Ystävyydestä.

Kädenpuristuksemme on luja mutta lämmin.

*

Ateria – viimeinen ruokani pajassa – päättyy nopeammin kuin toivon. Ruuan jälkeen pakkailen kantoliinan sisään saamiani tavaroita ja etsin niille oikeaa järjestystä. Kun teen pohjatyön nyt, minun ei tarvitse pohtia sopivaa kantamusten asettelua myöhemmin varvikossa kulkiessani.

Sopivan järjestyksen löydyttyä haen kivipedin syvennyksestä vielä viimeisenä omat vaatteeni. Vanhat vaatteeni, kuorihousut ja harmaa pusakka. Otan vyön irti housuista ja pujotan sen värivaatteiden päälle. Puukon asetan tutulle paikalleen roikkumaan tupessa vyöltä. Siinä sitä nyt on, uutta ja vanhaa sovussa.

Vanhat vaatteet asetan kantamuksen pohjimmaiseksi, ja niiden päälle asettelen kaikki muut tavarat. Kuukivi askeltaa viereeni.

- Mihin suuntaan aiot? Vaikka taidan tietää kulkusi suunnan pitkien aikojen päähän.

Nyökkään Kuukiven oikean suuntaisille ajatuksille.

- Jos ihminen eksyy, on parasta lähteä kotiin.

- Jos useammat meistä arvostaisivat kotia enemmän kuin kultaa, maailma olisi paljon hauskempi paikka.

Käännyn pöydän äärestä katsomaan luolan ulos johtavan käytävän suuntaan.

- Millainen se on? Vanaheim?

Kuukivi hörähtää hyväntuulisesti.

- Runsas. Rehevä. Yltäkylläinen. Vainiot ja vedenvilja kukoistavat. Kasvu on maassa ja varvikossa elämää.

- Kuulostaa upealta.

- Kohta näet.

*

Talvella matka luolan suulle tuntui pidemmältä. Ehkä taivalta lyhentää se tieto, että kuljin luolan maakuopan ohi viimeistä kertaa.

Kävellessämme taas Kuukiven kantaman lyhdyn valossa (’vanhat’ silmät) keskustelemme harvakseltaan. Hiljaisesti, mutta emme enää peitellen. Olen menossa jo taivasalle. Pois kynnen alta.

- Olen puhunut aasoista koirina. Tulet huomaamaan, että vaanit ovat susia.

- Asetta älä käytä vaaneihin. Heille riittää uhka, jota kannat. Yhteistä kieltä tuskin löydätte. Mutta annan siitä huolimatta sinulle ohjeet ja konstini lähimpään vaanien hreppiin (kyläkuntaan) pääsyyn. Jos sattuu niin, että uskallat koittaa hopeillasi apuja laillisin keinoin. Luulen, että jumalatar Lofn ainakin mieltyy sinun toimiisi ja päätöksiisi, jos tapaatte.

Kaukaa edestäpäin alkaa kajastaa keväistä auringon valoa.

 

Vihdoinkin, ajattelen mielessäni.

- Vihdoinkin, sanon ääneen kuiskaten.

Kuukivi lausuu kävellessämme hiljaa pienen värssyn.

 

Ihmisen lapsille

ihanin on tuli

ja päivänpaiste

ja terveys, jos

sitä tuntea saa

ja elää syntiä ilman.

 

 

* Kursivoidut runot vapaasti viitaten teoksesta Eddan jumalrunot (Aale Tynni, 1982). *