Alakuun saaga - osa 32

Kodan ruoteet paistattelevat pitkän pimeän talven jälkeen ympärillään avautuvassa hohtavien hankien kajossa. Kyläläiset verhoavat ne vielä hetkeksi hämärään, kun kotarakennelman talvinen paksu louekangas vaihdetaan kesällä käytettävään ohuempaan louekankaaseen. Se peittää kotakehikon rungon korvat, poikkipuut, savupuun keitinrautoineen sekä poikkipuihin nojaavat pystypuut. Ainoastaan pystypuiden savuaukkona toimivat ylimmät osat jäävät paistattelemaan kevään ahavatuulessa. Mutta pian kevään lisääntyvä päivänvalo astuisi uudestaan kodan sisään päivisin avonaiseksi jätettävästä oviaukosta.

Talvisin kylän perinteisen mallinen kota on ollut lähinnä matkailijoiden käytössä. He ovat saaneet tehdä tulia ja valmistaa omaa ruokaa tai keittää nuotiokahveja kodassa maksutta. Joka talvi kyläläiset ovat kattaneet polttopuiden hinnan (korkojen kera) päärakennuksen elämänluukun kioskin myynnillä. Grillattavia ruokia sekä pannukahvia menee eniten. Silloin kun seudun kylien yhdessä järjestämiin poro- ja valjakkoajeluihin osallistuneita seurueita on ollut täällä kylässä majoittumassa, kodassa on ollut melkein tungokseen asti ihastelijoita.

Fulla ei useinkaan välitä talvikauden aikana keitellä kahvejaan kodassa, vaikka tietääkin matkailun lisäansioiden merkityksen kylän tienesteissä. Seurueille pannukahvia suuressa padassaan keittelevä Ikämies sen sijaan on tainnut päästä tänäkin talvena muutamiin matkapuhelimen ja kameran kuviin. Riemni asettelee norjanraanuista ja merikankaasta valmistettua louekangasta muiden kyläläisten kanssa lavalle siirrettäväksi ja hymyilee mietteilleen. Ikämies jaksaa vitsailla nykyisin keitettävästä hygieenisestä kahvista, vaikka samalla tavalla hän keittää aina nuotiokahvit kuin koko ikänsä. Eivät matkailijat ole häneltä koskaan hygieniapassista kyselleet.

Kevään matkailusesonki alkaa olla tältä talvelta ohi. Muutamia kalastajaseurueita on vielä kauempana erämaassa jalasmökkeihin järjestetyissä tukikohdissa. Mutta pian nekin kuljetettaisiin varusteineen takaisin kylään, aamupakkasten kovettamia poljettuja kelkkauria pitkin. Pian Fulla taas nähtäisiin keittelemässä kodassa kahviaan. Itselleen ja kylän väärteille. Riemni hymyilee taas. Äiti ei ollut hennonut kieltää häneltä kylän talkoisiin osallistumista, vaikka aavistikin hänen olevan ensimmäisiä Fullan kahvivieraita kesäkodan pystyttämisen jälkeen.

*

Riemni kumartuu ja astuu kodan sisälle. Hän asettelee ulkona hakkuupölkyllä halkaistut halot sylistään oven viereiseen tilaan. Hän ehtii vuolla vielä kiehiset valmiiksi, ennen kuin tutut askeleet kuuluvat lähestyvän kodan ulkopuolella.

- Onko täällä jättäny joku oven auki? Fulla kysyy ja yrittää tähyillä silmiään siristellen ympärilleen. Sitten hän huomaa keväthankien hohteesta kodan hämärään tottuvilla silmillään Riemnin ja säpsähtää.

- Siinähän sinä olet. Vaikka olisi minun pitänyt kai arvata…

Riemni virnistää Fullalle.

- Keitämmekö kahvit?

- Veit pavut suustani. Keitämäpä pois.

Fulla asettuu kodan peräosaan (poassoon) ja alkaa touhuta mukana tuomastaan satulalaukusta kahvittelutarpeita. Riemni latoo puita tulisijaan ja sytyttää tulet vuolemiensa kiehisien avulla.

- Onko Tummasta kuulunut mitään?

Riemni pitää äänensä vakaana. Epämiellyttävä muisto häilähtää hänen mielensä läpi, mutta hän karistaa tunteen mielestään.

- Tummasta ei ole ollut nyt vaivaa. Olen seurannut kylän lähialueita. Se taisi saada näpeilleen kunnolla. Loukattu kunnia…

Fulla puistelee päätään ilkikurisesti hymyillen.

- Hyvä.

Fulla kaataa vettä pannuun ja asettaa sen keitinraudan päällä hiljalleen halkojen kylkiä kiipeävien liekkien yläpuolelle.

- Muistatkos sinä ensimmäisen ja tärkeimmän asian? Fulla kysyy.

- Joo joo. On riimuja ja on ihmisiä. Molemmat kulkevat maailmassa yhdessä. Joskus erillään.

- Ja joskus käsi kädessä, Fulla päättää lauseen.

Riemni asettuu istumaan mukavammin.

- Vahvan riimujen kanssa eläjän on opittava tunnistamaan rajat. Ja oma rajallisuutensa riimujen maailmassa. Haluatko sinä edelleen jatkaa kulkuasi tällä riimujen viitoittamalla polulla?

- Haluan. Sinä lupasit minulle, että aiot auttaa sekä isää että minua. Kaikilla keinoilla, jotka ovat vallassasi.

- Niin lupasin. Ja sanani myös pidän.

Fulla katsahtaa ulos taivaalle kodan savuaukosta.

- Mutta kaikki ei ole vallassani.

Riemni puuskahtaa muttei sano mitään.

- Oletko oppinut mitään kotiriimusta?

Riemni hymyilee seesteisesti ja katselee tulisijan liekkeihin.

- Kyllä. Meni kauan aikaa, ennen kuin tunsin oloani missään kodikkaaksi. Joulu oli ehkä pahin… mutta sen jälkeen olen tuntenut joitain kertoja… jotain.

- Osaatko vielä lukea riimuja?

- En osaa. Mutta olen tuntenut eri tilaisuuksissa ja hetkissä kotiriimun ympärilläni. On kuin… tuntisin niiden läsnäolon ympärilläni. Kuin en näkisi sitä, mutta tuntisin sen sormenpäissäni. Ymmärtäisin niitä.

Fulla nyökkää ja maiskauttaa hyväksyvästi.

- Kuulostaa lupaavalta. En aio pitkittää sinun odotustasi. Voimme siirtyä seuraavaan vaiheeseen oppimisessasi.

Riemni virnistää leveästi ja veitikkamaisesti. Hymy tarttuu vanhaan naiseenkin väistämättä.

He istuskelevat vaitonaisina ja odottavat, että vesi alkaa kihisemään mustan kahvipannun sisällä. Fulla siirtää pannun liekkien yltä ja kaivaa esiin kahvinpurut. Riemni mietiskelee vaitonaisena tähän asti kulkemaansa uutta vaihetta elämässään. Jostain hänelle kohoaa mieleen ja sanoiksi suuhun hänen sekä Fullan keskustelu isän katoamisen jälkeen.

- Isä sitten katosi.

Fulla katsahtaa Riemniin. Hänen ilmeensä on tutkimaton.

- Siltä vaikuttaa.

Riemni nostaa katseensa ylös tulisijan liekeistä ja iskostaa silmiensä katseen vanhan naisen silmiin.

- Tuodaanpa isä sitten takaisin.