Alakuun saaga - osa 31

Katson pitkää kilpirivistöä, joka lepää asetelineissä ympäri Kuukiven pajaa. Viimeisetkin peurannahkaiset kilvet on nyt tehty. Rivistön päässä komeilee kolmetoista punertavaa, tuoretta Myanndashin nahkaista kilpeä. Kuukivi vislaa hiljaa ja pyyhkäisee käsiään pellavaliinaan.

- Siinä ne nyt ovat, totean ääneen.

- En osaa edes arvioida, mikä näiden arvo vielä tulee olemaan. Nämä ovat kerran ainutlaatuisia. Tiedä vaikka nämä saavuttaisivat vielä nimeä.

- Mestariteoksia. Nimeämisen arvoisia aseita? tiukkaan Kuukiveltä.

Kuukivi hymyilee ja heristää minulle sormeaan.

- Vai Kuukiven kilpiä. Mutta näitä ei käytetä väärin. Näitä minä myyn ainoastaan niille, jotka niitä puolustuksekseen tulevat tarvimaan, Kuukivi sanoo ja viittoo aiemmin talvella tekemiämme värjäämättömiä nahkakilpiä kohti.

- Mutta nämä… hän jatkaa ja osoittaa sormellaan punertavaksi värjättyjä kilpiä.

- Nämä minä annan ystävilleni. Vanaheimissa oleville uskotuille ja luotetuille miehilleni ja naisilleni.

Sitten Kuukivi lausuu minulle jo entuudestaan tutun värssyn.

Ilahduta ystäviä,

asein ja vaattein,

sen parhaiten oivallat itse;

lahjat enentävät

ystävyyden ikää,

jos kohtalo kääntyy oikein.

 

Ystävän ystävä

olkoon mies

ja korvatkoon lahjalla lahjan;

naurulla miehet

maksakoot naurun

ja palkitkoon valheella vilpin.

 

Jos sinulla on ystävä

ja uskot häneen

ja toivot häneltä hyvää,

niin osoita luottamusta,

vaihda lahjoja,

etsi hänen seuraansa usein.

 

Yhdyn äänelläni lauluun toisen säkeistön aikana. Yllätyksekseni Kuukivi askeltaa laulaessaan viereeni ja laulamme kädet toistemme olkapäällä (Kuukiven käsi on oikeastaan ristiselälläni) kolmannen säkeistön kuorossa.

- Kuukivi, olet tuntemistani kääpiöistä kaikkein paras lahjojen antaja.

- Taidan olla ainoa kääpiö, jonka tunnet? Kuukivi tiukkaa teeskennellen totista, ja purskahdamme nauruun. Sitten Kuukivi viittoo minulle ja ryhdymme siivoamaan pajaa päivän töistä.

- Lahjoja ne ovat. Kahdelle laintuntijalle. Yhdelle vakaalle ja viisaalle tietämälleni hersirille, toivottavasti isännänpylväisiin koristeeksi. Knarrin kapteenille, mutta ei koskaan pitkäveneessä käytettäväksi. Yhdelle kunnolliselle tuntemalleni kilpineidolle, jotta hän kunniansa ja puolensa pitää vastakin. Hyvälle ystävälleni, äpärälle, entiselle henkisormusmiehelle, joka selvisi elämänsä alkutaipaleesta kunnialla mutta joka ansaitsisi parempaa. Yksi menee pojalle viereislahjaksi, koska aavistan miehuuden olevan pian käsillä. Koirille tai koirien karvoja nutussa kantaville en anna näistä yhtään.

Hymähdän. Kuukivi taitaa puhua taas aasoista ja heidän suosikeistaan koirina... Siivoilemme kotvan ääneti pajassa. En enää keräile pajasta kuonaa tai sulattele metallisia renkaita iltapuhteena. Rengasmuotissa valamani renkaat ja pajan töissä ylimääräisiksi jääneet, talteen keräämäni erilaiset nahan ja kankaan suikaleet riittivät eilen valmiiksi saamaani vihkoseen. Suikaleet on ommeltu vahvalla suonilangalla sivuiksi. Jokaisen sivun reunan läpi kulkee niteen runkona toimiva rivi metallirenkaita. Sivuja olisi voinut olla hieman enemmänkin… mutta uskon tämän määrän riittävän. Mielessäni siintää jo projektini seuraava vaihe. Tuleekohan Kuukivi katselemaan tekemisiäni?

- Sano. Mikä puu juuritta kasvaa? Kuukivi yllättää minut vielä arvoituksella päivän lopuksi, vaikka emme enää olekaan pajan töissä.

- Juuritta kasvava puu, toistan ja makustelen arvoitusta mielessäni.

Kuukivi naurahtaa iloisesti. Hän kerää nahkatöissä käytettyjen kiinnityspulttien kuumennuksesta jääneet vähäiset kuonat pois, kun näkee etten käy niitä keräämässä itselleni talteen.

- Onko se jotakin vedessä kelluvaa? Vesikasvi?

- Ei ei. Alkunsa se saattaa saada vedestä. Tai kymmenennestä maailmastakin. Mutta kasvamaan tämä puu ei pystyisi vedessä. Pinnalla saattaa kulkea.

Pinnalla? Happea se silloin tarvitsee. Tai ehkä kyseessä on jonkin pitkäveneen maine, joka kasvaa veden varassa tehdyistä urotöistä?

- Maine?

Kuukivi röhähtää.

- Aika hyvä. Mutta kuuluu siihen muutakin.

- Onko se jotain elävää kuitenkin?

- Puun oksilla on kyllä elämää. Kaikennäköistä.

Puu, joka kasvaa juuritta, mutta jonka oksilla on elämää. Ehkä jotain abstraktia kuitenkin…

- Onko sinulla jälkeläisiä?

Kuukiven kysymys yllättää minut, mutta samalla hän tulee paljastaneeksi vastauksen.

- Sukupuu!

Kuukivi äännähtää hyväksyvästi ja jatkaa keskustelua.

- Inehmo ja inehmon suku voi kasvaa ilman paikallaan pysyviä juuriakin. Niin kuin toki kääpiöiden, vaanien, aasojen ja muidenkin olemukseltaan sellaisten suku. Siellä missä on elämää, on myös kuolemaa. Toiset syntyvät ja eräät kuolevat ajallaan. Jotkin puut kuivuvat ja kuihtuvat…

Kuukivi on mietteliäässä hiljaisuudessa pitkän ajan. En osaa oikein sanoa mitään. Pitäisikö minun kysyä tarkemmin Kuukiven omista elämänvaiheista? Kai kääpiöilläkin voi olla vaimoja tai lapsia? Kuukivi itse katkaisee hiljaisuuden.

- Mutta lasten ovat seuraavat auringonnousut. Lapset kasvattavat oksia. Pitävät puuta elossa. Ja osa jääräpäisimmistä kasvattaa vartuttuaan miesten ja naisten puheissa tunnistettavia uusia puitakin.

- Kuukivi… onko sinulla omaa perhettä?

Kuukivi kääntyy ja hymyilee levollisesti.

- Perheeni ovat ystäväni. Kaikki, joilta olen saanut ja kaikki, joille olen voinut antaa.

- Viisaasti sanottu, mestari.

Kuukivi nyökkää, kääntyy ja kävelee vihreiden liekkien ääreen. Hän puuhailee meille jo iltapalaa. Lupaani kysymättä hän nostaa liekeistä kaksi kolpakkoa, meille kummallekin oman.

- Mutta vastaahan vuorostasi kysymykseeni! Löytyykö sinulta jälkeläisiä?

Naurahdan Kuukiven käyttämälle termille.

- On minulla. Vaimon kanssa.

- Vaimon?

- Sen naisen jonka kanssa olen liitossa.

- Ahaa.

Kuukivi nyökkää hyväksyvästi.

- Jotain sellaista osasin odottaa sinun pirtaasi. Puusi kasvaa.

- Ainakin minun osaltani. Lapset saavat päättää aikanaan itse omalta osaltaan.

- Vai päättää… Kuukivi tuhahtaa mutta jatkaa sitten.

- Mutta olen iloinen, että sinulla ja vainollasi on lapsia.

- Vaimolla, Kuukivi. Vaino hän ei ole.

Kuukivi katsoo minua syrjäkarein ja tavoittaa virnistykseni. Nauramme vapaasti ääneen.

- Oli miten oli. Tulehan, juomme maljasi.

- Meidän maljamme. Olkoon tämän kerran.

Nostamme puisen pöydän ääressä kolpakot ja kosketamme niillä kevyesti toistemme juoma-astiaa.

- Suvulle, Kuukivi sanoo.

- Ystäville ja perheelle, vastaan takaisin.

Otamme hörpyn ja alamme syömään.

- Sano. Oletko valmis näyttämään minulle sormuksesi vaatteistasi? En väheksy sinua tai muitakaan henkisormusmiehiä kaikkien menneisyyden tekojen perusteella. Vaikka et lainsuojattomalta kyllä vaikutakaan.

Kohotan kulmiani. Onko Kuukivi luullut minua maasta karkotetuksi tai lainsuojattomaksi?

- Ei taskussani olekaan henkisormus. Se on minun uskollisuuteni osoitus vaimoani kohtaan.

- Rautainen sormus? Oletko varaton? Kuukivi kysyy epäilystä äänessään.

- Parempaa. Tutkipas metallia.

Riennän kivipetini luokse. Niin paljon kuin pidänkin värivaatteistani, vaihdan asun housut omiin vanhoihin keinokuituisiin ulkoiluhousuihini. Tuntuu sopivalta pukea ne jalkaan tällaisena iltana. Kopeloin taskujani ja nostan esiin pienestä sisätaskusta löytyvän vihkisormukseni. Kuukivi pyörittelee sormusta hellävaraisesti käsissään ja lopulta haistelee metallia.

- Ei tämä ole hopeaakaan. Kevyt. Mitäs tämä oikein on? En ole tällaista metallia haistanut ennen. Ehkä vain etäisen tuoksun, maaperän yhdistelmämalmeissa.

- Titaania. Lujaa kuin mikä.

Kuukivi kurtistaa kulmiaan.

- On taatusti, jos se on eteläisten maailmojen väkevien poikien mukaan nimettyä ainetta.

- Lujat ovat siteeni vaimoonkin.

Kuukivi katsahtaa minuun.

- Et taida minun antaa koetella työkalujani tähän?

Pudistan päätäni kevyesti.

- En anna. Vaikka materiaali lujaa olisikin, kaikkeen ei pidä kokeilla murtolujuutta. Ei tieten tahtoen.

- Terävä… Viisas on kärkesi, Alakuu.

Kuukivi kohottaa sormuksen pinsettiotteella ja katselee sitä tulisijan valoa vasten.

- Ei näyttävä. Mutta kestävä. Nyt ymmärrän. Tämä sopii pirtaasi, Alakuu.

- Saanko?

Kuukivi ojentaa sormuksen minulle takaisin.

- Voit laittaa sen sormeesi. En usko, että se ehtii naarmuuntua enää paljoakaan pajan töissä.

- Taidat olla oikeassa…

Saan sujutella sormusta hieman, että se asettuu omalle paikalleen vasemman käden nimettömään. Kämmeneni ovat työn kovettamat. Onneksi sormus sujahtaa lopulta sormen nivelen yli ja asettuu omalle paikalleen.

*

Kuukivi kertoilee ystävistään – hänen perheestään – iltapalan aikana. Vastavuoroisesti minä uskon hänelle merkityksellisiä asioita omasta perheestäni. Iltapalan jälkeen minua väsyttää jo armottomasti. Haluan kuitenkin edelleen saada projektini etenemään seuraavan vaiheeseen jo ensi yöksi.

Kirjoittaisinko niteeseeni aakkosia? Vai riimuja? Ehkä tuntemani Futharkin riimut ovat lähimpänä Kuukiven tuntemaa kirjoitettua tekstiä? Käytän siis niitä. Kuukivi vie iltapalalta jääneet tähteet tulisijaan ja tulee katsomaan, miksi en ole asettunut vielä makuulle. Hän pälyilee kainaloni välistä ja hämmästelee ääneen tekemisiäni.

- Ei kai tuo yritä olla luettavaa? Mutta sinähän kirjoitat yhtä ja samaa merkkiä koko sivun verran!

Hymyilen Kuukivelle. Käännän sivua ja alan piirtämään teräväkärkisellä hiilen palalla seuraavaa merkkiä.

- Ja seuraavalle sivulle taas eri merkkiä! Mikä riivajainen sinun toimiisi nyt tuli?

Naurahdan Kuukiven uteliaisuudelle.

- Odotahan. Kyllä arvoitus sinulle vielä selviää!

- Kyllä minä kalenterisauvan käytön tiedän. Mutta nyt yhtäkkiäkö sinun pitää laskea päiväsi pestissäni? Olethan sinä nähnyt, miten veistän merkin ennen jokaista pajassa vietettävää päivää. Etkö luota siihen, että maksan sinulle ansiosi mukaan?

Kuukivi näyttelee loukkaantunutta.

- Pois sellainen ajatus minusta. Minä luotan sinuun, ystäväni. Ja nämä merkit… luulenpa, että näistä on vielä joskus sinulle apua.

Kuukivi kääntää katseensa niteestä ja suo minulle vähintäänkin epäilevän katseen.

- Saisinko lainata sinulta hieman sitä salvaa, jota käytimme vaatteideni suojaamiseen? En halua, että vasta piirretyt merkit töhrivät sivuja.

- Kaikkea sitä… ja vielä hyvää salvaa uhrata moiseen… moiseen niteeseen.

Kuukivi kävelee hakemaan voiteen, itsekseen mutisten.

Kiität vielä minua joskus työni tarkkuudesta, ajattelen itsekseni ja alan piirtämään seuraavalle sivulle taas eri merkkiä.

*

Tietämättäni Kuukivi käy vielä yölläkin hämmästelemässä ’projektini’ seuraavaa osaa. Kuukivi herää ja kohottaa päätään katselleen ympärilleen. Pajassa hohtaa outoa, himmeää oranssin sävyistä valoa. Kuukivi nousee istumaan omalla pedillään ja tähyilee ympärilleen. Mikä tuo poikkeava valonlähde on? Onko se Alakuun värivaatteiden hupun himmeä hohde? Ei, tämä kajo on eri sävyä. Lämpimämpää.

Kuukivi askeltaa petini ääreen. Tekemäni nide merkkeineen on nukkuessani kädessäni. Tarkalleen ottaen Kätevässä. Kuukivi siristää silmiään. Kämmeneni riimu loimottaa nidettä vasten jatkuvalla valolla. Kuin pieni liekki lepattaisi kämmeneni sisässä.

- Sinä se osaat olla yllättävä tapaus, Alakuu. Mitähän tuosta vielä tulee. Myönnän, etten enää tiedä mitä siltä pitäisi odottaa.

Hymyilen unissani ja Kuukivi panee sen merkille. Hän kohauttaa olkiaan ja askeltaa petiään kohti. Hän pysähtyy vielä kolmilukkoisen kirstunsa kohdalla ja katsahtaa lukossa olevan kirstun kantta.

- Minulla on tallessa koiran uskollisuus. Kaarnanpalaan loitsittuna. Mutta enemmän olen saanut sinulta, Alakuu, kun en ole sillä keittojasi hämmentänyt...