ᚨᛚᚨᚲᚢᚢᚾ ᛊᚨᚨᚷᚨ - ᛟᛊᚨ 30

Kuulen jo hiipuvan uneni läpi kilkettä pajasta. Kuukivi on tainnut herätä aikaisin. Tai sitten minä olen nukkunut myöhään… Kiepsahdan istumaan pedin reunalle ja kurkotan syvennyksestä tunnustelemaan vaatteitani. Hassua, vaatteethan ovat lokeron eri kulmassa kuin mihin ne illalla jätin… Kaikki on kuitenkin tallella, housujen piilotaskun läpi tuntuvaa vihkisormustani myöten.

Onko Kuukivi penkonut vaatteitani? Ehkä hän on tarvinnut puukkoa pajassa työskennellessään? Tapailen kädellä edelleen vaatteitani. Puukon kahva tuntuu omalla paikallaan, tupessa housujen vyöllä. Yleensä hän on pyytänyt kyllä reilusti, jos olemme tarvinneet katkaisua. No, mitäpä tuosta. Luotan mestariini ja hänen arvostelukykyynsä omissa toimissaan.

Minun ei tarvitse nyt pukea omia vaatteitani, valkoinen kastemekko on edelleen ylläni. Jalkaani vedän kuitenkin Kuukiven minulle tekemät nyöritettävät jalkineet. Katseeni osuu petini jalkopäähän. Kivipedin reunaan on tullut iso lovi. Mitäs? Käännän katseeni Kuukiven suuntaan, mutta hän askaroi selin jotain normaalin väristen liekkien tulisijan ääressä. Tarkastelen lovea vielä tarkemmin. Kiveys näyttää siltä, kuin lovi olisi tehty lujalla iskulla. Pedin jalkopään puolelle lattialle on tippunut pieniä kiven siruja. En usko, että tähän on käytetty puukkoani. Mutta miten en ole kuullut unissani mitään?

Kummallinen tuntemus käy lävitseni. Värisen tahtomattani. Mitä ihmettä viime yönä oikein on tapahtunut? Katsahdan vielä Kuukiven suuntaan, mutta tämä on edelleen tulisijan ääressä. Lähden käymään aamutoimillani maakuopalla. Ehdinhän kysyä viime yöstä aamupalallakin. Jokohan pääsen tänään taas pajan töihin? On ollut ihanaa katsella Vanaheimin talven loppuvaiheita luolan suulla… mutta osa minusta kaipaa jo rutiininomaista työskentelyä pajassakin.

*

Maakuopalta palatessani nenääni kantautuu jonkin yrtin tuoksua. En huomannut sitä aamulla, mutta nyt tuoksu erottuu vienosti astuessani takaisin pajaan. Kääpiö hyörii pajassa olemukseltaan jotenkin teennäisen pirteästi. Mitähän mestarilla nyt on kielen ja mielen kärjessä?

- Huomenta mestari.

Kuukivi nousee seisomaan ja pyörähtää katsomaan minua tulisijan äärestä.

- Huomenta Alakuu! Kuukivi toivottaa reippaasti.

- Mikä tämä tuoksu on?

Kuukivi virnistää ja osoittaa kädellään tulisijaa kohti. Vasta nyt huomaan, että hänellä on tulisijan vieressä, kivistä ladotun pienen arinan päällä, pata porisemassa.

- Verijuurta. Pyysin sitä tuttavalta vaanien tietäjältä aiemmin. Kun olin ulkona keihäsvarsia työstämässä. Arvelin, että saattaisimme vielä tarvia sitä.

Hieron unisia silmiäni. Kummallinen tuntemus käy vielä lävitseni, mutta uteliaisuus Kuukiven keitoksia kohtaan vie voiton.

- Verijuurta… Rätvänääkö?

Kuukivi sivelee partaansa ja katsoo minua arvioiden.

- Sillä nimellä vaanien tietäjätkin sitä kutsuvat. Kyllä, rätvänää.

Käännän katseeni pataan, josta nousee ohut höyryvana.

- Mihin aiot käyttää sitä?

- Tavallisesti en välitä nahkan parkitsemisessa ulkoisista turhuuksista. Mutta nyt, kun olemme tehneet aivan ainutlaatuisia Myanndashin nahkasta valmistettuja kilpinahkoja… aion lisätä loppuihin parkkiliemessä oleviin taljoihin hieman punaista. Jumalten väriä.

Valpastun lopullisesti aamun väsymyksestäni. Katselen pajan nurkassa talven rauhassa ollutta parkkiliemikaukaloa päin.

- Mestari. Saanko minä auttaa työssäsi?

- Totta kai. Mutta et aivan vielä. Haluan ensin nähdä tämän.

- Minkä?

Kuukivi osoittaa sormellaan kastemekkoni rintamusta. Katsahdan alaspäin. Katsellessamme kastemekostani irtoaa pienen pieni valkoinen hahtuva, joka jää leijailemaan höyhenen kevyenä ilmaan eteeni.

- Alakuu. On aika riisua kastemekkosi! Kuukivi sanoo hilpeyttä äänessään.

- Jopas, saan sanottua.

Hiukkanen toisensa jälkeen irtoaa kastemekostani ja alkaa leijailla ilmassa. Niitä irtoaa kaikkialta mistä näen. Rintakehän kohdalta, hihoista ja lahkeista. Valkoisia hiutaleita irtoaa yhä nopeammin. Katsahdan nopeasti Kuukiveä. Hän ei tunnu olevan millänsäkään, vaan tarkastelee suurella mielenkiinnolla kastemekkoni huppua. Nyt näen, kuinka kastemekon irtoavan valkoisen värin alta alkaa paljastua muita värejä. Rintakehä ja selkä ovat graniitin harmaita. Kastemekosta housuiksi erottuva alaosa saa tummanruskean maan värin. Hihat värjääntyvät olkapäihin saakka kuivuneen veren tummanpunaisiksi.

Kuukivi henkäisee ääneen.

- Saitpa vahvoja värejä vaatteisiisi!

Viimeisetkin valkoiset hiutaleet irtoavat ja paljastavat nyt kahdeksi eri vaatekappaleeksi muuntuneen uuden asun. Katselen ylläni olevia vaatteita enkä oikein ymmärrä, mitä juuri tapahtui. Kastemekkoni on nyt riisuttu… mutta mitä oikein sain tilalle? Kuukivi naurahtelee hämmästykselleni.

- Lupasin sinulle pestisi lopussa värivaatteet. Tämä on avun loitsun ansiota, sain kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Katson mestarini tuikkiviin silmiin. Tuuhea partakaan ei voi peittää leveää hymyä hänen kasvoillaan.

- Vai nämä ovat nyt ne… värivaatteet.

- Vähintään yhtä hyvät kuin pestisi alussa käsittelemämme vanhat vaatteesi. Paremmatkin!

Housujen ja puseron (Takin? Pusakan?) istuvuus on täydellinen. Saumakohdissa vaatetuksen värien sävyt  vaihettuvat ja ovat keskenään sopusoinnussa. Kuukivi astelee ympärilläni.

- Laitahan huppu päähäsi.

- Huppuni? Ai tämä…

Nostan kädelläni pusakan selkäpuolella tuntuvan hupun ja vedän sen päähäni. Tuntuu, kuin vetäisin silkkiä hiusteni päälle. Katseeni kohottamalla näen otsani yli yltävän hupun reunassa hohtavan valkoista väriä. Huppuni väri on muuttunut ainoastaan hieman. Se on saanut ulkona yhä maassa makaavan lumihangen aavistuksen sinertäviä vivahteita. Täälläkin, pajan aamun hämärässä, siinä näkyy himmeää hohdetta kuin lumikiteitä talviyönä hangella.

- Kirkkaan vastasataneen lumen valkoinen huppu. Valkeus, pilvien valkeus, lumen valkeus, puhtaan tulen valkea, ovat pyhä väri, Kuukivi sanoo miltei hartaana.

Muistan luolan suulla tapahtuneen kohtaamiseni lumipaikan haltijan, jasan, kanssa. Saat siunaukseni nimellesi, Alakuu. Tuokoon se sinulle onnea.

- Haltija piti sanansa. Värivaatteissasi on valkoista. Sinulla on liittolaisia metsän väen valtakunnassa. Tunturipöllö. Tunturihaukka. Kiiruna, ja riekko alamaissa… Tuo huppu päässäsi et tule ainakaan paleltumaan talvella, Alakuu.

Lasken huppuni takaisin alas selkäpuolelle ja katson Kuukiveä. Kääpiö ei ole kutsunut minua toviin enää kisälliksi. Onhan Alakuu ollut nimeni jo pestin hyvin varhaisesta vaiheesta saakka… mutta nyt Kuukivi lausuu sen jotenkin täydemmin. Hillitymmin. Kuin pidätellyllä arvostuksella. Kuukivi virnistää vielä kerran minulle ja kävelee sitten takaisin tulisijan ääreen. Hän kumartuu ja nostaa padan pois tulelta sankaan kiinnitetystä lehtipuun tuohen palasesta.

- Verijuuri käy taljoihin. Mutta on sillä toinen…

Kuukivi katsahtaa minua.

- Siis muukin vähemmän käytetty nimi. Niminauris. Nyt on paikallaan tehdä niminaurislientä tämän kunniaksi. Se on perinne.

Hymähdän ja kävelen kääpiön viereen. Lasken käteni Kuukiven olkapäälle luontevasti ja Kuukivi katsahtaa minua silmät tuikkien. Eleessä ei ole mitään alentuvaa, vaikka olen mestariani korkeampi.

- Tunteellinen vanha vuohi.

- Etpä ole itse tainnut maistaa tällaista koskaan. Sanopa kun olemme syöneet, oliko keitos pahaa.

Naurahdan ja viiton kädelläni kääpiötä keittiön pöytää kohti.

- Syödäänpä sitten sitä! Niminaurislientä.

Kääpiö nyökkää ja hymyilee.

- Mutta vaikka maistatkin lientä, jätetään osa liemestä kilpinahoille. Lupaa se minulle! Kuukivi sanoo puoliksi totisena.

Nostan oikean käteni ylös kämmen avattuna ja painan vasemman käteni sydämeni päälle.

- Lupaanhan minä.

- Hyvä. Saat muistuttaa minuakin lupauksesta, kun pata alkaa tyhjetä. Tämä on totisesti hyvää!

Asetumme puisen pöydän ääreen syömään. Vasta nyt mieleeni muistuu aamulla havaitsemani outoudet petini luona.

- Kuukivi?

Kuukivi tulkitsee hetken äänensävyäni ja huokaisee sitten.

- Annahan kun arvaan. Aamu alkoi poikkeuksellisesti? Annas kun otan lientä ja kerron sinulle viime yöstäsi. Ehdimme kyllä tänään töihin.

*