Alakuun saaga - osa 19
Riemnillä olisi aamupäivä aikaa sisäistää kotiriimun oppimiseen tarvittavat tavat Fullan kanssa. Sitten lähestyvä talvi siirtäisi heidät erilleen saman tulisijan lämmöstä. Riemni astelee lievästi hermostuneena Fullan kodan sisälle.
Fulla on pukeutunut puhtaan valkoiseen askeettiseen mekkoon. Riemni
ihmettelee asiaa, ja syystäkin. Yleensä hän on tottunut näkemään vanhan naisen
ainaisessa ruskeassa työasussa tai keliolosuhteiden mukaisissa käytännöllisissä
ulkovaatteissa.
Aina ennen Fulla on tavannut keittää kahvia tai teetä heidän istuessaan
kodassa. Nyt Riemni ei näe tulisijan ääressä muuta juomiin viittaavaa kuin
vanhan mehukattitörpön. Fulla toivottaa Riemnille hyvät huomenet ja tämä vastaa
siihen muodollisen kohteliaasti. Heidän keskinäiset välinsä ovat… muuttuneet.
Molemmat aistivat sen. Mutta nyt Riemni tarvitsisi joka tapauksessa kotiriimun
opettelemisen ohjeet vanhalta naiselta. Hän päättää hillitä mielensä (sekä
kielensä!) ja antaa Fullalle mahdollisuuden. Vaikka läksyttääkin.
Fulla kiertää pullon korkin auki ja kaataa kirkasta nestettä kahteen kuksaan.
- Mitä siinä oikein on?
- Keväistä koivunmahlaa. Olen säilyttänyt sitä kylmässä, se on
juomakelpoista.
Riemni ottaa käsiinsä Fullan ojentaman kuksan.
- Sait apua seitapaikan hengeltä. Et muuten olisi pelastunut Tumman
kynsistä. Käreittären lapseksi muuttumalla. Istuudu.
Riemni kiertää vastapäätä nuotiota ja istuutuu.
- Mutta huomaan myös, että osaat käyttää riimuja. Ihmiseksi palautuminen
oli testi, jossa onnistuit. Seitapaikan hengelle olisi riittänyt, että pelastut
kettuna juoksemaan täällä. Kylän nautintomailla, Tumman uhan
tavoittamattomissa. Mutta sinä itse muutuit takaisin ihmiseksi, Riemni.
Riemni pohdiskelee hetken ajan, miten Fulla saattaa aavistaa hänen olemukseensa liittyneen uuden kutsumanimen. Hän ei kuitenkaan ehdi ajatella asiaa kauaa. Fulla jatkaa.
- Haluan, että kerrot minulle kaiken mitä muistat paluumatkasta. Revontulien
riimuttamalla polulla kulkemisesta ja takaisin seitapaikalle saapumisesta. Ensikertalainen
olisi aivan hyvin voinut jäädä sille tielleen. Meidän täytyy oppia
tapahtuneesta – ja löytää sinua suojelevia voimia. Jokin sinua auttoi takaisin
kotiin paluussa.
Riemni pinnistelee muistiansa. Hän kertoo kaiken minkä muistaa. Tumma
halveksunnan. Kiitollisuuden seitapaikan kettua kohtaan. Takaa-ajon ja vaaran
jännityksen, varmuuden pelastumisesta. Suunnattoman vapauden tunteen. Lopuksi
hän mainitsee myös etäisen mielikuvan – enemmänkin unenomaisen aavistuksen taivaalla
ketun seurassa matkanneesta koiraeläimestä. Tämä tuo Fullan silmiin eloa.
- Millainen se oli? Kerro kaikki, mitä muistat.
- Se taisi olla harmaja. En usko, että se oli susi. Koira, kyllä se oli
koira.
Riemni sulkee silmänsä ja kaivelee muistiaan.
- Koiran silmät olivat syvän meren väriset, sinertävän vihreät.
- Sehän voisi selittää…
Fulla nousee voihkaisten ja selkäänsä venytellen seisomaan. Sitten hän
kävelee messinkiset kihtikorut käsissään helisten kodan peräosaan. Hän
etsiskelee tavaroistaan jotain pari minuuttia, ja tulee sitten takaisin nuotion
ääreen pidellen pientä narulla sidottua harmaata karvatukkoa.
- Hakon.
- Mikä? Riemni kysyy.
- Isäsi teki aikoinaan suuren palveluksen yhdelle kylän – koiralle.
- Onko tämä Hakonin karvaa?
- Onpa hyvinkin. Otapas tämä.
Riemni tunnustelee kämmenellään karvatukkoa. Hän aistii sormissaan kutittavien
karvojen välityksellä tuttuuden tunteen.
- Kuka Hakon oikein oli?
- Hakon oli sekarotuinen, kylämme koirien kärviaikana alkunsa saanut
hylkiö. Se syntyi aikana, jolloin kylämme koirillakin pyrittiin saamaan
puhdasrotuisia pentueita. Ei se ollut oikein kenenkään oma. Ikämies sitä
autteli pentuaikojen ajan ja opetti sille kaukaa viisaana valjakkokoirien
käskyt ja kuuliaisen luonteen. Mutta kukaan ei kelpuuttanut tuiman näköistä
hallavaa koiraa valjakkonsa eteen. Eikä Hakon edes olisi kaikille
antautunutkaan. Se koira oli älykäs. Sitä jos kerran loukkasit, se ei sitä
unohtanut ikinä. Kylän isommat lapset sitä vähän pelkäsivät… vaikka aivan
pienet lapset saattoivat vetää sitä huoletta turkista aikuisten silmien
välttäessä. Hakon ei koskaan tehnyt pahaa pienemmilleen eikä ymmärtämättömille.
- Miten isä oikein auttoi Hakonia?
- Isäsi oli siihen aikaan vielä vieras mies kylässämme. Vaikka oli hän jo
ollut kisällinä oppimassa täällä. Mutta ei häntä vielä pidetty täytenä kylän
asukkaana.
Fulla hymyilee muistellessaan ja kertoessaan tarinaa.
- Isälläsi ja kylän Jaakilla oli muutamia keskinäisiä kahnauksia. Jaak
olisi mielellään nolannut isäsi ja häätänyt hänet lopullisesti kylästä. Mutta
isälläsi oli riittävä syy osallistua Jaakin kanssa valjakkokisaan. Kylän
yhteisön menettämällä hän olisi menettänyt myös naisen.
- Äidin.
- Kyllä, Fulla vahvistaa.
- Äiti on täältä kylästä lähtöisin.
Fulla ottaa siemauksen kuksastaan.
- Isäsi kelpuutti Hakonin valjakkoonsa. Vaikka oikein olisi kai puhua
molemminpuolisesta valinnasta. Isälläsi ja Hakonilla oli erityinen, merkillinen
side. Ei isäsi koskaan kylässä käydessään väheksynyt Hakonia. Syntyjään
ulkopuolisia molemmat. Ja äitisi taas sääli Hakonia jo sen ollessa pentu. Hakon
heidät omalla tavallaan kai yhdistikin.
Riemnin kämmenellään pitämät karvat tuntuvat lämpimiltä.
- Isäsi teki viisaasti Hakonista valjakkonsa johtajakoiran. Kyläläiset
sitä ehkä väheksyivät, mutta eivät muut koirat sille rettelöineet. Ja kuinka
ollakaan, Hakonin pentueen koirat kelpasivat taas toteuttamaan vetokoirien
luontaista paloa juosta. Yksi verilinja sai jatkoa.
- Isä siis voitti kisan?
- Muuten hän ei olisi täällä.
Riemni katsoo tuimasti Fullaa. Vanha nainen häkeltyy.
- Siis… isäsi ei olisi ollut
täällä. Kylässä enää. Sen valjakkokisan jälkeen, siis.
Riemni virnistää.
- Tiedän mitä tarkoitit. Pilailin vain.
- Kuulehan sinä…
Riemni ottaa vuorostaan kulauksen kuksasta. Fulla jatkaa
huvittuneisuutta äänessään.
- No niin. Hakonin verilinja saa kiittää isääsi arvovaltansa
palauttamisesta. Ja uskoakseni Hakon ohjaili sinua öisellä taivaalla kohti
seitapaikkaa. Seitapaikka oli kytköksissä ihmiseksi paluuseesi. Mutta nyt
meidän pitäisi todellakin keskittyä jo isääsi.
Fullan äänensävy vakavoituu. Riemnikin vakavoituu ja katselee nuotion
liekkeihin. Fulla rykäisee ja jatkaa sitten.
- Koti. Kotiriimu on monimerkityksellinen ja voimakas riimu.
Koti on muutakin kuin kota ja tulisija tai hirsiset seinät. Koti on keväällä
koivuista saatavaa mahlaa, luoko heinäpellolla, siintyvä sauna kesäillassa ja
suojaisa lämmönlähde syysmyrskyissä sekä talven tuiskuissa. Koti voi olla missä
tahansa tai sen voi menettää mistä tahansa. Koti on maata jalkojen alla ja
minuutta.
- Isä tapaa aina sanoa, että ostakaa maata. Sitä ei enää valmisteta.
- Naulan kantaan. Kotia ei osteta, mutta sen saamista voi toki
edesauttaa tietyillä asioilla. Vaikka maata omistamalla. Yksi sydämellisimmistä
kylän toivotuksista on kehottaa vierasta olemaan kuin kotonaan.
Riemni nyökkää.
- Miten kotiriimua voi sitten opetella?
- Se on haastava riimu jopa kokeneemmillekin. Meidän ihmisten mieli on
yleensä niin kovin jakaantunut. Se haaveilee yhdestä asiasta ja saattaa tyytyä
toiseen. Kotiriimun käyttö edellyttää kokonaisvaltaista tahtoa. Koti on siellä
missä sydän on. Siksi kotiriimun opettelu tulee olemaan sinulle erityisen haastavaa.
- Nyt en oikein ymmärrä, Riemni myöntää.
Fulla katsoo häntä totisena.
- Sinun täytyy saavuttaa kotisi uudelleen, vaikka isäsi on joutunut pois
sieltä kaukaiseen erämaahan. Vain siten voit kutsua hänet takaisin kotiin.
- Mutta minullahan on kaksikin kotia. Toinen täällä kylässä, toinen
äidin luona kaupungissa.
- Kyllä. Mutta tuntuvatko ne juuri nyt kodilta?
Riemni avaa suunsa vastatakseen, mutta sitten hän ymmärtää.
- Koti ei ole entisensä ilman isää, Riemni kuulee suunsa sanovan.
Fulla nyökkää. Sitten hän lausuu ääneen riimin:
Tämä aikakausi uhkaa perheitä.
Pahempaa, se uhkaa perhettä käsitteenä.
Siispä astuvat esiin rauhalliset
ja vetävät asemansa puolustukseen
- Kuulin tämän riimin isältäsi ennen kuin hän katosi. Hän kertoi
kuulleensa sen enneunessa.
Riemni ponkaisee kiihdyksissään seisaalleen ja on kaataa kuksansa.
- Tiesikö isä, että hän tulee katoamaan? Eikä hän kertonut meille
muille asiasta mitään?!?
- Isäsi sanoi tämän vain muutamia tunteja ennen kuin hänen katoamisensa
huomattiin.
- Etkä sinä ole välittänyt kertoa tätä minulle?!?
Fulla levittelee avuttoman näköisenä käsiään.
- Älä ammu viestintuojaa. Toimin silloin parhaan näkemykseni mukaan
niin, ettei sinulla olisi ollut ylimääräisiä huolia. Isäsi katoamisessakin oli
jo tarpeeksi. Mutta kuten sanoin eilen… Ei ole enää vallassani, opitko tai
käytätkö riimuja. Oma kohtalosi johdattaa sinua. Ja aion auttaa isääsi sekä
sinua. Kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat vallassani.
Riemni mulkoilee Fullaa nyreissään. Fulla liennyttää vielä ilmapiiriä:
- Vannon sen. Kaiken sen, minkä koen olevan teille hyödyksi, jaan
tietona kanssasi.
Kuluu hiljainen tovi kodassa. Sitten Riemni pakottaa itsensä kysymään
tyynellä äänellä mielessään polttavan kysymyksen.
- Mikä voisi uhata perhettä?
- Olen pohtinut sitä, Fulla vastaa hiljaa nuotion liekkeihin
tuijotellen.
- Mutta riimi kuulostaa kuin joltain arvoitukselta. Uhka voi olla mitä
tahansa vihollisista hitaasti suhteita syövyttävään aikaan.
- Vuodet eivät tule minun ja isäni väliin, Riemni vastaa ykskantaan.
- Enkä minä sitä teistä kahdesta uskokaan. Mutta ymmärrät varmasti,
että uhan etsimiseen ei kannata tällä hetkellä tuhlata aikaa. Meidän on parempi
valmistautua perheenne yhdistämiseen. Muistatko, mitä sanoit sen jälkeen, kun
isäsi katosi?
Riemni yrittää muistella niitä sekavia aikoja, kun hän ja muut
kyläläiset löysivät isän hiekkaharjulla tyhjään päättyneet jalanjäljet.
- Sanoit tunteneesi, kuin jokin olisi tarttunut sinuun sisältä päin ja
kiskaissut, Fulla avittaa Riemnin muistia. Sitten hän hymyilee.
- Sinä ja isäsi kuulutte vielä samaan kotiin. Sinulla ei nuorena ole
vielä omaa perhettä, ja sinä sekä äitisi olette isäsi perhe. Teillä on vahva
side.
Riemni hörppää sanojen puuttuessa kuksastaan koivun mahlaa.
- Meidän täytyy siis varmistaa, että kun tartumme isääsi ja
kiskaisemme, hän palaa luoksemme. Eikä päinvastoin niin, että sinä tempautuisit
isäsi olinpaikkaan.
Riemni nyökkää.
*
Aamupäivän aikana Fulla ja Riemni käyvät yhdessä läpi Fullan
oleellisiksi katsomia kotiriimun opettelemiseen kuuluvia asioita.
Koti ja arki muodostuvat rutiinien ympärille. Ne auttavat
kannattelemaan kodin elämää kriisien keskellä.
Kodin täytyy suoda ihmiselle mahdollisuus olla oma itsensä. Koti on ihmisen minuutta. Ympäristö, jossa ihminen voi hyvin ja tekee elämässään mieleisiä asioita. Fulla kehotti Riemniä jatkamaan kaikkia harrastuksia ja niitä asioita, joita tavallisestikin tekisi perheessään. Hänen pitäisi omaksua koti uudelleen nykyisessä muuttuneessa tilanteessa.
Turva ja perustarpeet Riemnin kodissa ovat onneksi kohdallaan. Aito kasvu ja kehitys sekä oppiminen ovat mahdollisia vasta, kun ihmisen voimavarat eivät kulu elämässä pelkästään selviytymiseen. Itseltään ei voi odottaa mitään sellaista mihin voimavarat, omat kehittyneet taidot ja tuki eivät riitä. Mutta Riemni ei olisi talvella yksin. Ja hän on jo saavuttanut ensimmäiset merkkipaalunsa riimujen oppimisen tiellä.
*
Riemni katselee harjulta alempana sijaitsevaa kylää. Maantieltä kuuluu jo etäinen tutun auton hurina. Äiti on saapumassa hakemaan hänet. Lähestyvään talveen ja sivistykseen.
- Isä. Minun on kova ikävä sinua. Mutta me tapaamme vielä. Minä vannon
sen. Nyt minun täytyy kuitenkin saada ensin kotini takaisin. Vain sillä tavalla
saan kutsuttua sinut luokseni.
Kommentit
Lähetä kommentti