Alakuun saaga - osa 18

Kuluu useita päiviä luolassa. Vanaheimin työntäyteisiä päiviä. Teemme Kuukiven kanssa päivät päälletysten monta päällekkäistä riviä keihäänkärkiä. Kuukivi vakuuttaa, että keihäät saisivat aikanaan varret, kun erämaat hengittäisivät lumesta vapaammin pälvirakojen kautta. Otaksuin Kuukiven käyttävän keihäiden varren teossa joitain ainesosia Vanaheimin keväisestä luonnosta.

Olemme aloittaneet seuraavaksi költerien, hirven- ja peurannahkaisten haarniskojen ja asujen teon. Asusteet toimivat sekä kevyenä suojana sellaisenaan että metallisten haarniskojen alusasusteena, estäen painaumat metallihaarniskan reuna- ja liitoskohdissa. Kätevä saa tehdä välillä aiemmasta poiketen töitä nahan ompelussa. En tarvitse muita sormisuojia ompelutarvikkeiden kanssa. 

Omistamansa Vanaheimin vahvimman peuralajin nahkat Kuukivi varaa kuitenkin yksinomaan nahkaisten kilpien tekemistä varten. Vähän kummastelen Kuukiven työstämää materiaalia.

- Vai peurannahkaa. Onhan sinulla malmia ja taidot metallistenkin kilpien tekoon?

Kuukivi virnistää jälleen uuden asian tietämättömyydelleni.

- Joskus kannattaa hyödyntää sitä materiaalia, jota yhdeksän maailmaa antavat. Nahka on kevyempää eikä siihen ota raudan ruoste. Mitä suojaan tulee, Myanndashin talja ei häviä paksullekaan raudalle.

- Onko noin?

- Kokeilemme.

Kuukivi pingottaa luolassa tyhjään tilaan taljan kappaleen kireälle. Lehmuksenniininen nuora ei ainakaan ensimmäisenä poikki rapsahtaisi kovassakaan vedossa. Sitten hän hakee yhden itse takomansa keihäänkärjen ja sovittaa sen takomisen aikana käytettävään työstövarteen.

- Haluatko koettaa? Kuukivi kysyy minulta virnistellen.

- Anna mennä vain.

Kuukivi vetää keihään taaksensa ja kiskaisee sen voimakkaasti liitämään kohti nahkaa. Keihäs osuu nahkaan. Kuuluu ääni kuin nahkainen rumpu kumahtaisi ja keihäs kimpoaa nahasta lentäen taaksepäin melkein yhtä kovalla vauhdilla. Kuukivi nauraa vapaasti ällistyneelle ilmeelleni.

Sitten hän hakee vielä valmiin, koruttoman näköisen miekan yhdestä luolan kivisistä raskastekoisista kiviarkuista. Kuukivi kävelee taljan viereen ja heilauttaa miekkaa kaksin käsin, kaikin voimin, taljaa vasten. Miekan kärki liukuu taljan pintaa pitkin ja kalahtaa lattian kiviin iskien kipinää.

- No pakko on uskoa, kun silmilläni näen.

- Myanndash, Kuukivi sanoo ja on aikeissa irrottaa taljaa köysistä. Sitten hänen kätensä kuitenkin pysähtyvät ensimmäisen solmun kohdalla. Kuukiven katse hakeutuu tupessa olevaan puukkooni.

- Kokeilemmeko vielä tällä? luen kääpiön ajatukset.

- Kokeillaan, Kuukivi sanoo totisena.

Kävelen Kuukiven ja taljan viereen. Kuukivi ojentaa minulle kättään, mutta puistan päätäni.

- Älä tarjoa jatkossa puukkoasi kahva edellä tuntemattomille. Itse opetit.

Kuukivi hymyilee.

- Sinussa alkaa olla varvikon henkeä, Alakuu. Unohdan sen välillä.

Otan puukon pois tupesta. Kuukivi pysyy täysin rentona. Luottamus vallitsee välillämme.

- Mihin kohti kokeilen?

- Luuletko, että terä pystyy nahkaan? Kuukivi kysyy epäröiden.

- Onko talja kalliskin, jos kokeilemme? kysyn vastaan.

Kuukivi nyökkää.

- Ei kallis. Myanndashin nahkaa ei kukaan täysijärkinen myy toiselle. Mutta hankalaa se on hankkia. Pistä tuohon reunaan, Kuukivi sanoo ja osoittaa minulle sopivan kohdan.

Työnnän puukkoni terää kevyesti. Kärki painuu taljaa vasten ja nuorat kiristyvät. Sitten vastus hellittää ja puukon kärki työntyy taljan läpi tehden siihen pienen viillon.

- Voi skrithifinnit! Kuukivi ällistelee.

- Sinä, Alakuu, olet säästänyt minulta tänä talvena monta taljan venytystä ja katkaisupisteen etsintää, hän lisää sitten.

Vedän puukkoni irti taljasta ja se jää heilahtelemaan ilmaan narujen varassa.

- Onko sinulla piirtää polkuja tähän taljaan? Leikkausta varten?

- Kuulehan… Mistähän minä… Voi poluttomat taljat!

Katson taljaa. Tätä materiaalia ei ole taidettu leikellä ennen kaavojen mukaisesti.

- Kuulehan. Sinullakin, mestari Kuukivi, taitaa olla nyt uuden mahdollisuuden paikka. Tehdään kilvistä sen mallisia kuin tahtonet.

- Alakuu… olet sinä! Tästä tulee vielä jotain!

Hymyilen. Käännän puukon käsissäni ja otan pinsettiotteella kiinni kahvan etuosasta. Sitten tarjoan puukkoani Kuukivelle.

- Mutta sinä saat tehdä ensimmäisen mallin. Mestari.

- Kiitos, kisälli, Kuukivi sanoo riemua äänessään ja ottaa varovasti puukkoni käteensä.

Kuukivi katselee puukko kädessään ilmassa roikkuvaa taljaa. Sitten hän lähtee hakemaan juoksun kanssa erilaisia kilpien puisia muotteja.

*

Seuraavana päivänä jatkamme költerien työstöä. Aina välillä Kuukivi käy kuitenkin virittämässä Myanndashin taljan kappaleen jonnekin päin pajaansa ja sovittelee erilaisia kilpien muotteja niihin. Selvästikin Kuukivi arvioi, miten mikäkin talja käytettäisiin niin, että niistä menisi mahdollisimman vähän paloja hukkaan.

Puolisella syödessämme luolassa käy yhtäkkiä humahdus. Tulisijojen liekit tanssahtelevat ilmavirtauksessa. Ilmassa tuoksahtaa etäisesti maatuvien kasvien ummehtunut haju. Kuukivi katselee kauas pimeyteen, oletettua luolan sisäänkäyntiä kohti.

- Ulkona liikkuu nyt suuri Riipijä. Vanaheimin kovasyisten puiden lehdet tippuvat pian satavan lumen alle.

- Taidat puhua syysmyrskyistä?

- Kyllä teillä Midgardrissakin tunnetaan varmasti tämän kuunkierron arvaamattomat säät. Ei ole vesille pienellä lastulla nyt asiaa.

Katson tulisijoja.

- Tekeekö suuri Riipijä kiusaa tänne luolaan saakka?

- Ei pahasti. Mutta saattaa liekkiä välillä lepattaa täälläkin. Nyt on nahkatöiden aika, ei kannata ahjon ääressä takoa.

Kuukiven silmät katselevat edelleen samaan suuntaan.

- Et taida sattumalta olla sovittanut nahan ompelua tämän kuun aikana tehtäväksi, totean ääneen.

- Alakuu?

Kuukiven katse kääntyy nyt minun suuntaani.

- Niin, Mestari?

- ”Älä tarjoa jatkossa puukkoasi kahva edellä tuntemattomille.” Niinhän sinua opetin?

- Niin teit.

- Ja eilen silti minulle puukkosi annoit ensimmäisen kilven tekoa varten.

Nyökkään.

- Mitä yrität sanoa?

- Säästit minulta paljon aikaa ja soit uuden mahdollisuuden paikan.

Kuukivi hypähtää alas ruokapöydän äärestä ja lähtee kävelemään yhtä luolassa olevaa arkkua kohti.

Hän kävelee kolmilukkoisen puuarkun luokse. Sen, joka sai lukkoihinsa lyönnin heti pajavasaran uurtamisen jälkeen.

En ole nähnyt Kuukiven aukaisevan sitä vielä kertaakaan.

Kuukivi ottaa ääniraudan näköisen avaimen vyöllään roikkuvasta lenkistä. Hän sovittaa sen ensimmäiseen lukkoon. Lukko naksahtaa. Hän sovittaa avaimen toiseen lukkoon. Se kilahtaa. Vielä kerran Kuukivi sovittaa avaimen kolmanteen lukkoon. Lukko helähtää.

- Tieto asioista, joita näet täällä, riittäisivät tappamaan minut.

Pohdiskelen hetken asiaa.

- Älä kerro minulle enempää, kuin minun tarvitsee tietää, sanon.

- Terävä on kärkesi.

Kuukivi ottaa avaimen pois kolmannesta lukosta ja avaa arkun.

Arkussa ei ole kukkuroittain kultaa eikä aseita. Itse asiassa arkun sisältö näyttää hieman samankaltaiselta kuin Midgardissa kotini roinalaatikon sisältö. Päästään kulunut pieni pajavasara. Yksinäinen hopeakolikko. Pieni juomaleili, jonka korkki on päällystetty ja sinetöity vahakerroksella. Joitain tuntemattomasta materiaalista valmistettuja kääröjä rullalla. Pitkä ja ohut, kärjestään hiiltynyt puinen sauva. Näen arkussa outojakin asioita, joita ei äkkiseltään luulisi suljettavan tiukasti lukkojen taakse. Narulla sidottu tukko pitkiä tummia karvoja. Yksi tummanruskea, suuri höyhen. Tylppäkärkinen tuurna. Tummanruskea multaisen näköinen kivimöhkäle. Pieni kaarnanpala. Tyhjältä vaikuttava pellavakankainen säkki. Läpinäkyvä pullo, jossa on epäilyttävästi veren väristä nestettä. Lyhyt kiiltävän ruskea köydenpätkä. Ja paljon muuta.

Kuukivi nostaa läpinäkyvän punaista nestettä sisältävän pullon silmiensä tasalle.

- Pahaa verta.

Kuukivi puistelee päätään. Ehkä osa arkun sisällä olevista esineistä on yksinkertaisesti turvassa väärinkäytöksiltä. Seuraavaksi hän nostaa multaisen kiven. Tälle esineelle hän hymyilee.

- Vuoren juuri. Yksi viimeisistä.

- Vuoren juuri?

- Kuulit oikein. Kuvittele, että istuttaisit tämän linnakkeesi peruskiven alle.

Mielikuvitustani ruokkii epätodellinen mielikuva vuoren korkealle huipulle kohoavasta linnakkeesta.

- Kaikkea sitä.

Kuukivi siirtelee varovasti esineitä arkun sisällä.

- Tavanomaisia avun loitsuja. Tulentekijän sauva. Tätä minä kuitenkin hain.

Kuukivi ottaa sileän, kiiltävän ruskean köydenpätkän arkusta.

- Tuuliköysi.

- Tuuliköysi?

- Niin. Tämän minä aion antaa sinulle maan sulamisen hetkellä turvaksi.

- Mitä tuuliköysi tekee?

Kuukivi sulkee arkun ja alkaa lukitsemaan lukkoja.

- Tässä ei ole nyt solmua. Enkä niitä tarvitsisikaan täällä pajassani.

- Solmuja?

Kuukivi virnistää minulle.

- Mutta jos nyt menen tuonne ulos ja saan solmittua Tuuliköyteen solmun. Silloin saan vihurit talteen myöhemmin palkeina puhaltavaksi.

Katson vaatimattoman näköistä köydenpätkää.

- Kerrotkohan nyt omiasi… Sitooko tuuliköysi siis tuulta?

- Hyödyllinen kapine oikeissa käsissä. Urhoilla meritaistelussa. Takaa-ajettujen vainoojia vastaan tiheässä metsässä. Minä, Kuukivi, en sitä tarvitse takoessani. Miksi en siis antaisi sitä sinulle, Alakuu.

Kuukivi asettaa avaimen takaisin kiinni vyölenkkiin.

- Sinut opetin ettet puukkoa tuntemattomille anna. Elän omaa oppiani myöten.

Sitten Kuukivi lausuu lyhyen runon värssyn.

Ilahduta ystäviä,

asein ja vaattein,

sen parhaiten oivallat itse;

lahjat enentävät

ystävyyden ikää,

jos kohtalo kääntyy oikein.

 

Ystävän ystävä

olkoon mies

ja korvatkoon lahjalla lahjan;

naurulla miehet

maksakoot naurun

ja palkitkoon valheella vilpin.

Jos sinulla on ystävä

ja uskot häneen

ja toivot häneltä hyvää,

niin osoita luottamusta,

vaihda lahjoja,

etsi hänen seuraansa usein.

 

Hymyilen Kuukivelle.

- Olkaamme siis ystäviä.

- Palaahan nyt työhösi. Osaat jo költerien teon. Minä lähden käymään luolan suuaukolla Riipijää tervehtimässä. Siitä onkin jo kauan, kun näin sen mahtavan luonnonvoiman näytelmän.