Alakuun saaga - osa 16

Kuukivi keräilee ruokailun jälkeisiä aterimia pois pöydästä. Jotain tehdäkseni asettelen peurantaljan makuusijalleni valmiiksi. Sitten keräilen pajalta yli jääneitä kankaan ja nahan suikaleita sekä roiskuneita ja taoksesta ylijääneitä kuonan kappaleita. Kuonat asettelen pienessä kipossa ahjon hiipuvan hiilloksen päälle. Kaivan renkaan muotoisen, itse valmistamani pienen muotin esille työpöydälle. Siivoan loput vähäiset sotkut pois pajasta ja asettelen suikaleet pieneen puukirstuun kivipedin syvennykseen. Kestävää ja lujaa lehmuksen niiniköyttä pitäisi valmistaa pian lisää…

Kuukivikin alkaa olla valmis päivän töistä. Yleensä käytän työn jälkeisen ajan nukkumiseen. Kuukivi vaikuttaa kuitenkin vitkuttelevan pajalla. Ehkä hänen uteliaisuutensa alkaa herätä omaa projektiani kohtaan. Hymähdän, antaapa kääpiön arvuutella nyt vuorostaan. Jotain voisin kuitenkin rupatella iltapuheina.

- Kuukivi.

- Kerro.

- Mietin tätä sinun puukkooni uurtamaa riimua. Opeta minutkin uurtamaan tämä riimu.

- Vai sinut, Alakuu?

- Minut minut. Sehän on oikeastaan osa kauppaa. Riimu riimusta. Niin kuin sovimme silloin aikanaan.

Kuukivi taputtaa kädessään olevansa vasaran syrjää.

- Et ole sinäkään omaasi antanut minulle muuhun kuin vasaraan.

- Mutta moneen taokseen olet vasaraasi sittemmin käyttänyt.

- Oletpa sinäkin katkaisua jaellut työjellessäsi.

Hymyilen ja nostan käteni pystyyn. Kuukivi virnistää ja puistelee päätään.

- Tuo teissä Midgardrin asukeissa on vikana. Terävä on mielesi, mutta kesken heität asiasi ajamisen.

- Minä luotan sinun tahtoosi tässä asiassa, mestari Kuukivi. Opeta minulle riimun uurto ennen pestiläisyyden loppua, jos sen sopivaksi näet.

- Hopealle kalskahtaa kielesi, Alakuu. Katsotaan.

Kuukivi askeltaa jo omaa lyhyttä kivistä makuusijaansa kohti. Hän laskee vasaran lattialle paaden viereen. Mielenkiintoista, että vasara on päivittäin aina pöydällä, vaikka meillä olisi kuinka tahansa kiire eri työvaiheissa tai niiden välillä. Iltaisin Kuukivi kuitenkin laskee vasaransa aina luolan lattialle. Lähelle maata. Haukottelen ja katselen maagisen tulisijan vihreitä liekkejä.

- Kerro minulle tarina siitä, miten sait Fimafengrin tulen, karkaa huuliltani.

Kuukivin kääntää katseensa vihreisiin liekkeihin. Hän hymyilee apeasti.

- Kerro minulle, mitä tiedät Valhallasta.

Kuukiven vastakysymys yllättää minut.

- Valhalla. Kaatuneiden soturien viimeinen levähdyspaikka. Soturien sija, jossa he taistelevat, kaatuvat ja nousevat jokainen aamu.

Kuukivi nyökkää.

- Valhalla on yksi maailmojen paikosta parhaimpia. Avara, kullankirkas Valhalla, jonne Herföður, Joukkojen Isä, kutsuu päivittäin aseisiin kaatuneet sankarit. Susi ja kotka valvovat saapuvia länsiportilla. Salin katto on kilvistä tehty, parret ovat toinen toistaan suoremmista keihäistä, rintapanssarit koristavat penkkejä. Viisisataa ovea ja neljäkymmentä yli johtaa Valhallaan. Jokaisesta ovesta mahtuu kahdeksansataa leveää urhoa rinnatusten kulkemaan. Andbrimnir keittää kypsäksi Sæhrimnir-karjun lihaa Elhrimnirin kattilassa jokainen päivä eikä ateria urhoilta koskaan pääse loppumaan. Oðinn ja Saga juovat sankareiden kanssa kultamaljoista mettä ja pitävät jokainen päivä juhlista parhaimpia. Siellä urhot voivat aina taistella. Kaatuneet nousevat aina uudestaan eivätkä sankarien veljeyttä maalliset asiat murenna.

- Kuulostaa… upealta.

Kuukivi nyökkää taas. Aistin asiassa kuitenkin myös toisen puolen.

- Miten tiedät tämän kaiken Valhallasta?

Kuukivi huokaisee raskaasti ja katsoo nyt vasaraansa.

- Se onkin mainas. Kauan sitten… kauan, ennen kuin minulla oli ahjoni täällä kynsiluolassa…

Kuukivi viittilöi meidät ruokapöydän ääreen. Sitten hän käy noutamassa vihreistä liekeistä kaksi kolpakkoa.

- Minullakin oli joskus lyhyempi parta. Halusin kuitenkin tulla työltäni arvostetuksi, laatia aseen, jolle häpeämättä saattaisi nimen antaa. Kiersin mahtavien kääpiömestarien pajoissa. Itämaiden Austri, mahtava Bari, synkkä Blainn, kiivas Dolgthrasir, terävä Gloinn, käsistään etevä Hannarr, outo Heptifili, neuvokas Ivaldi, toraisa Jari, yllättävä Nyradr, avulias Radsvidr, kauaskatseinen Thjodrörir, viisas Vitr ja rohkea Allviss. Monet minua kestitsivät, monet laittoivat raskaaseen työhön, monilta sain lähtiessä mukaan uutta.

- Kiersin monissa maailmoissa, en kuitenkaan kaikissa. Teidän ihmisten Varlandissa en käynyt, sillä siellä ei siihen aikaan ollut kuulopuheiden mukaan mitään tähdellistä opittavaa. Tänä aikana voisin sinne oppimatkan tehdäkin. Te ja teidän elektroniikkanne, ette ole enää sama kansa kuin silloin, Kuukivi hymähtää. Sitten hän vakavoituu.

- Kaukana pohjoisessa en myöskään käynyt. Kuolleiden opeissa on aina myrkyn katku. Muista sinäkin, Alakuu, ettet ala haudantakaisten kostoon välikädeksi tai toteuttajaksi. Riittävät opit saa rehellinen muutakin reittiä pitkin kulkemalla.

Kuukivi pitää tauon. Kolpakko on edelleen täysi, se ei nouse hänen tavanomaisessa tahdissa. Hänen olemuksensa näyttää… vanhalta.

- Tein töitä matkoillani. Ei ollut niin vaatimatonta sinkilää tai tärkeää kalpaa pojalle taistoon, etten olisi sitä kykyjeni mukaan takonut. Paljon taoin tarpeisiin. Mutta nimi, nimi puuttui. Ei ollut taoksilla nimeä, ei minulla vielä nimeä niitä kastaa.

Kuukivi irvistää.

- Sitten erään kerran liikuin täällä Vanaheimissa. Jumalatar Freyja, itse vaaneista ylhäisimpiä, tuli puheilleni. Hän tarvitsi aseen Óttarrille. Óttarr oli korkeaa sukua. Hän oli aasattarienkin suosiossa. Óttarr oli myös itse jumalatar Freyan suojatti.

- Sait tilaisuutesi, sanon miltei kuiskaamalla?

- Pah! Se tyrkytettiin minulle hopealautasella! Kuukivi huudahtaa ja lyö nyrkillä pöytään. Säikähdän.

Kuukivi nostaa kolpakkonsa ilmaan. Hän pitää sitä hetken ilmassa suunsa edessä, huokaisee ja laskee juoman koskemattomana takaisin pöydälle.

- Óttarrilla oli vahvat siteet. Ja sen lisäksi hän oli kunnon nuorukainen. Suostuin tietenkin tapaamaan hänet. Óttarr ei pyytänyt minulta paljoa. Hän ei perustanut aseesta, jonka voi heittää hukkaamatta maailman ääriin. Hän ei tarvinnut taikavoimia osuakseen kohteeseensa. Hän pyysi alkeellista, käytännöllistä keihästä voidakseen pitää puolensa kilpailijaansa Angantyria vastaan ja saadakseen isänperintönsä.

- Kummastelin pyyntöä. Mutta pidin hänestä. Sellaista ei satu kovin usein minulle. Óttarr oli näkevä mies. Tein hänelle keihään. Aseista terävän, ulottuvan, monipuolisen. Tein jokaisen vaiheen niin hyvin kuin olin maailmoissa ja matkoillani oppinut. En jättänyt työssäni mitään sattuman varaan. Kun työni aloitin, sen yhdeltä istumalta myös lopetin. Keihäästä tuli hyvä taos. Se kestäisi loitsimisen. Se ei särkyisi. Se oli valmis olemaan Óttarrin arvoinen.

Kuin väistämättä Kuukiven kasvoille nousee pieni hymynpoikanen.

- Se oli mestariteos. Nimeämisen arvoinen ase, ensimmäiseni. Se tyydytti Óttarrin. Freya oli suopea. Mutta aasat halusivat sen kastaa omassa uhrimenossaan.

Kuukivi ottaa lopultakin pienen kulauksen juomastaan.

- Se oli virhe, Kuukivi painottaa jokaista sanaansa.

- Koirilla on koirien tavat? kysyn hiljaa.

- Oikein. Koirat kirosivat sille nimen Hnikuðurbítr. Kun joku otti keihään käteensä, ei sitä saanut irti käsistä ilman verenvuodatusta.

- Voi paska.

- Óttarr ei sitä tiennyt. Hän sai isänperintönsä. Verenvuodatuksella, vaikka oli rauhanomaisin aikein ensin ollut sitä puolustamassa.

- Voi paska.

- Herkeä siinä paskomasta. Noh, Óttarr sai nostaa monta kertaa Hnikuðurbítrin kostajia ja kilpailijansa tukijoita vastaan. Aasat olivat suopeita korkean sukunsa verenpisaralle. Mutta Freyalle valkeni aasojen todellinen luonne.

Kuukivi katsoo minua suoraan silmiini.

- Óttarrilla ja Angantyrilla oli sama isä, mutta eri äiti. Hnikuðurbítr maistoi myös Angantyrin suvun verenpisaroita. Vaanien verta.

- Voi…

- Paska, Kuukivi täydentää lauseeni.

Kuukivi kääntää katseensa vihreisiin liekkeihin. Ne tuntuvat palavan miltei arasti.

- Alussa Freyalla lienee ollut syynsä suojattinsa valintaan. Ehkä hän rakensi rauhaa pyhien heimojen kesken. Ehkä hän, kuten minäkin, vain piti kunnon nuorukaisesta. Ei Freya olisi kuitenkaan halunnut vaanien verta vuodattaa. Mutta aasat eivät jätä tarttumatta heille tarjottuun aseenkahvaan.

- Aikanaan Óttarr tajusi, että Hnikuðurbítr ei voi jäädä tänne yhdeksän maailman kuolevaisille. Sen jano oli sammumaton. Mutta miten hän sen poistaisi? Oðinn oli suopea sen Valhallaan toimittamista urhoista. Se oli lähes tuhoutumaton aasojen siunauksen myötä.

- Mitä sille tapahtui? Missä se on nyt?

- Óttarr, kunnon nuorukainen, läksi itään päin. Itä on paha ilmansuunta. Siellä olivat luolassa asujat, Mimirin pojat, jättien maat, rautametsä. Sieltä hän ei enää palannut. Siellä hän, Óttarr, sai surmansa. Valkyrioille hän toimitti pyynnön ja pääsi Valhallaan kera Hnikuðurbítrin. Keihäs ei enää niittänyt kuolevaisten mailla.

- Miten sinä tiedät tämän kaiken hänestä? keskeytän Kuukiven.

- Eivät aasat olisi halunneet keihästä mielellään pois näistä maailmoista. Se oli palvellut Silmänhäpäisijän salia hyvin. Mutta Óttarr oli kunnon nuorukainen. Ensimmäisiä kuolevaisia, jotka tohtivat jättiläisiä vastaan koettaa. Se oli itse Thorinkin myönnettävä. Kun Óttarr pyysi jättiläisen nitistänyttä keihästään mukaansa sankareiden Valhallaan, eivät aasattareet antaneet miestensä mieltään muuttaa. Muuan valkyria, Herfjötur, kävi luonani. Hän toimitti Óttarrin sanoman. Hän kertoi minulle, että olin toimittanut aasoille Valhallan arvoisen aseen. Ja että nimeäni muistettaisiin Korkeimman saleissa.

Kuukivi irvistää. Hän ottaa toisen, tapoihinsa nähden pienen kulauksen juomastaan.

- Óttarr oli kunnon nuorukainen. Hän muisti minun osuuteni sukunsa jatkumisessa, isänperintönsä saavuttamisessa. Vaikka aasat työni turmelivat. Óttarr toimitti toisenkin asian valkyrialle. Se ruoka, mikä Valhallan saleissa tippuu ruokaa valmistavan Andbrimnirin padasta Fimafengrin sytyttämään tuleen padan alle, päätyy muualle tulipesään jossa samankaltainen liekki palaa.

Väri kalpenee kasvoiltani. Asia ei jää huomaamatta Kuukiveltäkään. Hän huokaisee.

- Herfjötur toi kipinän Óttarrin pyynnöstä. Poltan Vanaheimissa aasajumalien liekkiä. Sen takia olen jättiläisen kynnen alla luolassa. Ei aasa tai vaani näe kumpikaan läpi jättiläisten ikiaikaisesta taiasta. Sen takia menen itse kauppaa käymään vaanien kanssa, vaikka paljon taoksia joudun taikakeinoin mukanani kantamaan.

- Fimafengrin tuli on Valhallasta. Keihääsi käyttäjä on kuollut taistelussa.

- Se on kova hintani tulesta.

Kuukivi huomaa apean ilmeeni.

- Kuolemaa älä eläessäsi pelkää. Kaikki me olemme vihittyjä viimeiseen päivään, ennemmin tai myöhemmin. Käytä aikasi siihen, mihin haluat näistä maailmoista siirtyä viimeisen hengenvedon jälkeen.

- Teet kuitenkin kauppaa vaanien kanssa… Oðinn ei taitaisi pitää siitä.

- Kuten eivät vaanitkaan, jos tietäisivät millainen tuli aterioillani palaa. Miksi luulit minun ensi kertaa tavatessamme säikähtäneen niin kovin? Vaaniksi sinua luulin. Vaaniksi, joka olisi löytänyt pajani salaisuuden. Mutta liekki antaa minun keskittyä takomiseen. Tehdä rauhassa oivallisia aseita Vanaheimin asukkaille.

Kuukivi katsoo minua ja nostaa juoman ilmaan. En ole koskenutkaan omaan juomaani, ettei tarinankerronta keskeytyisi. Uskallan nyt nostaa maljan Kuukiven kanssa.

- Vaanit ovat kelpo kansaa. Viisaudestaan arvostettuja. He eivät ole sodanjulistajia. He eivät vääryydellä vuodata vihollisen verta kuin koirat. Heille minä, Kuukivi, aion takoa niin kauan kuin vasara käsissäni vain pysyy.

Kosketan kevyesti tuoppiani Kuukiven tuoppiin. Kuukivi jatkaa vielä.

- En tarvitse sitä, että nimeäni muistettaisiin Fólkvangrissa. Inhoan sitä, jos nimeni kaikuu Valhallan salissa. Tahdon vain, että taokseni pysyvät oikeissa käsissä. Oikealla asialla.

Kuukivi kumoaa koko loppu tuopin kerralla. Saan itse vaivoin tyhjennettyä kolmanneksen.

- Tiedät nyt salaisuuteni, Alakuu. Liian kauan olen yksin sitä jo joutunut kantamaan.

- Mutta sinähän toimit nyt oikean asian puolesta? Vanaheimissa.

- Hah. Onko astalo koskaan täysin varmasti oikealla asialla? Oikeissa käsissä?

Kuukiven katse on tutkimaton.

- Mutta olet oikeassa. Toimin Vanaheimissa. Tahdon auttaa vaaneja. Kantamaan miekkaansa varmasti. Heittämään keihäänsä vielä vähän pidemmälle ja tarkemmin. Tuntemaan kilpensä rajat. He tulevat niitä taitoja tarvitsemaan vielä. Mutta nyt saa Hrímfaxi jo tuoda yön.

Tulisijojen liekit ovat hiipuneet jo pienemmiksi. Luolassa vallitsee hämärä. Pohdin kaikkea kuulemaani.

- Salaisuutesi… yritän vielä keskustella.

- Eikö valkyria kertonut asiasta Oðinnille?

- Pah! Silmänhäpäisijä ei ehdi kaikkien pestiläistensä kanssa puhumaan. Liian vaatimattomaksi Korkein heidän tietonsa asettaa. Arvatenkin Silmänhäpäisijä luuli vain valkyrian toimittaneen minulle kiusaksi tiedon Hnikuðurbítrin pääsystä Valhallaan. Nautti, kun arveli tekemäni nimen arvoisen aseen sopivasti loitsineensa aasojen tahdon mukaan. Ja toihan valkyria tiedon. Muistan sen synkän hetken. Sillä keihäällä on menneisyys… Mutta katkesivathan samalla huoleni kahleet sen keihään tulevista surmatöistä.

Kuukivi nousee seisomaan pöydän äärestä ja venyttelee. Eleellään hän antaa iän näkyä omassa kääpiön kehossaan. Sitten hän iskostaa tummien silmiensä katseen hämärtyvässä luolassa minuun.

- Eivätkä valkyriat varsinaisesti ole Oðinnin hallitsemia. He tekevät omaa työtänsä, joka suo heille merkityksen. Ohjaavat sankareita kohtalon hetkillä. Sinulle, Alakuu, kerroin salaisuuteni ilman ehtoja. Pestin lopussa olet vapaa lähtemään Vanaheimin erämaahan kuten olemme sopineet. Viet täältä saamasi opit mukanasi.

Osoitan kädelläni nyt suoraan Kuukiveä.

- Ehkä et halua enää koskaan aseita nimetä. Ehkä yrität hyvittää mieltäsi painavaa taakkaa, jonka nimi kaikuu Valhallan saleissa. Mutta yhtä kaikki, nyt ahjosi ja vasarasi tekevät taoksia tarpeeseen. En näe syytä, miksi kenenkään pitäisi tulla työtäsi keskeyttämään.

Kuukivi kävelee oman kivipetinsä ääreen ja asettuu makaamaan selälleen. Hän tuhahtaa partaansa.

- Terävä on mielesi. Mutta tämäkin piti nähdä, että teissä inehmoissa on tahtoa.

- Seuraavaan aamuun, mestari Kuukivi.

- Alakuu, kääpiö tyytyy sanomaan pohdiskelevasti.

Vielä ennen nukkumaan menoani nostan pienen kipon ahjon pohjalta. Kaadan ja annostelen jähmeää seosta työpöydälle nostamaani muottiin. Loput kuonat jätän jäähtymään kipon sisälle. Rengas jähmettyisi muotin sisällä aamuun mennessä.