Alakuun saaga - osa 15

Tumma lähestyy lasta rauhallisesti. Yöhön tummuvan illan salakavaluudella. Sudet saapuvat hämärässä lapsen näköetäisyyden rajamaille. Niiden silmät välkehtivät lapsen ympärillä, ympäröivästä pimeydestä ja mielikuvituksesta pelkoa ammentaen. Lapsi on saarrettu.

- Samoja polkuja isäsi kanssa, Tumma sanoo hyytävällä äänellään.

Lapsi katsoo ääntä kohti ja yrittää ymmärtää näkemäänsä. Synkässä kuusimetsässä kuuluva kahahdus. Yön pimeässä tokkaan paimennettujen porojen hätäiset äännähdykset. Selkäpiitä karmiva tunne pimeydessä näkymättömissä seuraavasta kulkijasta. Öinen huuto autiossa erämaassa. Mitä hän oikein katselee? Se oli selvää, ettei lapsi näkisi olentoa edessään ilman alkeellista riimujen ymmärrystä.

- Olet hävinnyt.

Jokin Tumman äänessä nostaa uhmaa lapsen mielessä. Kostea kuononpainallus tuntuu etäisesti vielä otsalla. Lapsi pakottaa kasvoillensa halveksuvan ilmeen ja keskittää katseensa tiukasti hämärässä erottuvan Tumman ääriviivoihin.

- Oletko sinä nähnyt minun isääni?

- Voi, olenpa hyvinkin, Tumma hykertelee.

- Oletko sinä tehnyt hänelle jotakin?!? lapsi huutaa ja ottaa askeleen kohti olentoa.

Lapsen liikahtaessa sudet rähähtävät äänekkäästi ja louskuttavat vahvoilla leuoillaan.

- Minusta tuntuu, että sitä sinä et saa koskaan tietää.

Lapsi suo vielä halveksuvan katseen Tummaan. Sitten hän keskittää ajatuksensa otsalleen. Hän sulkee pimeyden pois mielestään. Työntää pelon lonkerot pois mielestään.

Lapsi kutsuu mielessään kettua. Rajaseitaa. Hän näkee sielunsa silmin, kuin korkealta taivaalta, miten pahta levittäytyy kylän ikiaikaisten nautintomaiden reunamilla.

Taas lapsi tuntee kostean kuononpainalluksen otsallaan. Sitä seuraa uusi tunne. Kuin kettu työntyisi hänen mielensä sisään. Kettu etsii hänen äskeisen kokemuksensa matkariimusta. Tumma riimu ilmestyy taas hänen mieleensä. Kettu pyyhkäisee hännällään riimun päältä. Riimu haalistuu. Se muuttuu kullanhohtoiseksi. Puhdistetuksi. Hänen sisällään ketun häntä muuttuu myös kultaiseksi.

Sitten lapsi muuntuu itse ketuksi. Neljä tassua laskeutuu silkinpehmeästi maahan. Suipot korvat nousevat turkin yläpuolelle kuuntelemaan ympärillä liikkuvien susien hengitystä. Silmät hohtavat vihertävinä hämärässä.

Häntä venyy pitkäksi takajalkojen taakse. Kärjestään liekehtivä häntä.

Riemni.

- EI!

Tumma karjuu niin, että läheinen kallioperä kirskuu ja värähtele. Suden menevät paniikkiin ja tekevät sen, mitä niiden luonto käskee niitä tekemään. Ne hyökkäävät täysin muodostelmansa ja laumansa unohtaen kettua kohti. Kettu pyörähtää ja huiskauttaa kultaisella hännällään roihuavat liekit ympärille laskeutuneen pimeyden keskelle.

Sudet, juuri saalistaan tavoittamassa olleet sudet, kauhistuvat ketun hännän heilauttamia kirkkaita liekkejä ja joutuivat pakokauhun valtaan. Ketun häntä on niin kirkas. Sen valo ja lämpö ovat yhtä alkukantaisen voimakkaita kuin susien pimeää halkovat palavat silmät.

Valo koskee niiden pimeyteen tottuneisiin silmiin.

Sudet eivät kykene ajamaan kettua kunnolla takaa. Aina, kun ne juoksevat ja ovat saamaisillaan sitä kiinni, tuli sokaisee niiden silmät. Ketun puikkelehtiva juoksu saa ne törmäämään sokkoina metsän puita, kantoja ja mättäitä vasten. Riemni haukahtaa pilkallisesti monta kertaa.

Lopulta kettu alkaa viivytellä. Se kävelee hitaasti eteenpäin ja antaa takaa-ajavien susien seurata lähempänä.

Kettu istahtaa. Suden hiipivät silmiään siristellen lähemmäksi. Kettu huiskauttaa häntäänsä ja piilottaa sen selän taakse. Sudet loikkaavat rinnatusten tavoittamaan kettua.

Kettu pyörähtää paikoillaan ja loikkaa sivuun. Häntä sokaisee vielä viimeisen kerran susien silmät liekehtivällä valollaan.

Sudet tippuvat yhtä aikaa ketun takana avautuneelta jyrkänteeltä. Syvälle, syvälle rotkoon.

Riimut tanssahtelevat kurun kallioiden kyljissä. Susien palavien silmien loisteessa.

Ohi vilistävät kallionseinämien riimut tietävät ja toteuttavat ikiaikaista tehtäväänsä.

Pitkää pudotusta seuraa iskeytyminen. Kuolema.

Riemni haukahtaa pimeässä yössä. Sitten se alkaa juosta tasaisella vauhdilla pohjoista kohti.

Tumma saapuu rotkon reunalle. Tumma katsoo avuttomana, kun kurun pohjalla odottavat riimut ahmaisevat tippuneet sudet. Yksi, kaksi, kolme, neljä riutunutta elämää laskeutuu lepoon.

Sudet jahtaavat. Tähän asti Tumma oli aina voinut hyödyntää sitä. Ohjattuna tai alkukantaisen suden luonnon ottaessa vallan. Se oli niiden luonto.
Nyt niiden luonto oli tuhonnut ne.

Lopuksi Tumma katsoo kauempana etääntyvää liekehtivää ketun häntää.

Pimeys on hiljainen. Sitten Tumma ryömii takaisin kallionkoloonsa. Humusta vanhempaan peruskallion onkaloon.

Odottamaan. Kärsivällisesti.

Kettu juokse yhä lujempaa ja lujempaa. Sen häntä säkenöi ja kipinöi turkin takana. Kuin jättäen valojuovaa ketun taakse. Magneettinen pohjoisnapa siintää kirkkaana sen aisteissa. Suunta ja kiintopiste.

Yksi ajatus nousee ketun sisällä. Syvällä, ketun alitajunnassa, yksi ihmismäinen ajatus. Kuin rukous. Kiitoksen osoitus.

Riemni tunnistaa suunnan kotiinsa. Kettu kääntyy ja ottaa uuden suunnan. Ketun nopeus nousee entisestään ja se alkaa taivaltaa etäisyyksien läpi painottomana. Riemni liitää revontulena halki pimeän yötaivaan. Se saa jostakin yötaivaalle matkaseuraksi harmaan koiraeläimen. Koiran silmät ovat syvän meren väriset, sinertävän vihreät. Tulija ei jahtaa kettua, sen enempää kuin kettu ei pakene tulijaakaan. Koira ohjaa Riemniä oikeaan suuntaan. Juoksemasta liian kauas. Tavoittamattomiin.

Kun Riemni ymmärtää tämän, se alkaa kisailla koiran kanssa. Revontulet poimuilevat. Tanssivat.

Oppaan ohjaamana kettu laskeutuu lopulta taivaalta kohti maanpintaa. Revontulet leimuavat taivaalla hetken voimakkaammin. Harmaa koira heilauttaa häntäänsä ja juoksee kauas pois yötaivaalle.

Riemni asettuu kerälle. Kultainen häntä hiipuu ja sammuu. Sitten Riemni nukkuu pahdalla. Rajaseidan kivikehän sisällä.