Alakuun saaga - osa 13

Lapsi kävelee jälleen sammaloitunutta polun pohjaa vanhassa metsässä, vänkkyräisten mäntyjen lomassa.

Kuloheinät ovat jo kuurassa. Kosteiden painanteiden reunamilla kasvavien harvojen koivujen lehdet alkavat olla likaisen ruskeita. Syksyn ensimmäisten pakkasten puraisemat puolukat ovat nyt parhaimmillaan. Maaruska loimuaa punaisen ja purppuran sävyissä.

Vaikka ei lapsi juuri ehdi pysähtyä katselemaan ympärilleen. Koskaan ennen jalkapatikka seitapaikalle ei ole tuntunut hänestä näin pitkältä.

Hänellä olisi kaksi vuorokautta aikaa. Kaksi kokonaista päivää ja kolme yötä, ennen kuin äiti tulisi taas viikonlopuksi kyläläisten luo. Ja veisi hänet pitkäksi talveksi pois kyläläisten luota. Lapsi oli nyt varma, että hän ei saisi jäädä koko talveksi kyläläisten luo. Käymään hän pääsisi kyllä, Fullankin luokse. Mutta ei asumaan.

Lapsi on pakannut rinkkansa ajatuksella. Siellä ovat vain välttämättömimmät. Säilyke- ja kuivaruuat, kerrospukeutumisen tarpeet päiviin ja kylmeneviin öihin. Mahdollisimman kevyt kantamus. Askel on silti raskas. Pahdan rosoiset kallionkielekkeet tuntuvat tarkkailevan lapsen kulkua pahaenteisesti. Rinkkansa lapsi kantaa rajaseidan lakipisteelle asti. Riimua seidan ulkopuolella ei näy. Lapsi ei tiedä, olisiko huolissaan vai huojentunut.

Mitä hän teki viimeksi? Lapsi muistelee toivoneensa saada kulkea näitä polkuja vielä isänsä kanssa.

Ei.

Ei näitä polkuja.

Vaan samoja polkuja isänsä kanssa.

Nyt lapsi kuulee humahduksen.

Seidan taakse ilmestyy jälleen ilmassa leijuva epämääräinen tumma kaasupilvi.

Lapsi huokaisee ja laskee rinkkansa.

Nyt hän tarvitsisi apua.

Lapsi asettuu istumaan risti-istuntaan pahdalla.

Hän sulkee silmänsä.

“Here nature is so powerfully present in every detail, breathing legend everywhere, that one is almost afraid to call anything by name. In solitude imagination swells, and it is not wise thing to awaken it. The signs of silence are many. Paths split silvery woods without directions. They do not lead anywhere. They weave among fallen trees which no-one will ever pick up, or they end at the lakeside. The water and the hills have no direction either, they are endless.”

“Every object is a sign. Someone has been there, this is a good place, this is where you can make a fire. This means that human signs can be understood. Nature’s signs cannot, they are no concern of ours. Here the stream tosses pieces of wood ashore, here it washes them away. Here you can see grains of gold in the sand, but they are so fine that no-one can pick them…”

Lapsi tuntee kostean kuononpainalluksen otsallaan. Hän hymyilee.

- They will pick you.

Nyt lapsi avaa silmänsä. Pahdalla ei näy mitään, vaikka hän katselee ympärilleen joka puolelle.

Kummallinen tunne kuplii ja lämmittää hänen sisällään. Kuin siunaus. Rajaseidan kettu auttaisi häntä hänen tulevassa yrityksessään.

Lapsi katsoo mukana tuomaansa rinkkaa. Hän naurahtaa. Oli lapsekasta kuvittelua ajatella, että rinkasta tai tavaroista olisi apua hänelle. Ei tässä tapauksessa.

Lapsi varmistaa, että hänellä on mukanaan puukko takkinsa taskussa. Tulitikut ovat vedenpitävässä rasiassa povitaskussa. Sitten hän kiipeää ulos seitapaikalta. Poluttomalle puolelle.

Tuntematon riimu ja sen tuntemattomat voimat. Tumma riimu. Riimu, joka ilmentää ainoastaan omaa merkitystään. Matkariimu.

Lapsi ojentaa kätensä ja koskettaa epäröimättä tumman kaasupilven sisällä leijuvaa kuviota.

Jalat irtoavat maasta. Ympäristö kieppuu, pyörii ja muuntuu saamatta mitään konkreettista maisemaa. Peninkulmat, päivämatkat, virstat, mailit, kyynärät, sylet, metrit ja kilometrit.

Hän ymmärtää.

Kuin salattu maailma. Kaikkialla hänen ympärillään. Koko ajan. Kaikkien niiden saapuvilla, josta osaavat katsoa. Yhdistellä mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Olla hetkessä läsnä. Ja tehdä päätöksiä. Toimia.

Haistella, maistella menneisyyttä.
Katsella, kuunnella nykyistä.
Oppia itse ja toisten kokemuksista.
Tunnustella tulevaa.

Riimu. Matkariimu.

Tämä auttaisi häntä ymmärtämään niin paljon enemmän. Oppimaan riimuista. Aikanaan.

Nyt hän on vielä vaarassa.

Kieppuminen hidastuu. Jalat osuvat maahan ja lapsi tömähtää polvilleen.

- Tulithan sinä viimein, Tumma sanoo voitontahtoisesti kehräten.

Jossain lähistöllä sudet ulvovat malttamattomina.

*

Lainaus: Tapio Wirkkala, 1962. Domus magazine.