Alakuun saaga - osa 10

Vielä ennen pestin aloittamista Kuukivi edellytti minua suojaamaan myös vaatteeni pajassa työskentelyyn sopiviksi. Voitelimme – ei, oikeastaan kyllästimme – lähes kaikki vaatteeni jollain minulle tuntemattomalla kellertävän läpikuultavalla puuöljyn kaltaisella aineella. Vähän Kuukivi ihmetteli keinokuituisten housujen hidasta kyllästämistä, mutta oli lopulta tyytyväinen lopputulokseen. Alushousuni Kuukivi määräsi nakkaamaan tuleen. Moisia suitsia en tarvitsisi hiertämään liikkuvassa työskentelyssä. Sukkien välttämättömyyden sain perusteltua hänelle. Jalkaani sain samankaltaiset nyöritettävät jalkineet kuin Kuukivelläkin.

Suojaaminen on lievä ilmaisu siitä parannuksesta, jonka suoritimme vaatekerralleni.

Vaatteet muuttuivat pieniä kipinöitä palamatta kestäviksi. Hiki valui imeytymättä pois öljytyn kankaan pinnasta pieninä pisaroina. Ei olisi vaaraa, että voimakaskaan hikoilu polttaisi kainaloihin reikiä. Suojaöljyn haju oli aluksi aika voimakas, mutta hajuun tottui muutamassa päivässä. Aine ei onneksi ärsyttänyt iholla.

Varsinaisessa pestiläisen hommassa Kuukivi piti minulle jämäkkää kuria. Peruskuntoni nousi kohisten. Aluksi hänen omien sanojensa mukaan ainoastaan pajavasaraan uurtamani riimu piti taokset riittävän laadukkaina. Pajassa oli loputtoman paljon uutta ja tuntematonta, vieraan maailman käsityöläisen taitoa. Mutta joka päivä opin uutta. Uusia metalli- ja puutyöskentelyn menetelmiä. Ajoituksen tärkeyttä työmenetelmissä ja peräkkäisten työvaiheiden välillä.

Kuukivi itse huolehti minulle tuntemattomien liemien ja seosten käytöstä parantaakseen taosten lopputulosta ja viimeistelyä. Minusta tuntui, että osa työmenetelmistä sisälsi aivan puhdasta magiaa. Kuukiven käyttämät kasvit olivat outoja ja nestemäiset seokset näyttivät siltä, kuin ne olisivat olleet jostain fantasiaelokuvasta.

Iltaisin minun ei tarvinnut juurikaan houkutella unta. Yöt nukuin yleensä rauhallisesti unia näkemättä. Viime yö oli kuitenkin erilainen. Useat unet tavoittivat minut pitkin yötä. Näin unta, että olin jälleen Midgardissa ja seisoin tutun pohjoisen kylän viereisellä harjulla. Aihkimännyn latvaan lensi musta korppi. Metallinhohtoiset rintahöyhenet välkehtivät korpin kääntyillessä. Sitten korppi käänsi vasemman silmänsä näkyviin ja tavoitti katseeni. Korppi oli katsonut suoraan silmiini harjulla. Pimeys oli levinnyt sen silmästä ja peittänyt maiseman. Seuraavassa hetkessä olin tuntenut kehossani kuin maa olisi vedetty alta. Matkustusta vapaapudotuksessa.

Kesken pudotuksen jokin oli nykäissyt minua kovasti eri suuntaan. Unessani olin ollut kuulevinani, kuin jokin suuri, alkukantaisen vihainen ääni olisi karjunut mieleni sisällä vimmoissaan. Sitten ääni oli laantunut ja olin pudonnut luolaan keskelle pimeää. Kuukiven umpiperäiseen luolaan.

Oliko uni totta? Mutta miten olin selvinnyt matkasta? Joutunut keskelle kalliota ja vielä luolan sisään?

Muistin vielä toisenkin unen. Jostain syystä Fulla oli etsinyt minua keskellä salaperäisen näköistä metsää. Unessani olin huutanut hänelle ja kehottanut kertomaan perheelleni, ettei minulla ollut hätää. Fulla oli lähestynyt minua unessani juoksemalla. Mutta hän pääsi silti etenemään kovin hitaasti. Sitten vihreä sumu oli noussut tyhjästä välillemme ja olin herännyt unesta säpsähtäen.

Unistako johtui, mutta aamuni luolassa lähti poikkeuksellisen hitaasti käyntiin. Yritin pukeutua mahdollisimman nopeasti ja kävin pesemässä kasvoni kivisen pienen pöydän ammeessa olevalla vedellä.

Vesi oli ilmeisesti yksi ainoita asioita, joita vihreät liekit eivät voineet taikoa. Vettä tiivistyi luolan pimeässä katossa ja valui yön aikana ammeeseen. Suurempi vedenottopaikka, kallionsisäinen lähde oli luolassa umpiperään päin käveltäessä. Maakuopan paikka oli luolasta ulospäin. Kuukivi vitsaili, etteivät talviunilleen menevät karhut ainakaan maakuopan hajujen ohi tulisi meitä katsomaan.

Haukotustani peitellen kävelin puupöydän ääreen syömään Kuukiven virnistellessä hyväntuulisesti. Odottelin nuhteita, mutta Kuukivellä olikin minulle vuorossa yllätys.

- Uutta päivää! Paina puuta ja ota apetta!

- Mistäs nyt tuulee, sanoin ja haukottelin avoimesti.

Olemme jo kehittäneet keskinäisen ymmärrettävän kielen tason sekä termit. Kuukivi tulkitsee kysymykseni sisällön oikein ja vastaa siihen syyn.

- On syksyn jälkikäräjien aika! Tänään ahjo saa olla toimetta. Työstämme hengen materiaalia.

Hieron silmiäni ja katson uudelleen Kuukiveä. Kääpiöllä ei ole ollenkaan pronssista haarniskaansa yllään. Ainoastaan nahkainen paitansa ja jalassa villaiset housut. Nyöritetyt kengätkin puuttuvat, pöydän alla vilkkuvat karvaiset jalkaterät.

Syksyn jälkikäräjät.

Saan kuulla, että syksyn jälkikäräjillä kerrataan kaikelle kansalle ne oleelliset asiat, jotka yleiskäräjillä on käyty läpi. Yleiskäräjiin osallistuivat vuorostaan päälliköt, lain tuntevat, kaikki käräjien asianomaiset kunnottomat, varakkaat sekä muutamat mielettömät joutilaat. Käy ilmi, että myös Kuukivi on käynyt vaanien yleiskäräjillä tämän maailman kesällä ennen ilmaantumistani luolaan. Kuukivi tähdentää, ettei hän lue itseään yhteenkään edellä kuuluvista ryhmistä – hän oli ollut käräjillä käymässä kauppaa ja ottamassa vastaan toimeksiantoja tulevan talven taoksia varten etumaksulla.

Hän kertoilee pääpiirteissään käräjien kulun. Varsinaisia käräjäuutisia on kuitenkin vähän. Koska en tunne Vanaheimista ketään, Kuukivi ei katso tarpeelliseksi kertoa minulle tuntemattomien ihmisten (vaanien?) keskinäisistä kiistoista. Emme kuitenkaan heittäydy tuppisuiksi. Kuukiven mukaan syksyn jälkikäräjillä kansan kuuluu iloita ja jutella. Koska hänellä on nyt harvinaislaatuisesti luolassaan seuraa, hän päättää ottaa minusta keskustelukumppanina kaiken ilon irti.

Ruokaillessamme huvittelemme maailmojemme vertailulla. Kyselen kärkkäästi ulkona levittäytyvästä Vanaheimin erämaasta ja sen olosuhteista. Koittaisi aika, jolloin joutuisin ulos luolasta omine hyvineni. Tarvitsisin kaiken tiedon, jonka Kuukiven pestiläisyyden aikana pystyisin ammentamaan.

Vaaneista, Vanaheimin ihmisen kaltaisista asukkaista, olen jo kuullutkin jotain. Vaanit asustavat pääsääntöisesti hajallaan pienissä kyläkunnissa (hrepp), joista he kokoontuvat vain satunnaisesti suurempiin yhteisiin kokoontumispaikkoihin. Käräjäpaikoille. Sotkien saapumisten sijoille. Peura- ja susijahteihin. Vaanit vaikuttavat elävän luonnonvarojen ehdoilla. Ehkä asutus on hajallaan juuri sen takia? Luonteeltaan vaanit vaikuttavat melkoisen kylmäkiskoisilta, vaikka Kuukivi vakuuttaakin vaanikansan olevan keskenään rauhantahtoinen. Kunnottomat saavat ansionsa käräjillä päälliköiden ja laintuntijoiden neuvostojen edessä. Keskenään vaanit eivät sodi koskaan

Vanaheimin eläimistä ainakin osa vaikuttaa olevan samankaltaisia kuin Midgardissa. Vaikka vaakalinnut ja väkivahvat aggressiiviset peurat kuulostavatkin poikkeavan melkoisesti oman kotimaailmani faunasta... Mutta sitten Kuukivi alkaa kertoilla erilaisista haltijoista ja hengistä, joita on kaikkialla Vanaheimin metsissä ja vesistöissä. Puissa, järvissä, joissa, hautakummuilla, kiveliöissä ja ikiroudan synkissä onkaloissa.

Vaanien kyläkuntien väliset polut ja reitit on viitoitettu kahta puolen pahoilta hengiltä suojaavilla puisilla kuvilla. Erämaassa, polkujen ulkopuolella metsän kansa kuitenkin hallitsee omien järjestäytymättömien sääntöjensä mukaan. On vaaneilla omat konstinsa erämaassakin pärjäämiseen. On oltava, kun riista ja osa kalavesistäkin on kaukana asutuksesta. Vaanien omat loitsut suojaavat eloa myös asutuksen lähellä. Viljelyksillä on ainakin kasvua vaahtoista juomaa ja leipää varten. Hyvien henkien kanssa vaanit pystyvät tekemään myös yhteistyötä. Muutamat kunnottomat saattavat kirota pahoja henkiä tai nostattaa karhuja toisten vaanien kiusoiksi. Mutta vain harvat vaanit tai tietäjät asustavat erämaassa täysin viitoittamattomien polkujen päässä. Metsän väen valtakunnassa.

Vastavuoroisesti kerron Kuukivelle monista Midgardin ihmisten keksinnöistä ja yhteiskunnan infrastruktuurista. Kuukivi kuuntelee uteliaasti ja saakin joitain ideoita omiin toimiinsa. Sähköllä omasta tahdostaan toimivat kapistukset hän vannoo kuitenkin jättävänsä rauhaan.

- Kuulostavat aasa Thorrin pestiläisiltä.

Tähän astisen työskentelyn ohessa yksi lempikeskustelunaiheemme on ollut pohtia Vanaheimiin päätymiseni syitä tai vaikuttimia. Kuukiven maininta aasoista palauttaa mieleeni viimeöisen unen ja päätän kertoa sen hänelle.

Kuukivi vakavoituu hetkeksi ja näyttää tutkiskelevan tuoppinsa pohjalla lilluvaa vaahtoa. Tavallisesti hän sanoo asiansa muitta mutkitta. Ehkä tämä on jotain merkityksellistä?

- Eivät aasat ole kutsuneet sinua ainakaan tervehdyskäynnille! Mitä tapahtui ennen kuin korpin silmän riitti tempaisi sinut matkalle?

Palauttelen mieleen omaa kotimaailmaani. Muistojen myötä kaipuu kotiin iskee kivuliaasti rintaani.

- Minä olin juuri saanut Mestarin tittelin omassa kyläyhteisössäni.

Kuukivi tuhahtaa.

- Onneksi olkoon ja perkuna karkuun. Ei aasa sellaisesta himphampusta välitä.

Taitaa olla paikallaan kerrata muinaista pohjoismaista mytologiaani.

- Minä olin saanut kuulla… perheeni olevan vaarassa.

Kuukivi vaikenee, katsoo minua kärsivästi ja kaataa pöydällä olevasta kannusta mukiini sahtia.

- Se voi toimia aseena sinua vastaan. Koirilla on koirien tavat. Ehkä aasat kuvittelivat voivansa kiristää sinua jotenkin. Perheesi avulla? Tai hyödyntää hätääsi.

- En varsinaisesti hätääntynyt. Minä…

Sitten muistan oleellisen asian juuri ennen Vanaheimiin tuloa.

- Minä uursin riimun omaan puukkoni.

Kuukivi nyökkää hyväksyvästi.

- Se on syy tulla kolmin silmin. Jos minulta kysyt. Tuota sinun aihiosta uurrettua riimuasi he ovat tavoittelemassa. Minkä minä ymmärrän riimusi toiminnasta. Se olisi voinut ilmestyä ihan yhtä hyvin käteesi sillä hetkellä. Rakastetun tekona. Aasat vain tarkistivat näkyykö riimu jo. Tai pahempaa, olivat sinua jo vangitsemassa. Ryöstää he meinaavat sen sinulta.

- Oh…

- Totta joka turisaan sana.

Tuijottelen hetken sahtikorvakkooni.

Voi vaimo. Siellä kaukana jossain… Tiedätkö, millaisessa vaarassa olemmekaan.

Kuukivikin on hiljaa. Hän pitää tauon ruokailussa ja mietiskelee omiaan. Toivuttuani juon kulauksen sahtia ja jatkan keskustelua.

- Mitä minä nyt sitten teen?

- Koskapa aasat eivät saaneet riimua heti. Lipsuit aasojen otteesta. Sinulla on auttaja Vanaheimissa. Tai ehkä aasat lähettivät itse sinut kääpiön luokse. Luultavasti he tiesivät että riimu siten ilmestyy. Myöntää täytyy, että kärkäs olen kauppaa tekemään.

- Mutta että Vanaheimiin? Vaanien kotiin?

- Terävä alkaa olla kärkesi. Mutta ei ole Asgardissa kääpiöitä. Ihan liian pöyhkeitä ovat aasat kuuntelemaan työpajan ja pajavasaran kilkutusta palatseissaan.

- No se selittää…

- Älä käytä täytesanoja. Ne hidastavat vain.

Mietin hetken verran päättelyketjua pidemmälle.

- Mutta nythän riimu oli jo hetken kaikkien nähtävissä. Se näkyi selvästi kämmenessäni.

- Luuletko sinä että en sitä miettinyt itse. Se metallinen iho joka on sinulla kädessä. Se suojaa riimua näkymästä muutoin kuin työn hetkellä. Siinä on täällä oppimaani Vanaheimin magiaa ja ikiaikaista raudan Väen tietoa. Se on aasalinnaketta vanhempaa. Ei itse aasa Silmänhäpäisijäkään riimua sinusta nyt näe.

Silmänhäpäisijä…

Pitkän pöydän päässä istuva hahmo.

Karhea ääni vuosisatojen takaa.

- Kieroa, murahdan.

- On. Aasat luuli että teet kerran kauppaa kanssani ja lähdet käräjille riimu paljaana kuin vastasyntyneen peppu. Tuskinpa olisivat laillisesti tappoa kuuluttaneet sen jälkeen.

- Vielä. Miksi riimua ei heti tultu ryöstämään minulta kun tein kauppaa kanssasi?

Kääpiö nappaa pöydällä lepäävän pajavasaransa ja heittää sen ylöspäin kohti kattoa ja pimeyttä. Vasara osuu kattoon ja äänekäs napsahdus kaikuu pitkin luolastoa. Onko luolaston katto yhtenäinen?

- Pajani on tehty jättiläisen varpaankynnen alle. Siihen ei pysty edes Rati. Eikä aasa tai vaani näe kumpikaan läpi jättiläisten ikiaikaisesta taiasta. Ei jättiläisen työkalusta, ihosta eikä silmien takaa ajatuksista.

Virnistän kääpiölle.

- Kuukivi. Olet sinä melkoinen.

- Heiltä kyllä sarvet putosivat. Hahhaah! Siellä aasa pieni miettii päätänsä petäjän kylkeen hieroen, että mitä tapahtuu kun et ole luolasta vielä pois tullut! Ei keskeytä sinun vierailua, koska pelkää että riimu ei ihossa vielä näy! Hahhaaa! Nytpä veti vanha Sigtýn jälkeläinen heitä pitkästä nenästä!

Nauran ja kopsautan puista sahtikorvakkoa kääpiön kanssa. Hilpeä tunnelma vallitsee luolassa.

Keskustelumme poikii mielessäni jo seuraavan kysymyksen.

- Vieläkö jättiläisiä on olemassa? Hengissä?

Kuukivi katsahtaa minua mietiskellen.

- Luolassa asujat ovat maailman vanhinta kansaa. Ihmeenä pitäisin, jos ei heitä olisi vielä jossain olemassa. Tavalla tai toisella. Mutta ei heitä maailmoissa liikkuvan näe. Aasojen suurta hupia on osua helppoon maaliin.

Kuukivi katsahtaa luolan pimeään kattoon. Minusta tuntuu, että hänen katseensa läpäisee pimeyden.

- Heistä on olemassa merkkejä joka maailmassa. Tai no, melkein joka maailmassa. Aasat kerskuvat että Silmänhäpäisijä olisi siivonnut puutarhastaan kaikki jättien jäännökset pois. Hän ympäröi Ásgarðurin kartanonsa ystävillä ja etenkin vihamiehillään. Goðheimurissa ei ole piilopaikkoja teoille tai puheille. Eikä epämieluisia salaisuuksia Korkeimmalle. Hänen katseensa näkee kaikkialle Hliðskjálf-istuimelta. Eivätkä aasan pakarat puudu istumisesta.

Kuukivi haukottelee ja hymyilee sitten itsekseen kuin jollekin muistolle.

- Mutta Freyr oli toista maata. Hän piti yllätyksistä. Yllätykset opettavat aivan erityisellä tavalla. Eikä se vaani pelännyt Skuldia.

Kuukiven olemus vaikuttaa miltei liikuttuneelta. Sitten hän katsoo minuun ja kohottaa tuoppiaan. Seuraan perässä.

- Huomenna tartumme taas aseisiin. Käräjien loppumalja. Meidät muistetaan siitä, mitä omistamme, annamme tai teemme. Kohtaloaan ei voi välttää. Kaikki me olemme kuolemaan vihittyjä. Muttei tänään!

- Muttei tänään!

Iskemme puiset kolpakot yhteen. Pienimuotoiset syyskäräjät saavat juhlavat päätössanat.

-                 -                  -                 -                  -

Myöhemmin illalla lepäilen ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten kanssa omalla kivipedilläni peurantaljan päällä. Pystyn muodostamaan muutamat tulevaisuuteni kannalta oleelliset kohtalon kysymykset.

Riimu on turvassa. Täällä jättiläisen kynnen alla. Toistaiseksi.

Aasat tahtovat saada vahvistavan riimun. Sotaisat aasat. Mitään hyvää tarkoitusperää heillä ei ole sille, sen tiedän varmasti. Riimu on todennäköisesti turvassa täällä ainakin kevääseen saakka. Vielä sittenkin se pysyy kämmenessäni piilossa myös taivaankannen alla, jos pystyn ostamaan Kuukiveltä Kätevän pestin jälkeen omakseni. Sen asian uskon järjestyvän. Kuukivikään ei tunnu olevan kovin hyvä aasojen ystävä. Mutta miksihän Kuukivi on Vanaheimissa? Eivätkös kääpiöt asuneet omassa maailmassaan?

Puristan oikean kämmeneni nyrkkiin ja avaan sen uudelleen. Ehkä Vanaheimissa riittää opittavaa myös kääpiöille. Niille, jotka ovat ennakkoluulottomasti lähteneet Svartálfaheimurista.

Pestiläisyyden jälkeen minun tulisi selvitä Vanaheimissa hengissä. Siihen saakka, että löydän keinon palata kotiin. Vanaheimin metsien vaarallisuus on minulle mysteeri. Millaisia petoja siellä kohtaisin? Ainakaan kesällä ei olisi jatkuvaa paleltumisen vaaraa. Puukollani tulipuut ja muut majoitusrakennelmat saisi vaivatta suuristakin puista.

Mutta entäs, jos aasat tulevat kovistelemaan minulta riimua? Voisinko esittää viattomana, että riimu ei koskaan ilmestynytkään kämmeneeni? En usko sen selityksen menevän läpi. Entäs vaanit? Ovatko he ystäviä vai vihoissa aasojen kanssa ensimmäisen sodan jälkeen? Ja kuinka he suhtautuvat maailmassaan kuolevaiseen ihmiseen? Saanko heiltä apua?

Katsahdan luolassa omalla kivipedillään kuorsaavaa Kuukiveä. Päivän mittaan nautitut juomat ovat vaivuttaneet hänet kovaan kuorsaukseen. Vanha yksinäinen kääpiö taisi nauttia poikkeuksellisesta käräjäseurasta.

Kuukiven suhtautuminen aasoihin työstää mielessäni idean poikasen. Tuskinpa aasat ja vaanit ovat keskenään kovin hyviä ystäviä, vaikka heidän välillään rauha nimellisesti vallitseekin. Menivätkö rauhanpantit tasan? Eivätkös vaanien johtajat olleet sitä paitsi panttivankeina Asgardissa? Oliko Vanaheimissa vastaavasti aasapanttivankeja?

- Hmm.

Voisinko taivutella jonkun vaanin auttamaan minut takaisin kotiini? Pois aasojen ulottuvilta?

Suostuisivatko he?

Mietin korppia aihkimännyn latvassa. Silmänhäpäisijän apuria.

Uskaltaisivatko he?

Perheeni kohtalo huolettaa. Mutta uskoisin heidän olevan turvassa nyt toistaiseksi.

Olen jo vaipumassa uneen, kun vielä yksi ajatus lävistää koko tietoisuuteni.

Nousen salamana pystyyn. Otan tukea viereen siirtämältäni pöydältä ja tiputan vaatteeni sekä työkaluja kivilattialle. Kuukivi vetää henkeä, kääntää kylkeä poispäin ja jatkaa tuhisten untaan.

Vala.

Sydämeni hakkaa. Minun on vannottava särkymätön vala päästäkseni takaisin kotiini. Minun on ehkä kyettävä mahdottomuuksiin vieraassa maailmassa täyttääkseni valan. Mutta valan aion täyttää.

- Katsotaanpas.

Miten estän, ettei Silmänhäpäisijä käytä valaa minua vastaan? Estä sitä toteutumasta?

Haluan päästä kotiin.

Haluan, että kotonani kaikki ovat hengissä, terveinä ja vapaina. Rakkainani täysinä.

Ja minua ei saa kantaa jalat edellä kotiin. Haluan kotiin takaisin, sieltä kerran elossa lähteneenä.

Harjoittelen valaa ääneen kerran.

- Minä vannon, että aion päästä hengissä takaisin kotiin rakkaideni luo. Jumalatar…

Seis, järki sanoo.

Jumalattaren nimeen?

- Ei.

Oli aika, jolloin valoja ei hyväksytetty jumalattarilla. Varsinkaan aasajumalattarilla. Vaan sellaisenaan. Omalla kivet läpäisevällä tahdolla.

Tunne nousee rintakehässäni. Nyt. Lasken sormeni rintakehäni päälle.

- Minä vannon Óðinnin keihään Gungnirin nimeen, että aion päästä hengissä takaisin kotiin rakkaideni luo.

Mitään ei tapahdu. Sormenpäissäni ei hehku kipinöitä tai kultaa kuten silloin, kun Kuukivi vannoi oman valansa pajavasaran uurtamisesta.

Mutta tunne on edelleen sydämessäni. Tarvitaan vielä jotain…

- Vahvistakoon riimut valani oikeaksi ja etten sitä koskaan riko.

Sormenpääni alkavat hehkua valkoisina. Sormeni. Ei, koko kämmeneni. Nostan käteni rintakehäni päältä ja huudahduksen saattelemana ojennan käteni kohti luolan käytävää. Valtavan pitkä valojuova lähtee kiitämään salamannopeudella pois luolasta. Kämmeneni tyhjenee hitaasti valkoisesta valosta.

- Vala on vannottu. Sen keihään nimeen vannotut valat eivät säry.

Menen takaisin sänkyyn ja asetun nukkumaan.

- Vilkkaat käräjät, Kuukivi mutisee. En saa selvää puhuuko hän unissaan itsekseen.