Alakuun saaga - osa 7

Lapsi kävelee kokoonsa nähden suuri rinkka selässään. Polku hänen allaan on osittain sammalen peittämää. Paluukyydin metsäautotien varresta lapsi oli sopinut tuttavan kyläläisen kanssa huomiselle keskipäivälle. Ympäröivä metsä on harvaa mäntyvoittoista kuivahkoa kangasta. Paljakan puut eivät ole järin korkeita, vänkkyräisiä ja pyöreälatvaisia vankkoja mäntyjä. Mutta metsä on hyvin vanha.

Kävellessään lapsi miettii mielessään määränpäätään. Seitapaikka on kävelemällä hyvinkin reilun mittaisen päivämatkan päässä kylästä. Olkoonkin, että viime vuosikymmeninä metsäautoteiden verkosto on tuonut paikan hitusen lähemmäksi kohti kylää ja sivistystä. Mutta rauha säilyy täällä, paljakan ja pahdan maisemassa. Korkeuserojen lisäksi maan sisästä pilkistävät peruskallion kielekkeet ja siellä täällä lojuvat suuret siirtolohkareet ovat tehneet alueesta vaikeakulkuisen.

Tämä on kylästä katsottuna kauimmaisin kyläläisten perinnetietona tietämänsä seita. Harva täältä lähtee mitään aineellista hakemaan, vaikka alue kuuluukin ikiaikaisissa kirjoittamattomissa laeissa kylän nautintomaihin. Fullan vitsikäs nimitys kylän lähialueista saa täällä mittasuhteensa. Pahdan viereisissä metsissä on ammoisilta ajoilta vanhoja peuranpyyntikuoppia ja niittysaunan ränsistyneitä pohjia myöhemmiltä ajoilta. Rämeiden ja korpien reunamilla koivumetsistä erottaa vieläkin selvästi kerppujen tekemisen jälkiä. Lähempänä kylää on muitakin, vanhoiksi väitettyjä seitapaikkoja. Vaikka ei lapsi menisi takuuseen siitä, onko kylässä unohdettu kokonaan pakanuutta…

Pahdan laki on vielä oma lukunsa. Sinne päästäkseen täytyy enemmän kiivetä kuin kävellä. Korkein kohta on suurien peruskallion rakojen risteilemällä kallionkielekkeellä. Pahdan läheisyydessä ei ole järviä tai lampia. Metsästäjiä alue ei houkuttele, sillä alueella ei ole juurikaan riistaa riekkoparttioita tai satunnaisia homenokkia lukuun ottamatta. Metsätalouden näkökulmasta seidan alue on kannattavuuden tavoittamattomissa. Harvat täällä talvella moottorikelkallakaan ajavat kelkan rikkoontumisen pelossa. Ei, lapsi ei usko, että seidalle sattuu kovinkaan monta satunnaista kulkijaa. Harvat kyläläisetkään täällä enää käyvät. Vanhemmilla kyläläisillä askel on jo lyhentynyt. Nuoremmilla kyläläisillä kulttuurinnälkää riittävät ruokkimaan kylää lähempänä olevat keripäiksi veistetyt kelopuut.

- Mutta miksi pahdalta tuotuja ovenkahvoja sanotaan onnentoivotuksiksi? lapsi kysyy ääneen itsekseen.

Lapsen ja hänen isänsä tutustuessa kylään ensimmäisinä vuosina he olivat yhdessä katselleet kylän lähiseutuja kartalta. Fulla oli esitellyt kartalta paljakan ja pahdan karuin kielikuvin. Pahdalta tuotuja ovenkahvoja, naulakoita ja muita pieniä tarvekaluja hän oli kuitenkin kehunut. Kylän päärakennuksen kaikki ovenkahvat oli tehty kuulemma täältä kerätystä tiheäsyisestä männystä. Elikö uskomus seidan onnea tuovasta vaikutuksesta yhä edelleen kyläläisten mielissä? Mikä seitapaikassa taas kiehtoi lasta?

- Kaiken onnen tulen tarvitsemaan. Löytääkseni isäni.

Jos hän aikoisi löytää isän, hänen täytyisi olla valmis astumaan tuntemattomaan. Myös "kylän turvallisten rajojen ulkopuolelle". Ei isä ollut kylän lähellä, eikä häntä täältä löytäisi.
Lapsen askel katkeaa kesken ilmaan. Polusta etuviistoon kuuluvat raskaat siivenlyönnit. Ääni etääntyy polun suuntaan eteenpäin. Jossain siipi rapsahtaa oksaan, sitten tulee jälleen hiljaista.

- Vanha metso.

Hetken lapsi kuulostelee syksyyn valmistautuvaa autiota metsää. Sitten hän astuu polun viereen ja istahtaa suurelle maakivelle. Hän lepuuttaa rinkkaa kivellä ja hörppää vettä rinkan sivutaskusta poimimastaan vesipullosta. Hän katsoo vielä karttaa ja arvioi jäljellä olevaa matkaa. Kilometri korkeimmalle kohdalle.

Lapsi puntaroi tilannetta. Tekisikö leirin pystyyn tähän jo iltapäivän auringossa? Vai kävisikö kävelemällä seitapaikalla ja palaisi polkua pitkin alavammille maille kunnon tulipuiden ääreen? Aurinko helottaa vielä pilvenraosta, mutta yöstä voisi tulla kylmä. Ohuen teltan tuulensuojassa ja lämpimässä makuupussissa tarkenisi hätätilassa toki nollakeleilläkin.

Sitähän hän ei tiedä, kuinka kauan itse seitapaikalla kuluisi aikaa…

Mitä hän oikeastaan odotti näkevänsä siellä? Jonkin selkeän vastauksen? Idean, johtolangan, aavistuksen? Karvain pettymys olisi, jos retkellä ei keksisikään mitään.

Lapsi katselee ympärilleen. Kuloutuneet harvat heinät värittävät maisemaa kellertäväksi. Kallioiden harmaus ja mäntyjen alati vihreä väri mosaiikkina läpi maiseman. Satunnaiset punertavat kanervat. Runsaasti variksenmarjojen kirkkaamman vihreää varvustoa. Suuria kirkkaanpunaisia puolukoita.

Lapsi hymyilee ja muistelee isänsä olemusta.

Matka on yhtä tärkeä kuin määränpää. Jos ei tärkeämpikin.

Matka muovaa kulkijaa. Se määrittää, kuka aikanaan saapuu aiottuun määränpäähän. Tai muuttuneeseen tavoitteeseen.

Hetken lepotauon jälkeen tuntuu sopivalta jatkaa. Lapsi jättää rinkan lepokiven taakse näkösuojaan polulta (opittu tapa). Puukko kulkee takin taskussa, samoin kuin tulitikut ja muu pienempi tavara. Mennessään hän napsii loput rusinat povitaskustaan ja poimii vielä puolukoita polun varrelta.

Kävellessään ja seitaa lähestyessään lapsi tyhjentää mielensä.

Keskity kiipeämiseen. Älä hosu. Vältä nyrjähdykset. Ota vastaan, mitä tuleman pitää.

Viimeiset metrin ennen pahdan lakea hän saa kiivetä käsillä kalliosta tukea ottaen. Lapsi kurkistaa varovasti kielekkeelle, mutta siellä ei näy mitään erikoista. Hän kipuaa kokonaan ylös ja antaa katseensa kiertää pahdan joka suuntaan loivasti laskevassa maisemassa. Upea paikka. Suuria kivipaasia harvassa siellä täällä. Rajaseita on luonnon muovaama pahdan lakipiste. Siellä ei ole mitään yksittäistä suurta kivenlohkaretta tai veistettyä puun kuvaa. Rajaseita on kokonaisuus, lapsi oivaltaa. Kohde ei ole pyhä, vaan täällä tavoitettava henki.

Lapsi odottaa, että hänen hengityksensä tasaantuu kiipeämisen jälkeen. Sitten hän kääntää katseensa paluumatkan suuntaan ja lähettää mielessään toiveen saada vielä joskus kulkea isänsä kanssa samoja polkuja.

Lapsen takaa kuuluu humahdus.

Hän kääntyy ja jähmettyy.

Ilmassa, kymmenen metrin päässä seidan ulkopuolella leijuu ilmassa… jokin.

- Riimu, lapsi kuiskaa tuskin kuuluvasti.

Voisiko se olla se? Matkariimu?

Riimu on kuin jostain tyhjästä ilmaan tiivistynyt kappale nuotion savua. Pyöreän muotoinen harmaan värinen kaasupallo pysyttelee paikoillaan metrin korkeudessa maasta. Ympäröivä kevyt tuulenvire ei vaikuta siihen mitenkään. Kaasupallon keskellä näkyy himmeästi tummanharmaan ja mustan selkeästi itseään ilmentävä kuvio.

Lapsen kädet tärisevät. Hän laskeutuu varovasti pahdan laen poluttomalle puolelle ja lähestyy varovasti ilmassa leijuvaa riimua.

Lapsi seisahtuu parin metrin päähän riimusta. Mitä hänen pitäisi tehdä? Ajatukset risteilevät hänen mielessään.

Yllätykset eivät lopu tähän. Lapsi kuulee ketun kimakan ränkäisyn takaansa ja säikähtää.

Pahdan laella seisoo oranssi kettu. Sen tummanruskeat silmät katsovat lapsen silmiin.

Sitten kettu kääntyy ja vilkaisee vielä kerran lasta. Kettu lähtee jolkottamaan ja katoaa pois lapsen näkyvistä kohti polkua. Paluumatkaa.

Lapsi katsoo kohtaan, missä kettu katosi näkyvistä. Sitten hän silmäilee vieläkin takanaan ilmassa äänettömästi leijuvaa riimua.

Lapsi kipuaa takaisin pahdan laelle. Seidalle. Kettua ei näy enää missään.

Hän istuutuu maahan poikittain pahdan lakeen nähden ja katselee. Vasemmalla puolella näkyy polku takaisin kylän nautintomaita kohti. Oikealla puolella kymmenen metrin päässä on tuntematon riimu ja sen tuntemattomat voimat.

- Voiko tämä olla näin helppoa?

Hän tietää vastauksen mielessään. Sitä tukevat monet yksittäiset tiedonmuruset.

Hänen rinkkansa on paluumatkan varrella. Matkariimu voi tarkoittaa matkaa kauas. Kuten isällekin kävi. Hän… ei ole vielä valmis. Ketun ilmestyminen tuskin oli sattuma.

Rimu, joka voi tummua, Fullan ääni kaikuu lapsen mielessä.

- Tumma riimu.

Lapsi luo vielä säikähtäneen katseen ilmassa leijuvaan riimuun. Sitten hän nousee ylös, kiittää seitaa mielessään ja alkaa laskeutua varovasti pahdan laelta paluumatkalle. Parikymmentä metriä polkua käveltyään hän kuulee etäisen humahduksen pahdan laen vastakkaiselta puolelta.

Lapsi palaa reilusti metsänrajan alapuolelle ja tekee yöksi leirin vasta kauemmas pahdasta. Tekisi mieli koettaa puhelimella paluukyytiä, mutta hän tietää alueen matkapuhelinverkot oikukkaiksi.

Uni ei tahdo tulla. Mutta olo on silti oikea.