Alakuu

Oudan ja kivisen erämaan rajan kuiva kelopuu etääntyy lopulta niin kauas, etten enää erota sen oksalla järkähtämättä jököttävää pöllöä. Aistin enemmän kuin näen nopeasti hämärtyvässä kevätillassa lähestyvän metsän. Louhikon reuna häämöttää jo. Onneksi pääsisin yöksi suojaisempaan maastoon. Ilmanhenki viilenee nopeasti ja ennakoi kirpeää keväistä pakkasyötä. Näissä ajatuksissa tarkkaavaisuuteni herpaantuu… anteeksiantamaton virhe täällä Vanaheimissa, näin jälkikäteen ajatellen. Olen hypähtää säikähdyksestä ilmaan, kun tunnen vahvan karvaisen kouran tarrautuvan nilkkani ympärille. Karjaisen vaistomaisesti säikähdyksestä ja katson jalkoihini. Koura vetäytyy nopeasti pitkän, ohuen käsivarren vetämänä läheisten suurten kivipaasien rakoon. Karmivan hetken kuluttua erotan raosta pimeän keskeltä tiirailevan silmän valoa heijastavan kalvon. Kuin vesistön syvyyksistä saalistaan tarkkaileva kuha. - Č áhálig, henkäisen. Louhikon č áhálig. Kivikon kolojen karvainen, apinan kaltainen villieläi...