Alakuun saaga - osa 24

KASTE

Päivät ovat kuluneet. Aurinko on nukkunut pesässään pimeän keskellä ja lähtenyt taas reittiään leventämään.

Olemme tehneet yhdessä Kuukiven kanssa tapparoita ja takoneet miekkoja. Olemme kokeilleet parkittuja nahkoja ja todenneet ne ennennäkemättömän hyviksi. Olemme sujutelleet kilpiin uudenlaisen kuoren suojuksiksi vaaneille. Olen keräillyt iltaisin pajasta kankaan ja nahan suikaleita niistä sivuja ommellakseni. Olen sulatellut kuonaa kipossa ja ottanut jäähtyneitä renkaita pois valmistamastani muotista.

*

Sitten eräänä päivänä aamutuimaan herään kovaan jysähdykseen. Pomppaan ylös sängystäni ja katselen kiihtyneenä ympärilleni. Kuukivi seisoo käsi ojennettuna luolan suuosaa kohti ja näyttää kerrassaan vihaiselta.

- mȧᶌᶄ᷾ᴱṑᴌmȧ᷾ž tšŭȧitǡʾttᴬ sȧᵓp̄pliḬjen!

Säikähdän kummallista, soljuvaa mutta samaan aikaan äreän kuuloista puhetta. Kuukivi huomaa minut ja lähtee astelemaan äsken osoittamaansa suuntaa kohti.

- Matkamies näyttäytyy hiirenä, hän sanoo minulle enteellisesti.

Katson Kuukiven perään. Tekisi mieleni kysyä tarkemmin, mutta en ole toviin nähnyt häntä yhtä kiihdyksissä.

Kuukivi tulee takaisin ja näyttää happamalta. Hänen pajavasarastaan varisee kivipölyä ja tomua.

- Ohi. Tietenkin…

Kuukivi katsahtaa vielä käytävän pimeyteen.

- Minä menen edeltä. Käy maakuopalla toimittamassa asiasi. Nopeasti.

*

Palaamme pajaan, mutta emme ala sinä aamuna normaalilla tavalla pajan töihin. Kuukivi puuhaa kyllä jotakin, mutta hän pidättää lähes kaikki työvaiheet tänään itsellään. Saan osakseni hakea luolan uumenista sankokaupalla kylmää lähdevettä. Kuukivi puhdistaa loputtoman kärsivällisellä tarkkuudella joka ikisen pisaran virnalla ja jollain toisella, hyvälle tuoksuvalla yrtillä. Lopulta luolan spiraalin muotoisen putkiston alapuolella, kivisen pöydän kaikissa erikokoisissa altaissa, on puhdasta vettä. Kuukivi katselee pajassa ympärilleen ja mietiskelee seuraavaa vaihetta.

- Mitä mietit, Mestari? rohkenen kysymään.

- Eihän minulla ole ammetta.

- Vai ammeen tarvitset…

Katselen myös ympärilleni pajassa.

- Pysyykö vesi puukirstussa, jos sellaisen tyhjentää?

- Ei se ole sovelias, Kuukivi toteaa ykskantaan.

Vieläkin katseemme kiertävät pajassa.

- Kivipedissähän on syvennys, jos sängyn kaataa kumoon? ehdotan seuraavaksi.

Kuukivi napsauttaa sormiaan.

- Sinäpä sen näit. Siihen saattaa vaania pienemmät mahtua.

Kerään kivisänkyni syvennyksestä peurantaljan sekä iltapuhteina tekemäni lehdykät ja renkaat ja siirrän ne syrjään. Ohikiitävän hetken näyttää siltä, että Kuukiven tekisi mieli kysyä taas hankkeestani, mutta hän antaa asian olla. Tämä ammeasia vaikuttaa olevan nyt tärkeämpi.

Kuukivi tahtoo välttämättä siirtää kaadetun kivipedin ja nyt ammeena toimivan syvennyksen keskellä olevan pöydän puhtaan veden viereen. Ymmärrän syyn, kun hän alkaa täyttää ammetta. Veden siirtämiseen hän käyttää yhdestä puukirstusta esiin kaivamaansa pientä hopeista kauhaa. Toistamme lähdeveden kantamisen ja puhdistamisen vielä uudelleen. Ja uudelleen. Kun ”ammeessa” on riittävästi vettä, Kuukivi viittilöi minut lopultakin syömään myöhäistä aamupalaa. Nyt en malta enää olla hiljaa.

- Mestari Kuukivi?

- Annahan kun arvaan. Taidat ihmetellä tämän päivän tekemisiämme?

- Kyllä. Sitä, ja aamulla suussasi kuulemaani kieltä.

Kuukivi irvistää happamana.

- Matkamies näyttäytyy hiirenä. Vain luolaan suunnitellun kaiun takia kuulin, kuinka jokin utelias sielu yritti aamulla tulla nuuskimaan tekemisiämme. Hiirenä, hiljaa rapistelematta, että olisi saanut rauhassa tutkia mitä olemme täällä puuhanneet.

- Mutta sinä kuulit tulijan?

- Kuulin. Vasarani minun piti heittää, että sain estettyä tulijaa pääsemästä pajaan. Näkemästä liikaa. Maahanhan se kävi. Tämän päivän takomiset olivat sitten siinä.

Syömme vähän aikaa ääneti. Sitten Kuukivi jatkaa.

- Mutta se ei ole varsinaisesti syy tähän. En jaksa uskoa, että vaanit tulisivat pajaani huvikseen kesken talven nuuskimaan. Kynnen alle. Olen saanut työlleni rauhan tähänkin asti. Myynhän työni hedelmät Vanaheimissa heidän käyttöönsä. Mutta ei normaali hiiri väistä vasaraani. Eikä varsinkaan riimutettuna heitettyä. Ehei… aasat alaisineen alkavat olla kiinnostuneita tekemisistämme.

Tunnen, kuinka säikähdyksen aalto humahtaa lävitseni. Olen pitänyt Kuukiven luolaa jotenkin… suojapaikkana. Ainakin pestiläisyyden loppuun saakka. Joko minun täytyy valmistautua pian koittavaan suureen muutokseen? Katson Kuukiven luolan seinämään piirrettyihin, päivää merkitseviin viivoihin. Niinpä niin, viime syksystä on kyllä jo aikaa. Mietin kaikkea, mitä Kuukivi on kertonut aasoista suoraan ja varsinkin rivien välistä.

- Joudutko sinä ongelmiin tuon aamullisen heittosi takia?

- Pah. Kotiaan saa puolustaa. Kuka vain! Kuninkaidenkin päitä on putoillut, kun he ovat käyttäytyneet liian sopimattomasti toisen katon alla. Olen turvassa, jos en nyt aivan pian Ásgarðurin porteille ole pyrkimässä.

- Se on hyvä kuulla.

- Taas noita sinun sanoja täytteeksi, Kuukivi moitiskelee. Sitten hän kuitenkin virnistää. Ehkä aamullinen äreys on laantumassa. Kuukivi osoittaa kättäni.

- Kämmenesi riimun vuoksi en ole huolissaan. Kätevä on ollut mukanasi jo useamman kuunkierron. Ollut täällä pajassa töissä. Se suojaa ja pitää omanasi sen, mitä on alla. Saat apua raudan Väeltä, olet palvellut sitä hyvin.

- Mutta riimua minun ei parane näyttää tai käyttää kynnen ulkopuolella?

- Ei taivaan nähden, mikäli mielit säilyä hengissä.

Kuukivi on olemukseltaan täysin vakava.

- Tarkoitan mitä sanon. Aasat saattavat antaa sinun olla niin kauan, kun pidät riimun piilossa. Ehkä he jäävät odottamaan, että tekisit virheen heidän katseensa alla. Tai muulla tavalla tulisit paljastaneeksi sen mitä kädessäsi kannat. Jos riimu katoaisi nyt mukanasi kerran ilmestyttyään… Harvinaisesta aihiosta uurretun riimun seuraavaa tulemista odotellessa voivat pitkästyä kuolemattomatkin. Toivo on hassu voima, koirillekin… mutta vähän on enää tämän jälkeen paikkoja, joissa voit alkuperäistä riimua esitellä.

Tapailen vaistomaisesti vyöllä tupessa olevaa puukkoa. Kuukivi lukee seuraavan ajatukseni.

- Puukossa on riimusta uurrettu jälki. Ja olemme sotkeneet siihen päälle toisen riimun. Sen ei pitäisi aasoja kiinnostaa. Aseita heillä on itsellään, liikaakin. Tämän pajavasarani taas osaan itse pitää sopivasti piilossa.

Vaivun ajatuksiini. Aihiosta kämmeneeni uurtunut riimu. Siitä on jo kauan, kun sain aihion maasta pienessä kivessä. Ja niin vähäpätöisen teon seurauksena, vieläpä vieraalla maalla. Nyt valmistunut riimu tuntuu olevan monien mielenkiinnon kohteena. Kuukivi aterioi ruokansa loppuun.

- Se aamullinen huutosi, hätkähdän takaisin ajatuksistani.

Kuukivi näyttää miltei vaivaantuneelta.

- Miksi olen tähän asti ymmärtänyt puhettasi? Käytitkö jotain eri kieltä?

Kuukivi näyttää närkästyneeltä mutta myös huvittuneelta.

- Varo sanojasi, kisälli! Minulla on vain yksi kieli suussa!

- Anteeksi, Mestari. Tarkoitin, että puhuitko eri maailman sanoilla?

- Puhuin niillä sanoilla millä puhuin, Kuukivi sanoo ja näyttää viatonta naamaa.

Lujitan katseeni Kuukiven tummiin silmiin. Lopulta hän huokaisee.

- Toisen puhujan ymmärtäminen ei ole hankalaa. Eri maailman sanojen käyttö ei estä ymmärtämästä toisia, jos tahtoa vain on.

Katson edelleen tiiviisti Kuukiveen. Hän jatkaa.

- Mutta sinulle puheeni ymmärtäminen on loitsun ansiota. Yleinen, kauppaa käyvien loitsu ei näemmä tunne rajoja eri maailmoiden välillä. Se kävi minulle selväksi heti, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Minulla oli tarve kuulla sanojasi, ja sinulla oli tarve kuulla sanojani.

Kuukivi kääntää katseensa luolan ulos johtavan käytävän pimeyteen.

- Loitsun avulla voi tehdä myös hallaa. Aikanaan vaanit saattavat haluta ymmärtää sinua. Mutta en usko, että he haluavat sinun ymmärtävän heidän puhettaan. tōʾkkɐ mānna ḱiḙʾppì tšɯѯᵓḱksᾂž…(¹)

Kuukivi katselee luolaan ja miettii tovin hiljaisuudessa. Sitten hän ryhdistäytyy.

- Syöhän loppuun. Toisen meistä pitää puhdistautua seuraavaksi kylvyssä.

- Luulen, että sinun, kun loitsittuja hiiriä kohti heittelet.

Kuukivi istuu edelleen aloillaan. Kohennan ryhtiäni.

 - Vaiko sittenkin minun? kysyn Kuukiveltä.

- Sinun sinun. Sinun on aika ottaa kaste.

- Mikä kaste?

- te lii̭ pȧ̀ržam vŭăī͔v̄saᴅ kŭŏl̄kklam! Onpa, poikaseni, kopautettu päähäsi! Kuukivi irvistää ja jupisee. Mutta sitten hän huokaisee ja jatkaa.

- Jos aiot vaikuttaa täällä Vanaheimissa omana itsenäsi, sinut täytyy kastaa ja nimetä tämän taivaan auringon ja tähtien alla omalle nimellesi. Nimi jota olet kantanut omassa maailmassasi, ei päde täällä. Tai ainakin se täytyy kastaa uudelleen itsellesi, jos vanhassa mielit pysyä. Kisällin nimesi on ollut täällä vain pajassa käytössä, paremman puutteessa.

Nyökkään. Siis uusi nimi.

- En halua hoputtaa, mutta sinulla on vain tämä päivä aikaa päättää itsellesi uusi nimi.

Nyökkään toistamiseen. Tämä on tärkeää. Mietin kaikkea Midgardissa minua ja elämääni määrittäneitä peruspilareita. Aviomies. Isä. Kyläyhteisö. Sukuni nimet ja esi-isäni. Pohjoinen luonto. Kuukivi sanoo saavansa päänsärkyä katsellessaan ajatusteni vilinää silmissäni ja alkaa siistiä pöydästä ateriamme jälkiä.

Hetken mietittyäni ravistan päätäni. Lähestymiskulma koko nimiasiaan tuntuu… väärältä. Enhän ole nyt Migdardissa.

Olen Vanaheimissa.

Mietin verraten lyhyen ajan kuluessa täällä tapahtuneita asioita. Olen mystisen, monia kiinnostavan uuden riimun kantaja. Kisälli. Raudan Väen voimaa oppinut ja Kätevän lahjaksi saanut. Ja paljosta velkaa pajassa hääräilevälle kääpiölle.

- Olen tehnyt päätökseni, Mestari.

Kuukivi hätkähtää ja aterimet kolahtavat tulisijan edessä olevan pöydän luona. Hän kävelee viereeni ja jää katsomaan äänettömästi silmiini. Hänen miltei mustat, mustuaisen ympäriltä tumman maan ruskeat silmänsä laajenevat.

- Alakuu, sanon ääneen.

Kuukivi äännähtää tavalla joka kuulostaa yhtä aikaa hörähdykseltä ja tuhahdukselta. Sitten hän laittaa kätensä selän taakse ristiin.

- Senkö valitset? Kuun suvun nimen?

- Se on hyvä nimi.

- Kisällin nimi, Kuukivi sanoo ja ottaa toisen kätensä selkänsä takaa osoittaakseen minua sormella.

- Kyllä. Tällä hetkellä. Pestiläisyys päättyy keväällä.

Kuukivi laittaa kätensä taas ristiin selän taakse eikä sano mitään.

- Ei minusta ole häpeä sanoa myöhemminkään olleeni sinun opissasi, Mestari.

Kuukivi kääntyy ympäri. Hän vastaa hiljaa.

- Eikä minusta ole häpeä sanoa sinua opettaneeni. Myöhemminkään.

Kuukivi kääntyy taas ympäri ja levittää kätensä.

- Mutta nyt on kyse kokonaisesta nimestä! hän huudahtaa.

Virnistän Kuukivelle.

- Midgardissa on sanonta, ettei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä. Alakuu on nimi, jonka valitsen nyt. Ja joka kasvaa ja elää tulevaisuudessa aikanaan tapahtuvien asioiden myötä.

Kuukivi laskee kätensä sivuilleen. Sitten hän alkaa hohottaa. Ensin hiljempaa. Sitten voimakkaasti jylisten. Nauru ja ilo on tarttuvaa, nauramme vapautuneesti molemmat. Naurun viimein laannuttua Kuukivi pyyhkäisee kureita silmäkulmastaan ja läimäyttää kätensä yhteen.

- Siis kaste! Vastakastettu kulkee kuun neljänneksen ajan valkeissa vaatteissa. Minulla ei ole hepeneitä varalla, tarvitsemme nyt yhden avun loitsun kirstusta.

Kuukivi huitaisee muodostumassa olevan ajatukseni kepeästi kämmenellään syrjään.

- Avun loitsut käytetään aina tarpeeseen ja kaste on ehdottomasti yksi niistä. Jos haluat niin ajatella niin miellä se osaksi pestiläisyyden palkkaa. Ja osallistun mielelläni kasteeseen. Niitä ei ole kenenkään elontaipaleella liikaa.

Kuukivi lähtee kävelemään lukittua kirstuaan kohti.

- Valkeat vaatteet pysyvät puhtaina kun et osallistu pajan töihin. Kuonan ja riekaleiden käsittelyn saat jättää myös iltaisin pois. Minä puolestani voin lähteä hakemaan keihäsvarsia Vanaheimin ensimmäisistä pälviraoista. Se työ olisi tullut ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa käsiin. Pääsemme viimeistelemään keihäät yhdessä sitten kun riisut kastemekkosi. Ja saat neuvoa minua niiden kalastustyökalujesi teossa. Opin niitä vastakin tekemään itse.

Kuukivi oikaisee selkänsä kirstun luona ja kääntyy vielä katsomaan minua.

- Pitkäksi aikasi kävisi kuitenkin istua täällä pelkästään pinon päällä. Kasteen jälkeen saat tulla kanssani katselemaan päivää luolan suulle.

Tunnen sydämessäni jännityksen kipristyksen.

- Huomenna sinun on aika nähdä Vanaheim. Silmästä silmään.

*

(¹) Sinne menee nokinen tie.