Alakuun saaga - osa 24
Olemme
tehneet yhdessä Kuukiven kanssa tapparoita ja takoneet miekkoja. Olemme
kokeilleet parkittuja nahkoja ja todenneet ne ennennäkemättömän hyviksi. Olemme
sujutelleet kilpiin uudenlaisen kuoren suojuksiksi vaaneille. Olen keräillyt
iltaisin pajasta kankaan ja nahan suikaleita niistä sivuja ommellakseni. Olen
sulatellut kuonaa kipossa ja ottanut jäähtyneitä renkaita pois valmistamastani
muotista.
*
Sitten
eräänä päivänä aamutuimaan herään kovaan jysähdykseen. Pomppaan ylös sängystäni
ja katselen kiihtyneenä ympärilleni. Kuukivi seisoo käsi ojennettuna luolan
suuosaa kohti ja näyttää kerrassaan vihaiselta.
- mȧᶌᶄ᷾ᴱṑᴌmȧ᷾ž tšŭȧitǡʾttᴬ sȧᵓp̄pliḬjen!
Säikähdän
kummallista, soljuvaa mutta samaan aikaan äreän kuuloista puhetta. Kuukivi
huomaa minut ja lähtee astelemaan äsken osoittamaansa suuntaa kohti.
-
Matkamies näyttäytyy hiirenä, hän sanoo minulle enteellisesti.
Katson
Kuukiven perään. Tekisi mieleni kysyä tarkemmin, mutta en ole toviin nähnyt
häntä yhtä kiihdyksissä.
Kuukivi
tulee takaisin ja näyttää happamalta. Hänen pajavasarastaan varisee kivipölyä
ja tomua.
-
Ohi. Tietenkin…
Kuukivi
katsahtaa vielä käytävän pimeyteen.
-
Minä menen edeltä. Käy maakuopalla toimittamassa asiasi. Nopeasti.
*
Palaamme
pajaan, mutta emme ala sinä aamuna normaalilla tavalla pajan töihin. Kuukivi
puuhaa kyllä jotakin, mutta hän pidättää lähes kaikki työvaiheet tänään
itsellään. Saan osakseni hakea luolan uumenista sankokaupalla kylmää
lähdevettä. Kuukivi puhdistaa loputtoman kärsivällisellä tarkkuudella joka
ikisen pisaran virnalla ja jollain toisella, hyvälle tuoksuvalla yrtillä. Lopulta
luolan spiraalin muotoisen putkiston alapuolella, kivisen pöydän kaikissa
erikokoisissa altaissa, on puhdasta vettä. Kuukivi katselee pajassa ympärilleen
ja mietiskelee seuraavaa vaihetta.
-
Mitä mietit, Mestari? rohkenen kysymään.
-
Eihän minulla ole ammetta.
-
Vai ammeen tarvitset…
Katselen
myös ympärilleni pajassa.
-
Pysyykö vesi puukirstussa, jos sellaisen tyhjentää?
-
Ei se ole sovelias, Kuukivi toteaa ykskantaan.
Vieläkin
katseemme kiertävät pajassa.
-
Kivipedissähän on syvennys, jos sängyn kaataa kumoon? ehdotan seuraavaksi.
Kuukivi
napsauttaa sormiaan.
-
Sinäpä sen näit. Siihen saattaa vaania pienemmät mahtua.
Kerään
kivisänkyni syvennyksestä peurantaljan sekä iltapuhteina tekemäni lehdykät ja
renkaat ja siirrän ne syrjään. Ohikiitävän hetken näyttää siltä, että Kuukiven
tekisi mieli kysyä taas hankkeestani, mutta hän antaa asian olla. Tämä ammeasia
vaikuttaa olevan nyt tärkeämpi.
Kuukivi
tahtoo välttämättä siirtää kaadetun kivipedin ja nyt ammeena toimivan syvennyksen
keskellä olevan pöydän puhtaan veden viereen. Ymmärrän syyn, kun hän alkaa
täyttää ammetta. Veden siirtämiseen hän käyttää yhdestä puukirstusta esiin
kaivamaansa pientä hopeista kauhaa. Toistamme lähdeveden kantamisen ja
puhdistamisen vielä uudelleen. Ja uudelleen. Kun ”ammeessa” on riittävästi
vettä, Kuukivi viittilöi minut lopultakin syömään myöhäistä aamupalaa. Nyt en
malta enää olla hiljaa.
-
Mestari Kuukivi?
-
Annahan kun arvaan. Taidat ihmetellä tämän päivän tekemisiämme?
-
Kyllä. Sitä, ja aamulla suussasi kuulemaani kieltä.
Kuukivi
irvistää happamana.
-
Matkamies näyttäytyy hiirenä. Vain luolaan suunnitellun kaiun takia kuulin,
kuinka jokin utelias sielu yritti aamulla tulla nuuskimaan tekemisiämme.
Hiirenä, hiljaa rapistelematta, että olisi saanut rauhassa tutkia mitä olemme
täällä puuhanneet.
-
Mutta sinä kuulit tulijan?
-
Kuulin. Vasarani minun piti heittää, että sain estettyä tulijaa pääsemästä
pajaan. Näkemästä liikaa. Maahanhan se kävi. Tämän päivän takomiset olivat
sitten siinä.
Syömme
vähän aikaa ääneti. Sitten Kuukivi jatkaa.
-
Mutta se ei ole varsinaisesti syy tähän. En jaksa uskoa, että vaanit tulisivat
pajaani huvikseen kesken talven nuuskimaan. Kynnen alle. Olen saanut työlleni
rauhan tähänkin asti. Myynhän työni hedelmät Vanaheimissa heidän käyttöönsä.
Mutta ei normaali hiiri väistä vasaraani. Eikä varsinkaan riimutettuna
heitettyä. Ehei… aasat alaisineen alkavat olla kiinnostuneita tekemisistämme.
Tunnen,
kuinka säikähdyksen aalto humahtaa lävitseni. Olen pitänyt Kuukiven luolaa
jotenkin… suojapaikkana. Ainakin pestiläisyyden loppuun saakka. Joko minun
täytyy valmistautua pian koittavaan suureen muutokseen? Katson Kuukiven luolan
seinämään piirrettyihin, päivää merkitseviin viivoihin. Niinpä niin, viime
syksystä on kyllä jo aikaa. Mietin kaikkea, mitä Kuukivi on kertonut aasoista suoraan
ja varsinkin rivien välistä.
-
Joudutko sinä ongelmiin tuon aamullisen heittosi takia?
-
Pah. Kotiaan saa puolustaa. Kuka vain! Kuninkaidenkin päitä on putoillut, kun
he ovat käyttäytyneet liian sopimattomasti toisen katon alla. Olen turvassa,
jos en nyt aivan pian Ásgarðurin
porteille ole pyrkimässä.
- Se on hyvä kuulla.
- Taas noita sinun sanoja
täytteeksi, Kuukivi moitiskelee. Sitten hän kuitenkin virnistää. Ehkä
aamullinen äreys on laantumassa. Kuukivi osoittaa kättäni.
- Kämmenesi riimun vuoksi en
ole huolissaan. Kätevä on ollut mukanasi jo useamman kuunkierron. Ollut täällä
pajassa töissä. Se suojaa ja pitää omanasi sen, mitä on alla. Saat apua raudan
Väeltä, olet palvellut sitä hyvin.
- Mutta riimua minun ei
parane näyttää tai käyttää kynnen ulkopuolella?
- Ei taivaan nähden, mikäli
mielit säilyä hengissä.
Kuukivi on olemukseltaan
täysin vakava.
- Tarkoitan mitä sanon.
Aasat saattavat antaa sinun olla niin kauan, kun pidät riimun piilossa. Ehkä he
jäävät odottamaan, että tekisit virheen heidän katseensa alla. Tai muulla
tavalla tulisit paljastaneeksi sen mitä kädessäsi kannat. Jos riimu katoaisi
nyt mukanasi kerran ilmestyttyään… Harvinaisesta aihiosta uurretun riimun
seuraavaa tulemista odotellessa voivat pitkästyä kuolemattomatkin. Toivo on
hassu voima, koirillekin… mutta vähän on enää tämän jälkeen paikkoja, joissa
voit alkuperäistä riimua esitellä.
Tapailen vaistomaisesti
vyöllä tupessa olevaa puukkoa. Kuukivi lukee seuraavan ajatukseni.
- Puukossa on riimusta
uurrettu jälki. Ja olemme sotkeneet siihen päälle toisen riimun. Sen ei pitäisi
aasoja kiinnostaa. Aseita heillä on itsellään, liikaakin. Tämän pajavasarani taas
osaan itse pitää sopivasti piilossa.
Vaivun ajatuksiini. Aihiosta
kämmeneeni uurtunut riimu. Siitä on jo kauan, kun sain aihion maasta pienessä
kivessä. Ja niin vähäpätöisen teon seurauksena, vieläpä vieraalla maalla. Nyt
valmistunut riimu tuntuu olevan monien mielenkiinnon kohteena. Kuukivi aterioi
ruokansa loppuun.
- Se aamullinen huutosi,
hätkähdän takaisin ajatuksistani.
Kuukivi näyttää miltei
vaivaantuneelta.
- Miksi olen tähän asti
ymmärtänyt puhettasi? Käytitkö jotain eri kieltä?
Kuukivi näyttää
närkästyneeltä mutta myös huvittuneelta.
- Varo sanojasi, kisälli! Minulla
on vain yksi kieli suussa!
- Anteeksi, Mestari.
Tarkoitin, että puhuitko eri maailman sanoilla?
- Puhuin niillä sanoilla
millä puhuin, Kuukivi sanoo ja näyttää viatonta naamaa.
Lujitan katseeni Kuukiven
tummiin silmiin. Lopulta hän huokaisee.
- Toisen puhujan ymmärtäminen
ei ole hankalaa. Eri maailman sanojen käyttö ei estä ymmärtämästä toisia, jos
tahtoa vain on.
Katson edelleen tiiviisti
Kuukiveen. Hän jatkaa.
- Mutta sinulle puheeni
ymmärtäminen on loitsun ansiota. Yleinen, kauppaa käyvien loitsu ei näemmä tunne
rajoja eri maailmoiden välillä. Se kävi minulle selväksi heti, kun tapasimme
ensimmäistä kertaa. Minulla oli tarve kuulla sanojasi, ja sinulla oli tarve
kuulla sanojani.
Kuukivi kääntää katseensa
luolan ulos johtavan käytävän pimeyteen.
- Loitsun avulla voi tehdä myös hallaa. Aikanaan vaanit saattavat haluta ymmärtää sinua. Mutta en usko, että he haluavat sinun ymmärtävän heidän puhettaan. tōʾkkɐ mānna ḱiḙʾppì tšɯѯᵓḱksᾂž…(1)
Kuukivi katselee luolaan ja miettii
tovin hiljaisuudessa. Sitten hän ryhdistäytyy.
- Syöhän loppuun. Toisen
meistä pitää puhdistautua seuraavaksi kylvyssä.
- Luulen, että sinun, kun
loitsittuja hiiriä kohti heittelet.
Kuukivi istuu edelleen
aloillaan. Kohennan ryhtiäni.
- Vaiko sittenkin minun? kysyn Kuukiveltä.
- Sinun sinun. Sinun on aika
ottaa kaste.
- Mikä kaste?
- te lii̭ pȧ̀ržam vŭăī͔v̄saᴅ
kŭŏl̄kklam! Onpa, poikaseni, kopautettu päähäsi! Kuukivi irvistää ja jupisee.
Mutta sitten hän huokaisee ja jatkaa.
- Jos aiot vaikuttaa täällä
Vanaheimissa omana itsenäsi, sinut täytyy kastaa ja nimetä tämän taivaan
auringon ja tähtien alla omalle nimellesi. Nimi jota olet kantanut omassa
maailmassasi, ei päde täällä. Tai ainakin se täytyy kastaa uudelleen itsellesi,
jos vanhassa mielit pysyä. Kisällin nimesi on ollut täällä vain pajassa
käytössä, paremman puutteessa.
Nyökkään. Siis uusi nimi.
- En halua hoputtaa, mutta
sinulla on vain tämä päivä aikaa päättää itsellesi uusi nimi.
Nyökkään toistamiseen. Tämä
on tärkeää. Mietin kaikkea Midgardissa minua ja elämääni määrittäneitä
peruspilareita. Aviomies. Isä. Kyläyhteisö. Sukuni nimet ja esi-isäni. Pohjoinen
luonto. Kuukivi sanoo saavansa päänsärkyä katsellessaan ajatusteni vilinää
silmissäni ja alkaa siistiä pöydästä ateriamme jälkiä.
Hetken mietittyäni ravistan
päätäni. Lähestymiskulma koko nimiasiaan tuntuu… väärältä. Enhän ole nyt
Migdardissa.
Olen Vanaheimissa.
Mietin verraten lyhyen ajan
kuluessa täällä tapahtuneita asioita. Olen mystisen, monia kiinnostavan uuden riimun
kantaja. Kisälli. Raudan Väen voimaa oppinut ja Kätevän lahjaksi saanut. Ja
paljosta velkaa pajassa hääräilevälle kääpiölle.
- Olen tehnyt päätökseni,
Mestari.
Kuukivi hätkähtää ja
aterimet kolahtavat tulisijan edessä olevan pöydän luona. Hän kävelee viereeni
ja jää katsomaan äänettömästi silmiini. Hänen miltei mustat, mustuaisen ympäriltä
tumman maan ruskeat silmänsä laajenevat.
- Alakuu, sanon ääneen.
Kuukivi
äännähtää tavalla joka kuulostaa yhtä aikaa hörähdykseltä ja tuhahdukselta.
Sitten hän laittaa kätensä selän taakse ristiin.
-
Senkö valitset? Kuun suvun nimen?
-
Se on hyvä nimi.
-
Kisällin nimi, Kuukivi sanoo ja ottaa toisen kätensä selkänsä takaa
osoittaakseen minua sormella.
-
Kyllä. Tällä hetkellä. Pestiläisyys päättyy keväällä.
Kuukivi
laittaa kätensä taas ristiin selän taakse eikä sano mitään.
-
Ei minusta ole häpeä sanoa myöhemminkään olleeni sinun opissasi, Mestari.
Kuukivi
kääntyy ympäri. Hän vastaa hiljaa.
-
Eikä minusta ole häpeä sanoa sinua opettaneeni. Myöhemminkään.
Kuukivi
kääntyy taas ympäri ja levittää kätensä.
-
Mutta nyt on kyse kokonaisesta nimestä! hän huudahtaa.
Virnistän
Kuukivelle.
-
Midgardissa on sanonta, ettei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä. Alakuu on
nimi, jonka valitsen nyt. Ja joka kasvaa ja elää tulevaisuudessa aikanaan
tapahtuvien asioiden myötä.
Kuukivi
laskee kätensä sivuilleen. Sitten hän alkaa hohottaa. Ensin hiljempaa. Sitten
voimakkaasti jylisten. Nauru ja ilo on tarttuvaa, nauramme vapautuneesti
molemmat. Naurun viimein laannuttua Kuukivi pyyhkäisee kureita silmäkulmastaan
ja läimäyttää kätensä yhteen.
-
Siis kaste! Vastakastettu kulkee kuun neljänneksen ajan valkeissa vaatteissa.
Minulla ei ole hepeneitä varalla, tarvitsemme nyt yhden avun loitsun kirstusta.
Kuukivi
huitaisee muodostumassa olevan ajatukseni kepeästi kämmenellään syrjään.
-
Avun loitsut käytetään aina tarpeeseen ja kaste on ehdottomasti yksi niistä.
Jos haluat niin ajatella niin miellä se osaksi pestiläisyyden palkkaa. Ja
osallistun mielelläni kasteeseen. Niitä ei ole kenenkään elontaipaleella
liikaa.
Kuukivi
lähtee kävelemään lukittua kirstuaan kohti.
-
Valkeat vaatteet pysyvät puhtaina kun et osallistu pajan töihin. Kuonan ja
riekaleiden käsittelyn saat jättää myös iltaisin pois. Minä puolestani voin
lähteä hakemaan keihäsvarsia Vanaheimin ensimmäisistä pälviraoista. Se työ
olisi tullut ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa käsiin. Pääsemme viimeistelemään
keihäät yhdessä sitten kun riisut kastemekkosi. Ja saat neuvoa minua niiden
kalastustyökalujesi teossa. Opin niitä vastakin tekemään itse.
Kuukivi
oikaisee selkänsä kirstun luona ja kääntyy vielä katsomaan minua.
-
Pitkäksi aikasi kävisi kuitenkin istua täällä pelkästään pinon päällä. Kasteen
jälkeen saat tulla kanssani katselemaan päivää luolan suulle.
Tunnen
sydämessäni jännityksen kipristyksen.
- Huomenna sinun on aika nähdä Vanaheim. Silmästä silmään.
*
(1) Sinne menee nokinen tie.
Kommentit
Lähetä kommentti