Alakuun saaga - osa 8

Pimeässä luolassa vuorokauden rytmiä eivät sanele auringonsäteet, vaan kaksi vastakkaisilla seinillä palavaa tulta. Eilen luolaan saapuessani tulisijoissa paloivat roihuavat liekit. Yöllä kesken unien herätessäni tulisijoissa näkyi ainoastaan heikosti hehkuva hiillos. Nyt useamman tunnin unien jälkeen molemmissa tulisijoissa palavat eilistä pienemmät, mutta tilan hyvin valaisevat kirkkaat liekit.

Aamulla aloitan tarinani alusta. Olen saanut kääpiöltä ilmeisesti jonkinlaisen luottamuksen osakseni, kun “pää oli vielä aamulla hartioiden kannateltavana”. Vaikka tuskin Kuukivi paljon on viime yönä nukkunut.

Opin tuntemaan, että kääpiön puhe on hauskan töksähtelevää. Kuukivi on kova puhumaan asiaa, mutta hän ei välitä ääneen pohdiskeluistani tai arvuutteluistani.

- Parhaiten teet kun sanot valmiin ajatuksen. Tai kysyt rohkeasti mitä et itse näe.

Lopulta kääpiö ja minä muodostamme jonkinlaisen johtopäätöksen tapahtumista.

- Koirilla on koirien tavat. Aasa sinut on tänne lähettänyt. Luolaan kulkemaan minun verstaani kautta. Heillä on siihen syy. Muuten olisit tuolla ulkona yökylmässä paleltuneena kuin kesän vanha sääski.

- Miksi ei vaani?

- Olet Vanaheimissa. Vaani olisi tullut jo päätäsi koputtamaan jos olisi jotain sinusta vailla.

- Miksi sitten sinun luo?

- Tammi sen tietää. Arvauksesi on yhtä hyvä kuin minunkin.

-                 -                  -                 -                  -

Kääpiö aikoo tarjota vielä toisen aterian, aamupalan. Sen jälkeen tekisimme jatkostani jonkin päätöksen tai olisin omillani vieraassa maailmassa.

Ajatus ei varsinaisesti houkuttele minua.

- Oletko sinä käynyt poissa luolasta? kysyn Kuukiveltä.

- Olen. Monta kertaa. Kun Svasudr hymyilee kapeilla kasvoillaan ja Alfrödull asuu taivaalla. Kerään erilaisia malmeja ja käyn vaanien kylässä. Muistutan olemassaolostani vierailuilla. Kauppaa pitää kääpiöllä käydä.

- Millainen se on? Vanaheim?

- Runsas. Rehevä. Yltäkylläinen. Vainiot ja vedenvilja kukoistavat. Kasvu on maassa ja varvikossa elämää.

- Kuulostaa upealta.

- Se on. Ja malmia on kaikille, ei tarvitse kuin poimimassa käydä. Jos osaa etsiä. Sinne pitäisi pyytämään sinun päästä.

Kääpiö tyhjentää kolpakkonsa. Sitten hän lakaisee ilmeensä virnistelevän perushymyn totiseksi.

- Mutta puhurien pursien määrä alkaa jo lisääntyä. Vaikka kesässä lisäviikko olikin talvien välillä.

- Syksy tulee, mutisen ääneen.

- Ja sen jälkeen leveäkasvoinen Vindsvalr tuulensa kanssa.

- Hmm…

En tiedä Vanaheimistä vielä mitään.

Ei tuluksia.

Ei telttaa, makuupussia tai tietoa suojasta.

Omistan vaatteet ylläni sekä hengen turvana puukon tupessa vyölläni.

Onko Vanaheimin varvikossa edes riekkoja tai kiirunoita ansapyyntiä varten? Mitä petoja metsissä asustaa talvella? Talviongintaankaan en omista välineitä.

Halusinpa sitä tai en, olen pöydän ääressä istuvan Kuukiven armoilla.

Kuukivi alkaa keräämään astioita pöydältä.

- Kuule. Se näkyy sinussa nyt. Kämmenen riimu, kääpiö sanoo epätavanomaisen hiljaa.

Piilotan käden hihaani.

- Oikein teet kun yrität piilottaa sitä paljastumasta. Mutta tarkka silmä sen havaitsee heti sinut nähdessään.

Huokaisen ja nostan kämmeneni pöydälle. Riimu ei hehku, mutta sen kuvio näkyy ihossani pienenä punertavana kuviona. Kun vanha haava tai tuore arpi.

- Se on näkynyt pajavasaran uurtamisen jälkeen nyt haaleana koko ajan. Kuin paljastettu.

- Luulen osaa olevan minulla tuohon. Mutta ei ole hyvä esitellä vahviketta ympäriinsä.

Suljen kämmeneni.

Kuukivi huokaisee. Hän nousee pöydän äärestä ja lähtee verkalleen kävelemään verstaansa pöytien väliin.

- Et voi istua puupinon päällä kauaa. Paljon saisit katkoa renkaita, että maksu riittäisi istua penkillä täällä talven yli. Eikä sinun talviverillä ole ulos menemistä.

- Se… on totta.

Kuukivi nappaa pajavasaran oikeaan käteensä ja jotain muuta mukaansa toiselta pöydältä. Sitten hän astelee jälleen omana itsenään takaisin ruokapöytää kohti. Hän pitelee jotain pientä piilossa vasemman ison kämmenensä sisällä.

- Kuulehan. Koskapa eivät aasat ole sinua nyt kutsuneet. Ala pestiläiseksi. Siihen asti että maa sulaa.

- Tänne?

- Kuukiven pajaan. Kyllä Fimafengrin tuli riittää meidät molemmat lämmittämään. Saat ruuan ja sijan. Jos eivät aasat sitä ennen nouda - silloin raukeaa tämä heti.

Mietiskelen tarjousta ääneti. Onko minulla vaihtoehtoja? Entä kotiinpaluu?

Koti.

Pitäisikö minun koettaa etsiä paluutie heti?

Toisaalta palaamisesta ei ole iloa, jos kuolen vieraassa maailmassa.

Kuukivi lisää vielä tarjoustaan.

- Saat pestin lopussa värivaatteet. Ja kolme markkaa hopeaa että pääset asioimaan vaanien kanssa.

- Mutta…

Kääpiö keskeyttää minut kädellä nostamalla ja jatkaa:

- Lisäksi saat keväällä lähtiessä vielä lujat luotesanat. Vanaheimissa pärjäämiseen.

- Mitä apua minusta voisi olla sinulle? lipsahtaa suustani.

Kääpiö virnistää.

- Eivät ole päivät päälletysten. Itse itsesi sinun on nyt turvattava. Kun aasat jättivät kesken. Jos aiot täällä talven olla, et jouda leikkimään sormin. Sitä varten tein sinulle tämän.

Kääpiö laskee pienen, raudan värisen harmaan kuution pöydälle.

- Tein sen viime yönä, kääpiö ylpeilee.

- Otin mitat oikeasta kädestäsi kun uinuit.

Katson kuutiota.

- Noppa.

Kuukivi irvistää.

- Se mikään noppa! Perkuna! Anna käsi tänne!

Säikähdän hieman. Mutta tajuan, että kääpiön kiivastuminen on puhtaasti ammatillista närkästystä.

Katselen ympärilleni verstaaseen. Eivät nämä voi olla aivan tumpelon työkaluja. Eikä kääpiö toistaiseksi ole uhannut minua mitenkään.

Virnistän kääpiölle ja lyön oikean käteni pöytään.

Kääpiö keskittää katseensa käteeni. Hän sihtailee ja kääntääkin odottamattani kämmeneni selkämys ylöspäin. Sitten hän ottaa rautaisen kuution pöydältä ja painaa sen käteni selkämystä vasten.

Kuutio värähtää.

Sitten se alkaa liueta kättäni pitkin. Se ympäröi ohuena kerroksena koko oikean kätteni. Harmaa kerros liukuu kämmeneni molemmin puolin ranteeseen saakka yltäen. Harmaa väri haalistuu ja kerros alkaa imeytyä. Iho näyttää hetken aikaa iljettävästi kalpealta ja harmahtavalta, kuin kuolleelta. Mutta sitten verenkierto palaa näkyviin, ihon punertava väri palaa.

En havaitse kädessäni mitään eroa ennen kuution liukenemista edeltävään ulkonäköön.

- Selitys.

- Nyt sinulla on sopiva käsi olla täällä verstaalla. Kokeillaan vaikka.

Kääpiö kävelee ahjonsa luokse. Seuraan perässä.

Odottamattani Kuukivi kahmaisee yhden palavan hiilen ahjosta ja nakkaa sen suoraan minua kohti.

Otan kekäleen säikähtäneenä kiinni ilmasta oikealla kädellä.

Kekäle ei polta.

- Ohhoh.

- Semmoinen noppa. Hmh!

- Tämähän on… kätevä.

- Kätevä… hyvä nimi, kääpiö makustelee.

Virnistän. Olkoon Kätevä.

Nakkaan kekäleen takaisin ahjoon. Tarkastelen kättäni nyt tarkemmin. On sentään jotain eroa. Riimu on kadonnut näkyvistä kämmenen sisäpuolella.

Kuukivi tarkkailee minua.

- Riimu on tallessa. Mutta se ei ole näkyvissä kaiken kansan katseltavana. Se tulee esiin kun sitä tarvitset.

- Onko Kätevä eräänlainen suojahansikas?

Kääpiö tuhahtaa.

- Neidot käyttävät silkkihansikkaita. Ja sen voi riisua auringon laskettua. Kätevä on toinen iho.

Puristan käteni nyrkkiin. En tunne kätevästä mitään ylimääräistä. Se on todellakin kuin toinen iho.

- Tässä ei taida olla mahdollisuutta irrottaa?

- Ei ole ei. Aloitetaan työt.

- Selvä.